Sävyjä Katalonian ymmärrykseen

Katalonian itsenäisyysliike on vahvistunut ja voimaantunut viime aikoina. Vuoden 2012 syyskuun 11 päivän massiivinen mielenosoitus oli merkittävä näyttö. 1,5 miljoonaa ihmistä 7,5 miljoonan ihmisen alueella osallistui, ja kaikki sujui rauhallisesti. Pitää jo minunkin yrittää ymmärtää, mistä on kysymys.

Tässä auttaa tyttäremme meille jouluna lahjoittama kirja: What’s up with Catalonia? The causes which impel them to the separation (toim. Liz Castro, Catalonia Press, 2013).  Kirjassa on 35 asiantuntijan lyhyet ja useimmiten mehukkaat artikkelit oman alansa näkökulmasta. ”Toisaalta, mutta toisaalta” ei esiinny näissä artikkeleissa, kirjoittavat tietävät ihan tarkkaan mitä mieltä ovat ja keskittyvät perustelemaan kantansa oman asiantuntemuksensa kannalta.

Kysymys on ainakin taloudesta, historiasta ja identiteetistä. Taloudellinen suhde keskusvaltaan on epäedullisempi kuin useilla Espanjan alueilla, ja Katalonia vaatiikin vastaavanlaista taloudellista autonomiaa kuin Baskimaalla jo on. Yksityiskohtiin mentäessä löydetään runsaasti näyttöä Katalonian epäreilusta kohtelusta verrattuna muihin alueisiin.

Historia painaa. Syyskuun 11 vuonna 1714 Katalonia hävisi sodassa Espanjan valtiolle ja tuli liitetyksi siihen. Seurasi oikeuksien ja vapauksien menetystä. Francon hallinto viime vuosisadalla kuritti Kataloniaa ja rajoitti muun muassa katalaanin kielen käyttöä. Nämä kokemukset ovat padonneet Kataloniaan itsemääräämisen halua, epäluottamusta valtion auktoriteetteja kohtaan, vainoharhaisuutta lähentelevää huolta oikeuksien toteutumisesta ja herkkähipiäisyyttä.

Vainoharhaisellakin voi olla vihollisia, sanoo sananlasku. Kyse ei ole pelkästään historiallisesta kiukuttelusta, vaan vääryyksiksi koettuja sääntöjä on edelleen voimassa.

Identiteetti on syvin tunneasia ja siksi ehkä tärkein. Keskeisenä identiteetin osana on kieli. Katalaaniksi julkaistaan enemmän kirjoja kuin esimerkiksi Suomeksi. Tuoreet tutkimukset näyttävät, että katalaaniksi koulutetut ja espanjaa, anteeksi kastilian kieltä (ja englantia) opiskelleet koululaiset osaavat kastiliaa yhtä hyvin kuin kastiliaa ykköskielenään puhuvat ja sillä kielellä koulunsa käyneet. Opetusministerin (Espanjan valtion) hanke Katalonian espanjalaistamisesta nostatti melkoisen myrskyn. Miksi Madridista halutaan määrätä, miten katalonialaiset kielitaitonsa hankkivat? Mikä vika on äidinkielen säilyttämisessä?

Näyttääkin siltä, että tärkein itsenäisyysliikkeen vahvistaja ja hengen luoja on Madridin keskushallinto. Espanjalaistaminen, haluttomuus neuvotella taloudellisesta autonomiasta ja vastahakoisuus antaa lupaa itsenäisyyttä koskevalle kansanäänestykselle ovat esimerkkejä linjauksista, jotka tekevät itsenäisyyshaaveista koko ajan ymmärrettävämpiä.

Alussa mainitun kirjan lukeminen on minulla vielä kesken. Kieltä, taloutta, politiikkaa, koulutusta, mahdollisuutta olla EU:n jäsenvaltio ym on käsitelty jo lukemissani artikkeleissa.

Keskusteluissa tuttujen kanssa Barcelonassa kuulee tuskastuneisuutta molemmin puolin. Itsenäisyyden vastustajat, joihin tuntuvat kuuluvan ainakin useat muualta muuttaneet, eivät jaksa yrittää ymmärtää saati hakea myönteisiä asioita Katalonian identiteetistä, jonka varjelusta heillä on kielteisiä kokemuksiakin. Itsenäisyyden kannattajat puolestaan väsyvät selittämään vastustajille enempiä sävyjä. Niinpä kohteliaat ihmiset keskustelevat mieluummin samanmielisten kesken, niin ei tarvitse tuskastua.

Sain äskettäin käydyksi kiinnostavan keskustelun katalonialaisen tutun kanssa. Kahden kesken hän jaksoi selittää mielipidettään, joka ei ole ihan nopeasti sanottu. Hän tukee itsenäisyysliikettä, koska se ainoana vaatii Katalonialle niitä oikeuksia, joita hänen mielestään tarvitaan, siis esimerkiksi talouteen ja kielen asemaan liittyviä. Hän toivoo, että ponnistelu johtaisi autonomisempaan asemaan suhteessa Espanjan valtioon, mutta ei sinänsä ole itsenäisyyden kannalla.

Viimeistä iltaa Barcelonassa sinisten valojen välkkeessä

Mistä on kysymys, kun Gracian kaupunginosassa pienen kadunpätkän tukkeena on kaksi sinistä lamppuaan välkyttävää poliisiautoa, teippiä on vedetty kadun poikki, poliiseja seisoskelee paikalla ja lisää univormuja juoksee paikalle?

Olimme menossa pieneen thairavintolaan kyseiselle kadulle viettämään viimeistä iltaa Barcelonassa ennen paluuta jouluksi Helsinkiin. Kun tiemme oli näin tukittu, kiersimme korttelin ja lähestyimme ravintolaa toisesta suunnasta. Siellä oli sama meininki, mutta kulku ravintolaan oli järjestetty. Ravintola on nimeltään puhdaslinjaisesti El Petit Bangkok. Se oli täynnä ihmisiä, ruoka oli mainiota ja kohtuuhintaista, ja sisustus värikkään kodikasta. Välkkyvät valot puuttuivat somistuksesta, mutta nythän meillä oli ne siniset valot viihdykkeenä.

Mietimme siinä sitten, mitä mahtoi olla tekeillä korttelissa. Perheenjäsenten välistä väkivaltaa? Peräti panttivankidraama? Taloon linnoittautunut epätoivoinen?

Aamulla, matkalla lentokentälle, kysyin taksikuskilta, tiesikö hän mitään tapauksesta. Hän ei ollut kuullut siitä mitään radiouutisissa eikä muutenkaan. Hän kuitenkin ryhtyi arvailemaan, kuten mekin: Graciassa asuu kaikenlaista vaihtoehtoväkeä ja nythän ihmiset herkästi osoittavat mieltä vaikka mistä. Ehkä talo oli vallattu asunnottomille? Ehkä asukkaita häädettiin vuokrarästien takia – ei sentään, se tehdään yleensä aamuvarhaisella. Ehkä siellä oli jokin mielenosoitus?

Kiinnostava vivahde-ero arvailuissamme. Me lähdimme enempiä ihmettelemättä siitä oletuksesta, että tekeillä on jotain rikollista, ja että joka tapauksessa poliisin rooli oli suojella kadun asukkaita, meitä tai laajemmin yhteiskuntaa. Katalonialainen taksikuski lähti siitä, että ihmiset yrittävät elää elämäänsä vaikeuksien keskellä, välillä mieltään osoittaen, ja poliisin rooli on estää tätä toimintaa ja hankaloittaa ihmisten elämää. Kirjallisuudesta tiedämme, että Francon aikana eläneet ihmiset tottuivat säikkymään poliisia. Meillä ei ole tällaista taustaa.

Tein vielä Suomeen palattuani lähipiirissä tarkistuksia tästä tulkinnasta. Kysyin, mitä arvelisitte olevan tekeillä, kun poliisit sulkevat kadun ja lisää poliiseja hölkkää ja ajaa paikalle. Arvauksia: Ryöstö? Huumejuttu? Tulkintani sai siis vahvistusta, kulttuurierostahan tässä on kysymys.

Muitakin valoja on Barcelonassa: ylenpalttiset jouluvalot koristavat lähes kaikkia katuja. Asuintalojen ala-auloissa on joulukuusia, ja joissakin kuusissa valot välkkyvät kiivaasti. Helsingissä viritin kotona kunnon kynttilävalaistuksen, vaikka joululavastus on vielä laatimatta.

Projektien maassa: Maantietä ja kaupunkiloma Valenciassa

Pitkä viikonloppu mahdollisti tavallista pitemmän matkan. Kataloniaa olemme jo kolunneet, nyt menimme Valenciaan. Tarragonan eteläpuolella avasin juhlallisesti laskoksiltaan uuden tiekartan.

Maantiellä

Barcelonan ja Valencian välinen matka kestää taukoineen noin viisi tuntia. Tie ei kulje minkään viinialueen kautta, joten maisemat ovat karumpia ja karskimpia, ja ikään kuin isompia kuin viinitarhojen seuduilla. Menomatkan viileän viistossa vastavalossa vuoret ja kukkulat piirtyivät siniharmaina kerroksina ja kuulas valo toi taikaa karuun näkymään. Nyt loppusyksyllä väritys on ruskeaa ja harmaanvihreää. Pikkuisia oransseja väriläiskiä on appelsiinipuissa! Oliivitarhat asettuvat hillittyyn harmauteen. Meri oli näkyvissä vasemmalla suuren osan matkasta.

Paluumatkan myötävalossa näkymä oli arkisempi. Valitsimme paikallistien moottoritien sijasta. Pienet kylät rinteessä olivat hiljaisia ja rappeutuneita. Tyhjentyneitä varastorakennuksia oli rikottu, muttei ihan purettu. Raskasta teollisuutta on vähemmän kuin ennen, ja kaivoksia on suljettu. Tolkuttomien subventioiden avullakaan ei niiden tilalle ole onnistuttu kehittämään mitään elinvoimaista. Esimerkkinä lamaa edeltävien vuosien hullun optimistisista investoinneista hiljaisen seudun elävöittämiseksi on Aeropuerto de Castellon – Costa Azahar, jolla ei ole koskaan käynyt yhtään matkustajaa tai lentokonetta. Ajoimme hiljaisen kentän ohi. Vaikea kuvitella, mistä mielikuvituksen yläpilvistä olivat kotoisin sijoittajien kehitysvisiot.

Valencia on Espanjan kolmanneksi suurin kaupunki, suurempi kuin Helsinki. Kauniin syyspäivän aikana kävelimme kolmen kaupunkia leimaavan suurhankkeen kautta.

Valencian vanha kaupunki sijaitsee joenmutkan kainalossa. Joessa ei kuitenkaan ole vettä, vaan leveä ja pitkä joki on rakennettu hienoksi puistoksi. Valtava vihervyöhyke keskellä suurkaupunkia! Puistovyöhykkeen ylittävät sillat olivat tietenkin jo olemassa, muistona joesta. Puisto vilisi juoksijoita, kävelijöitä ja koiran kävelyttäjiä. (Kuva)

Puiston ”alajuoksulla” on valtava, huikea Ciudad de las Artes y las Ciencias. Oopperatalo, tiedemuseo ja muut rakennukset ovat vau-arkkitehtuurin superluomuksia, erikseen, yhdessä, ja osana muuta kaupunkia. Laajat vesialtaat heijastavat valoa. Alueen läpi kävellessä avautuu yhä uusia näkymiä. Kokemus on mielettömän hieno. (Kuvia)

Puistojoki ei ulotu merelle asti vaan päättyy hoitamattomaan ryteikköön. Piti etsiä muita väyliä satamaan. Arvasimme väärin. Toinen reitti olisi vienyt pitkin siistiä pääkatua. Me ylitimme hylättyjä varastoalueita, rautatien, laajoja liikennealueita ja autioita hiekkakenttiä, kunnes päädyimme risteilyalusten sataman ohi Marina Real Juan Carlosiin. (Kuva) Rannan kuppilassa oli ihmisiä nauttimassa auringosta päällystakit riisuttuna.

Satama on yhden suurprojektin koti. Espanja ylipäätään elää projektista toiseen. Barcelona kunnostettiin olympialaisia varten. Valencian satama-alue rakennettiin America’s Cupia varten. Valencia voitti kisan tämän purjehduskilpailun isännyydestä vuodelle 2007, kun vuorossa oli 32. America’s Cup. Seuraavakin kisa järjestettiin Valenciassa, mutta siihen liittyi monenlaista polemiikkia ja poikkeuksellisuutta.

Kilpailevia joukkueita varten rakennetut huoltorakennukset rapistuvat nyt rannassa kaikessa rauhassa. Alueen ja investointien hyödyntäminen ei ilmeisesti ole onnistunut. Kriitikot valittavat, että infrastruktuurin tulevaa käyttöä ei juurikaan mietitty kansainvälisen suurprojektin rakentamisen huumassa.

Kaksi iltaa, kaksi herkullista ateriaa: Joulukuun kuudes on vapaapäivä Espanjassakin. Illastimme ravintolassa, jossa muut vieraat olivat paikallisia, juhlailtaa viettäviä pareja, perheitä ja seurueita. Perinteinen sisustus, valkoiset liinat, hyvä palvelu ja herkulliset ruoat olivat keskellä kolkkoa kerrostaloaluetta, jolla muut ravintolat olivat melko räikeitä kuppiloita. Muut vieraat ilmeisesti saapuivat paikalle autoillaan, ja ravintolassa oli pysäköintipalvelu. Paikalle ei kukaan osu vahingossa kesken kävelyretken, mutta sinne kannattaa ehdottomasti hankkiutua. Paikan nimi on El Gastrónomo.

Toisen iltamme vietimme kävellen vanhassa kaupungissa. Neuvoa-antavat pintxot Placa de la Reinalla rohkaisivat etsiytymään toiselle aukiolle, Placa Lope de Vegalle. Ravintola Ocho y medio sijaitsee ikivanhassa talossa, jossa ei kai ole yhtään suoraa viivaa. Paikan kuvitus ja musiikki viittasivat kuitenkin1920-luvun jatsiin. Ruoka oli loistavaa, ja siinäkin oli kaihdettu liiallista oikeaoppista perinteisyyttä.

Joulukuun iloisia kiireitä

Taas on aika saada kaikki valmiiksi ennen joulua.  Olen puurtanut yhden projektin päätökseen ja viritellyt työverkkoja, ja mi marido tietenkin potee lukukauden lopun hoppuja. Sosiaaliset kalenteritkin kuluvat käsissä: ehdimmekö vielä tavata ennen kuin lähdemme/lähdette/muutatte kokonaan muualle?

Näissä merkeissä vietimme äskettäin mukavan illan amerikkalaisen pariskunnan kanssa italialaisessa ravintolassa.  (Erinomaista risottoa. Buoni Amici Casanova-kadulla.) Pääasiallinen aiheemme oli purjehdus. Ystävämme Mary ja Dan olivat kesällä vuokranneet veneen Kroatiassa ja raportoivat matkaansa. Lisäksi Dan oli tehnyt pikavisiitin Mallorcalle tuttavan veneessä. Meillä taas oli mukana muutama kuva suomalaisesta kesäpurjehduksesta. Meri kimmeltää auringossa, ystävien vene poseeraa tyylikkäästi sivutuulessa, naamat hymyilevät, mutta vaatetus herättää epäuskoista hilpeyttä. Topakat punaiset purjehdusasumme ovat kovin erilaisia kuin mihin ystävämme ovat tottuneet. Voiko noin kylmässä ollenkaan purjehtia?

No sovimme, että voi, mutta myönsimme, että lämppäri on veneessä yhtä tärkeä kuin Barcelonan talvessa. Täällä on kaunista ja aurinkoista, mutta päivät lyhenevät ja on aika koleaa, tänäänkin vain 13 astetta korkeimmillaan. Telkkarissa näkyi jo lumisia hiihtokeskuksia, jotka valmistautuivat pitkän viikonlopun turistiryntäykseen. Espanjassa 6.12. on perustuslain päivä, joten me voimme tottuneesti viettää pitkää viikonloppua paikallisten mukana.

Veneilytunnelmat tunkevat mieleen myös arkisemmin.  Lähtiessämme koti suljetaan ja sähköt laitetaan pois päältä.  Tähän suhtautuminen muistuttaa purjehdusretken viimeistä viikkoa. Yritän hankkia vain täsmämäärät jääkaappitavaroita loppuajaksi. Toisaalta pesuaineita ja sen sellaista on hyvä jättää. Luettuja lehtiä karsitaan ja muitakin roskia lajitellaan innokkaasti säiliöihin. Vaatteita valitaan otettavaksi ja jätettäväksi. Pientä haikeutta tunnetaan kauden päättyessä.

Tavarat, muistot ja merkitykset

Keskinkertaiset, vähintään keski-ikäiset, kotiinsa jo perusteellisesti kotiutuneet ihmiset, joihin lukeudun, harvoin potevat tavaroiden tai niiden merkitysten puutetta. Tavaraa on kertynyt, saatu lahjaksi, hankittu haluten tai käytännön tarpeeseen, ja peritty. Monet haaveilevat tavarapaljouden karsimisesta ja selkeämmistä tiloista, vaikka eivät ihan minimalismiin asti pyrkisikään.

Karsimista vaikeuttaa se, että kaikkeen liittyy muistoja. Ystävä antoi, anopilta perittiin, ostotilanne tai -paikka on merkityksellinen. Osa tavaroista asuu kotona ainoastaan muistoarvon takia: lasten piirustukset kouluajalta, ystävien väitöskirjat, joista en ymmärrä mitään. Vanhat valokuva-albumit tietenkin.

Tällaisessa muistojen kyllästämässä ympäristössä naistenlehteä selatessani olen laiskasti ihmetellyt maailmaa kiertävän diivan haastattelua, jossa hän kertoo pitävänsä aina mukanaan eräitä koriste-esineitä, jotka hän hotellissa nostaa esiin ja näin saa huoneen omemmaksi itselleen.  Samassa lehdessä olen ihaillut sisustusjutun lähes tyhjää asuntoa, jossa harkitut esineet poseeraavat kuin galleriassa.

Viime vuosina olen asunut osittain Barcelonassa. Ensin asuimme täysin varustetussa, fiksusti sisustetussa pikkuasunnossa. Kaikki oli esteettisesti makuni mukaista. Ikean tavaroilla on helppo miellyttää pohjoismaalaista melkeinminimalistia. Nautin siitä, että tavaraa oli vähän ja kaikki piti aina järjestää paikoilleen, jotta ollenkaan mahtuisi elämään. Hiukan sama tunne kuin veneessä, mikä on miellyttävä mielleyhtymä.

Muutamassa muuttolaatikossamme oli vain kaksi esinettä, joiden tarkoitus oli tuoda mukaan jotain kotoa: kynttilänjalat, jotka sain eräiltä ystäviltämme 50-vuotislahjaksi.  Ne sopivat sisutukseen täydellisesti, ja toisaalta muuten täydelliseen varustukseen ei kuulunut kynttilänjalkoja. Tärkeintä kuitenkin oli omuuden tunne ja ajatus pidemmästä aikaperspektiivistä kuin mihin väliaikainen asuntomme muuten viritti.

Pikkuhiljaa alkoi tuntua siltä, että valmiiksi mietitty kokonaisuus hiukan vaivasi. Hyvin hiukan, mutta tunne oli tunnistettavissa kun oikein tunnusteli.

Olen selannut netissä valtavan määrän Barcelonan asuntoesittelyjä, ensin kun etsimme uutta vuokra-asuntoa ja nyt kun tutustun huvikseni asuntomarkkinoihin. Monet ovat kaameita, ja esittelykuvissa on pakkauslaatikoita tai roskapussi roikkuu ovenkahvassa, eikä makummekaan usein osu yksiin sisustajan kanssa.

Mutta kiinnostavampaa on pohtia valmiiksi sisustettuja, oikein sisustussuunnittelijan huolellisesti harkitsemia, ammattivalokuvaajan kuvaamia kauniita asuntoja, jotka periaatteessa ovat makumme mukaisa. Ne alkavat näyttää kaikki samalta. Niihin kyllästyy ennen kuin on edes käynyt niissä. Missä vika?

Alan ymmärtää sitä naistenlehden haastattelemaa diivaa, joka kuljettaa mukanaan omia koriste-esineitään hotellista toiseen. Pitää olla näkyvissä jotain, joka ei voisi olla kenenkään muun.

Nykyinen Barcelonan vuokra-asuntomme oli kalustettu mutta ei täysin varustettu. Kävimme kyllä Ikeassa hankkimassa kattilat, lautaset ja lasit. Mutta olen myös tuonut pikkuhiljaa Helsingistä muuta tarpeellista tavaraa: Kotiin kertyneiden mukien runsaudesta valitsin mustakukkaiset unikkomukit. Makealle viinille anopinanopin mökiltä perityt eriväriset pyöreät pikkulasit suomalaisen designin kulta-ajalta. Akustiikkaa parantamaan äidin Meksikosta tuoma seinävaate, ystävän tekemä pikku ryijy ja myös ystävien antama afrikkalainen riemunkirjava tekstiili.  Kaiken huippuna valkoiset verhot, joissa on hopeanvärisiä lohikäärmeitä. Lohikäärmeet piirsi tyttäremme 8-vuotiaana, ja yhdessä painoimme verhot, jotka ovat pitkän palvelun jälkeen ehtineet olla yläkomerossakin jo vuosia.

Toki nuukuuskin ohjasi hakemaan tekstiilejä kotoa yläkomeroista. Mutta lopulta olen onnellisempi katsellessani näitä elämäämme monin tavoin jo liittyviä esineitä kuin jos olisin ostanut uudet Barcelonasta sisustusliikkeistä.

Entä haluanko Barcelonasta Helsinkiin muistoksi tavaroita, kunhan joskus Barcelonan koti suljetaan? Olen jo ostanut kaksi vanhoista lattialaatoista tehtyä pannunalusta, jotka ovat nyt aktiivikäytössä täällä Barcelonassa. Ne varmaan tulevat mukaan. Meillä on hieno valokuvakirja katalonialaisen Francesc Català Rocan tuotannosta. Mitäpä vielä muuta? Monet muistot ovat muistissa, ja se riittää.

Priorat kesäisenä marraskuun viikonloppuna

Viiniretken Prioratiin teimme ystäväpariskunnan kanssa.  He olivat varanneet huoneet Hostal Sportista Falsetista. Kaikki mahdolliset sievät maalaishotellit olivat täyteen varattuja jo pitkään etukäteen, koska pyhäinpäivä osui perjantaille, ja monet koulut vielä pidentävät viikonloppua syyslomaksi. ”Kaikki” matkailivat maaseudulle. Hotelli oli kelvollinen.

Pääsimme lähtemään patikkaretkelle Falsetin eteläpuolelle, Marçan ja Capçanesin kylien kautta kiertävälle 11 km lenkille, jo ennen lounasaikaa. Matkakumppanimme ovat aamuvirkumpia kuin me. Lounasleivät syötiin maastossa.

Etsimme lounaspysähdystä varten tuulisen ja varjoisen paikan, jotta emme olisi aivan paistuneet marraskuisen auringon porotuksessa. Lämpötila oli reilusti yli 20 asteen.

Reitin alkupuoli oli kivisiä polkuja jyrkissä ylä- ja alamäissä ja kuivassa joenuomassa. Puolivälin krouvi löytyi kylästä, ja virvoittavien juomien elvyttäminä siirryimme reitin jälkipuoliskolle. Se palkitsi ponnistelumme.  Jo hiukan kuluneina nautimme loivista, tasaisista peltoteistä ja viinitarhamaisemista. Illan aurinko valaisi syksyiset viinipensaat upeasti. (Kuvia)

Yksi viiniretken kohokohdista on aina patikoinnin jälkeen, hikisenä ja likaisissa vaatteissa nautittu olut. Sitten lepoa ja ehostusta, ja hienostuneempikin ravinto alkaa maistua. Päivällispöydän olimme varanneet Falsetista, El Celler de l’Aspicista. Paikalla on leimoja: slow food, paikallinen ruoka eli km 0, vuodenajan mukainen ruokalista. www.cellerdelaspic.com

Yllätysmenumme sisälsi vuodenajan mukaisesti paljon sieniä. Annokset olivat kauniita, kohtuullisen kokoisia ja odotetusti herkullisia. Palvelu oli leppoisaa ja asiantuntevaa. Viinit sopivat hienosti ruokiin. Erikseen pitää mainita yksi jälkiruoka: tummaa suklaata, oliiviöljyä ja suolaa. Digestiiviksi pyysimme katalonialaista, harvoin tarjolla olevaa yrttilikööriä ratafiaa. Sitä löytyi, mutta pullo piti avata meitä varten. 

Hotelliin palatessamme olimme tietysti väsyneitä ja onnellisia. Vasta päätä tyynyyn painaessa iski tuttu tunne: ruokaan piilotetun sianrasvan aiheuttama tajuttomuus. Muistelimme syömisiämme. Kevyeksi arveltu perunasosekeitto oli ollut niin sileän näköinen, että siinä taisi olla tärkeimpänä ainesosana rasva. Pinnalla kellui kauniin rapea koristesiivu sianlihaa. Muita annoksia emme osanneet analysoida.

Rasvainen tajuttomuus on tavallista maalaisravintoloissa syönnin jälkeen, vaikka miten yrittäisi syömisensä valita. Mieheni totesi oivaltavasti: nämä viinialueet taitavat olla enimmäkseen maaseudulla. – Maatalous enimmäkseen taitaa sijaita nimenomaan maaseudulla. Ja maallahan fiinimpikin ruoka, joka äkkiä katsomalla muistuttaa muodikkaan gourmet-ravintolan annosta, tehdään niin, ettei tarvitse huolestua energian riittävyydestä. Vain kaupungissa kehdataan tarjota salaatinlehtiä, pari mantelia ja hiukan vuohenjuustoa ja nimittää sitä ruoaksi.

Prioratin alueen katselu aloitettiin seuraavana aamuna. Poikkesimme Gratallopsin kylään, jonne vie syheröinen tie aukean vuoristomaiseman läpi. Toinen kylä, La Vilella Baixa, on vielä kauempana pääteistä ja vielä useamman mutkan takana. Kylää sanotaan Prioratin New Yorkiksi. Sen talot on rakennettu rinteeseen korkeiksi muodostelmiksi. Mietimme jyrkillä kujilla puuskuttaessamme, miten vanhat señorat mahtavat pärjätä kylässä. (kuva)

Näiden kahden kylän välillä, keskellä ei mitään tai toisin sanoen keskellä mitä hienointa, joka puolelle aukeavaa vuoristoista, pienten viinipeltojen läikittämää maisemaa, on Buil & Giné –viinikellari ja –myymälä. Yrityksellä on jo pitkiä perinteitä, mutta hyvin sujuva vienti (90% tuotannosta) on rohkaissut laajentamaan ja investoimaan uuteen rakennukseen. Arkkitehtuuri oli rauhallisen modernia, paikallisia materiaaleja käyttävää. www.builgine.com

Saimme asiantuntevan ja innostuneen opastuksen sekä Prioratin että yrityksen piirteisiin. Priorat on toinen Espanjan D.O.Q. (Denominación de Origen Qualificado) –alueista, toinen on Rioja. Pellot ovat jyrkässä maastossa, käsin poiminta on ainoa mahdollisuus, pensaat tuottavat pieniä määriä pieniä rypäleitä, ja tuloksena on erittäin voimakkaan makuista, hienoa punaviiniä.

Paikassa on pieni ravintola ja kahden huoneen ja yhden huoneiston kokoinen hotelli. Ravintola oli ihan täynnä, mutta saimme lounaan terassilla. Huikeaa.

Tuotteistettua palvelua ja modernia arkkitehtuuria

Pla de Bages on viinialueena perinteinen katalonialaiseen tapaan: tuhatvuotista historiaa siteerataan täälläkin. Nimi Bages liitetään Bacchukseen. Alueen Denominación de Origen –status kuitenkin nuori, vuodelta 1995. Alue on viinintuottajana pieni 450 hehtaareineen.

Valitsimme kohteeksi Manresan kaupungin lähellä olevan Sant Fruitós de Bages –pikkukaupungin ulkolaidoilla sijaitsevan Món Sant Benet –nimisen hotellin. Hotelli kuuluu isompaan matkailu-ja kulttuurikuvioon, joka on perustettu  keskiaikaiseen luostariin.  www.monstbenet.com

Varaan mielelläni majoitukset netissä, vaikken enää pelkääkään tehdä varausta puhelimella espanjaksi. Päivämäärät, hinnat sun muut numerot tulevat varmemmin oikein, puolin ja toisin. Varaussivulla avautui mahdollisuus ostaa muutakin kuin majoitus ja aamiainen. Mahdollisia lisukkeita olivat päivällinen, vierailu läheisessä viinibodegassa, kuohuviini huoneessa, suklaata, kukkakimppu, ym. Valitsin päivällisen ja viinibodegavierailun. Luin ja tarkistin hintaa monta kertaa, koska se oli niin edullinen, ettei kaikki tämä näyttänyt mahdolliselta.

Mutkittelimme paikalle kylien, kaupunkien ja mäkisen luonnonsuojelualueen läpi, jossa vilahteli patikoitsijoita. Lounaaksi otimme patongin pätkät Terrassan kaupungin keskustassa. Terrassa lienee Barcelonan työssäkäyntialueen laidalla, päätellen siitä, että paikallisjunan päätepysäkki on siellä.

Hotelli Món osoittautui harmaasta kivestä ja lasista muotoilluksi hienoksi rakennukseksi, josta avautui puoliavoin sisäpiha terasseineen ja näkymä luostarille. Huoneenkin suunnittelussa oli tyylikkäitä ja käteviä ratkaisuja. Parvekkeelta oli näkymä samaiselle luostarille. (kuvia)

Lähdimme patikoimaan luostarin ohi, Llobregat-joen varrelle. (kuva) 

Päivällinen osoittautui herkulliseksi ja kauniisti asetelluksi – ja parhaiden katalonialaisperinteiden mukaan yllättävän raskaaksi. Paikallinen viinipullo kuului edulliseen pakettihintaan! (Maksoimme ylimääräistä vain patikoinnin jälkeisistä oluista ja loppuillan riehakkaista yrttiteekupillisista.) Ruoista pitää mainita alkupalaksi valitsemani teos, jossa tuhatlehtilevyn päällä oli hanhenmaksaa, paikallista makkaraa ja viikunoita. Ihanaa.

Sulattelukävelyä täydenkuun valossa vanhalle luostarille.

Luulimme, että kävelisimme pari askelta seuraavan aamun bodegavierailulle. Mutta mepä saimme katalaaninkielisen tulosteen, jossa oli ajo-ohje noin 20 minuutin automatkalle. Asia oli ihan selvä, paitsi että miten hotellilta lähtien löydetään se tie, jolta sitten poiketaan.

Lopulta emme olleet edes myöhässä. Abadal-tilalla näimme vanhan osan: tunnelmallisia kellareita, tynnyreitä, hevoskärryjä ym. Ihailimme viereistä merlot-peltoa (kuva) ja siirryimme moderniin osaan, jossa viini nykyään tehdään (kuva tankeista). Maistelimmekin valkoista, rosé-viiniä ja punaviiniä. Ostimme mm. perinnetavaraa: paikallisesta Picapoll-rypäleestä tehtyä valkoviiniä. Vielä emme ole sitä maistaneet. Tilan esitteessä olisi ollut ajo-ohje kolmella kielellä, kartta, ja GPS:n käyttäjille paikan koordinaatit, mutta hotelli ei sitten kuormittanut asiakasta näillä yhteistyökumppanin tuottamilla yksityiskohdilla. www.abadal.net

Lounaaksi taas rapea voileipä, tällä kertaa niin pienessä kylässä, että me turistit herätimme ystävällistä uteliaisuutta. Paikan nimi on Santa Maria d’Oló.