Kesäkauden päätös muualla Espanjassa

Syksy Barcelonassa on käynnistynyt helteisissä säissä ja työn touhussa niin, että kesäkauden päättänyt viikon kierros Espanjassa on jäänyt odottamaan raportoimistaan. Työkiireiden keskellä matka jäi myös etukäteen suunnittelematta. Sentään tuli tehdyksi.

Päätimme lähteä katsomaan possun eli jamónin kasvuseutuja. Toinen tavoite oli hankkiutua pois rannikolta, jolla olemme enemmän liikkuneet. Yksi sopiva kohde on Extremadura, Madridin ja Portugalin välinen alue, josta emme valmiiksi tienneet mitään. Viiniturismikirjamme kuitenkin tiesi, että kyseessä on merkittävä viinialue. Meri on pitkällä vuorten takana, katsoipa mihin suuntaan tahansa. Matkavalmistelut huipentuivat ensimmäisen yöpymispaikan varaamiseen.

Kauas on pitkä matka. Ensimmäinen yöpyminen oli Calatayudissa, Aragonin puolella.  Suurimman osan matkaa oli kuivaa, sitten vielä kuivempaa, ja melko tasaista. El Sistema Iberico ylitetään ennen Calatayudia, ja päästään kumpuilevaan, mukavan mutkaiseen ajomaastoon, katsomaan vaihtelevia puutarhamaisemia.

Calatayud on oman pikku viinialueensa keskus. Jo muinaiset foinikialaiset, puhumattakaan kreikkalaisista ja roomalaisista, kehittivät alueen viinintuotantoa. Aivan viime aikoina kyseinen D.O. on kehittynyt huimasti. Garnacha on tärkeä rypäle. (Kuvassa näkymä hotellin ikkunasta.)

Michelinin kahveleihin voi luottaa: päivällinen Bílbilis-ravintolassa oli herkullinen ja edullinen. Paikka oli maailman tylsimmässä kerrostalon alakerrassa, eli ilman opaskirjaa sinne ei olisi horjahdettu. Paikalliset näyttivät tietävän ravintolan herkut.

Ávilan vanha kaupunki (muistattehan Pyhän Teresan) on mahtavien, hyväkuntoisten muurien ympäröimä maailmanperintökohde, Espanjan korkeimmalla sijaitseva provinssipääkaupunki. Lähes 30 asteen helle tuntuu kuivassa ja korkealla aivan raikkaalta. José Parienten verdejo-viini läheiseltä Ruedan alueelta maistui bacalaon kanssa.

Mérida on merkittävä roomalaiskaupunki. Siellä on hyvin säilyneet amfi- ja muu teatteri, jotka kävimme tunnollisesti katsomassa. Muitakin roomalaiskohteita on, mutta rajansa kaikella, varsinkin huikeassa helteessä. Jamónin lähestyminen alkoi: otimme päivälliseksi ison lautasellisen kinkkua eikä paljon muuta.

Yksi epämääräisistä matkasuunnitelmistamme koski vaelluksia. Tukevat kengät kulkivat mukana laukussa. Méridassa notkuimme parissakin turisti-infossa ja saimme lopulta kirjasen seudun luonnonpuistoista ja kartan lähimmän puiston reiteistä. Nämä eivät tulleet vastaan tavanomaisella nettityöskentelyllä.

Parque Natural de Cornalvo löytyi. Kartassa on muutama ”i”, mutta infoa oli saatavilla ihan muualla: hiljainen talo nimeltä Centro de Interpretación de Cornalvo. Iloinen opassetä piristyi, kun kävimme uneliaana päivänä kyselemässä.

Viitoitus on kuin suomalaisesta kirkonkylästä. Pitkällisen pyörimisen jälkeen löysimme halutun polun pään. Kiersimme järven Embalso de Cornalvo. Lintujen yms ohessa tärkeä nähtävyys on roomalaisten rakentama nerokkaan yksinkertainen patosysteemi, jonka avulla hoidettiin Méridan vesihuolto.

Huomasimme olevamme keskellä kinkkumaata! Opastetaulut opettivat tunnistamaan kahdenlaiset tammet: Alcornoque, joka tuottaa korkkia, ja Encina, joka tuottaa possujen herkkutammenterhoja! Molempien lehdet ovat erilaisia kuin meikäläisten tammien. Näimme laajoja, aidattuja alueita täynnä herkkuterhotammia. Vain possut puuttuivat, mutta ne ovatkin nyt muualla odottamassa tehojen kypsymistä ja putoamista.

Castilla la Mancha on Espanjan varsinaista ydintä. Alueella on useita pienempiä viinialueita. Poikkesimme lounassämpylälle Méntridan pikkukaupunkiin. Kaupunki tarjoaa vuotuisessa juhlassa keskusaukiolla kaupunkilaisille viiniä hanasta (kuvat).

Toledo kohoaa jylhällä kukkulalla. Sokkeloinen vanha kaupunki vilisee monenkielisiä turisteja, kun muualla espanja oli lähes ainoa matkailijoidenkin kieli. Ennen Madridia hovia pidettiin mm. Toledossa. Matkan tässä vaiheessa alkoi jo Bella Napoli täytti tarpeen loistavasti.

tehdä mieli kunnon italialaista ruokaa.

Kuninkaallisten kevätpalatsi on Aranjuezissa. Väriä ja loistoa on tolkuttomasti eri aikakausilta. Kunnon katalonialaisina emme edes houkuttuneet ostamaan mitään lahjamyymälän tyylikkäistä rojalistiesineistä.

Cuenca on taas yksi jyrkällä mäellä sijaitseva vanha kaupunki. Olin nähnyt siitä kuvia lukiolaisena, kun kävin espanjan alkeiskurssilla huvikseni. Mieleen jäi hieno modernin taiteen museo jyrkänteen reunalla ”riippuvissa taloissa”. Olin suositellut tutuille kaupunkia matkakohteeksi. Nyt pääsin sinne lopulta itsekin! Riippuvat talot löytyivät, samoin Abstraktin taiteen museo, joka keskittyy espanjan 1960- ja 70-lukujen taiteeseen. Museo on todella hieno! Ikivanha talo on sisältä pelkistetyn moderni ja koostuu lukuisista pienistä, selvästi toisiaan seuraavista saleista, joissa teokset ovat upeasti esillä.

Cuencan jälkeen vaihtelivat huikean kauniit metsä- ja peltomaisemat ja taantuvan näköiset pikkukaupungit. Don Quijoten tuulimyllyt ovat tällä seudulla, ja joitakin on vielä pystyssä. Niiden lisäksi on Euroopan suurin uusi tuulivoimala-alue.

Almansassa on linnoituksen rauniot kukkulalla, sen juuressa pieni vanha kaupunki. (Kuvassa kaupungintalon sisäpiha.) Meneillään oli keskiaikamarkkinat. Yleisö näytti pukeutuneen parhaimpiinsa ja tungos oli vaikuttava. Matka huipentui gourmet-ravintola Maralbaan. Ruoat olivat mielikuvituksellisia, pieniä, herkullisia teoksia. Bacalaotahnaa vohvelitötterössä kylmän karpalokeiton kanssa, esimerkiksi.

Varaslähtö kevääseen

Teimme keväisen pikavisiitin Barcelonaan työasioissa, mutta eipä niistä tässä muuta kuin että hoidimme ne ja hyvä niin. Koska halusimme tavata mahdollisimman monia ystäviä ja kollegoita lyhyen oleskelun aikana, ravintoloita tuli kokeilluksi ja hyviksi todetuiksi.

Sunnuntai-ilta on haastava, koska useat ravintolat ovat silloin kiinni. Lähinnä kotia kaikki olivatkin. Parinkymmenen minuutin alamäkikävelyn ulottuvilla oli mukava Casa Fernandez, osoite Santaló 46. Tunnelma on rento ja ruoka makoisaa välimerentyyliä. Maanantaina oli vuorossa mielikkikaupunginosamme Grácia ja siellä italialaisen ystävän suosikkipaikka Pappa e Citti, osoite Encarnació 38. Paikka on todella pieni, joten varaus on välttämätön. Paikka erikoistuu ihaniin tuorepastoihin. Söimme tagliatellea mätikastikkeessa. Tiistai: toinen rento italialainen, mutta isompi, ja helpommin turistien löydettävissä, Eixamplen oikealla puolella ja yläreunassa. Lähipöydässä puhuttiinkin suomea. Paikan nimi on Ristorante Eden, ja osoite Provenca 332. Viimeisen illan paikka oli vaihteeksi espanjalaisempi La Pepita, Corsega 343, aika lähellä edellistä. Pieni, rento, moderni paikka, josta ei voi varata pöytää. Ei edes niin, että seurueesta kaksi saapuu ensin ja asettuu neljän hengen pöytään! Tulijoita riittää. Tarjolla on mukavia pikkupaloja ja voileipiä, joilla kyllä elää hyvinkin.

Pääsin myös turistiretkelle loistavan naisverkostoni kanssa. Kohteena oli runsaan puolen tunnin junamatkan päässä sijaitseva Sitges. Kaupunki on kuuluisa viehättävästä vanhasta kaupungista, hienosta hiekkarannastaan, mukavista ravintoloista, vilkkaasta yöelämästä, jo perinteisestä homoystävällisyydestä ja lähiseutua korkeammista hinnoista. Retkemme kohteena oli Ruta de los Americanos, eli tutustuminen Kuubaan lähteneiden ja sieltä rikkaina palanneiden kaupunkilaisten taloihin ja vaikutuksiin paikkakunnan elämään.

Kun kuuluisa Filoxera-tuholainen tuhosi viininviljelyn ja vei elinkeinon myös Sitgesin viljelijöiltä, monet lähtivät uusien mahdollisuuksien vetämänä Amerikkaan, eli Kuubaan, joka oli Espanjan siirtomaa. Paluumuutto ajoittui Kuuban itsenäistymiseen Espanjasta. Rikastuneet miehet ja heidän kuubalaiset vaimonsa asettuivat Sitgesiin ja rakennuttivat ökyrikkaita palatseja kaupungin parhaille paikoille. Ajankohta oli modernista-tyylin aikaa, eli Gaudín aikalaisten koristeellisen, mielikuvituksellisen, eri tyylien aineksia yhdistävän arkkitehtuurin aikaa. (kuvia)

Taloissa on torneja, erkkereitä, lyijylasi-ikkunoita, takorautakaiteita, puukoristeita ja mosaiikkeja ja niiden takana on puutarha. Tyypillisesti kadun puolella, katutasossa sijaitsi emännän hoitama kauppa tai muu liike. Puutarhan puolella oli perheen oleskelutiloja. Perheen huoneet olivat seuraavassa, ns. pääkerroksessa. Ylimpänä olivat palvelijoiden huoneet.

Aikaisemmin Sitgesin rakennustyyli oli ollut hillitty ja yhdenmukainen. Kalastajien valkoisia taloja rajasi maan tasossa sininen maaliraita, maanviljelijöillä ruskea raita. Uudet talot eivät ollenkaan yrittäneet istua kaupunkikuvaan. Tarkoitus olikin näyttää, että Amerikoissa on käyty rikastumassa. Oppaamme kertoi, että kadun päälle ulottuva pääkerroksen erkkeri merkitsi korkeampaa kiinteistöverotusta. Siinäpä olikin tärkein syy erkkereille, näkevätpä muutkin, että ei ole tarpeen pihistellä. Muita tarkoituksia erkkereille olivat parempi näkyvyys kadulle ja parempi näkyvyys kadulta. Tulokkaat pöllyttivät monella tavalla kaupungin kaavoihin asettunutta elämää.

Nykyisin nämä talot ovat yleensä hotelleja, hienoja ja yksilöllisiä, mutta vain kahden tähden hotelleja. Tähtiä ei kerry enempää, jos hissiä ei ole ja muitakin mukavuuksia on joskus vaikea järjestää. Hotellit ovat aina täynnä, eikä halpalomia kannata suunnitella niiden varaan.

Sävyjä Katalonian ymmärrykseen

Katalonian itsenäisyysliike on vahvistunut ja voimaantunut viime aikoina. Vuoden 2012 syyskuun 11 päivän massiivinen mielenosoitus oli merkittävä näyttö. 1,5 miljoonaa ihmistä 7,5 miljoonan ihmisen alueella osallistui, ja kaikki sujui rauhallisesti. Pitää jo minunkin yrittää ymmärtää, mistä on kysymys.

Tässä auttaa tyttäremme meille jouluna lahjoittama kirja: What’s up with Catalonia? The causes which impel them to the separation (toim. Liz Castro, Catalonia Press, 2013).  Kirjassa on 35 asiantuntijan lyhyet ja useimmiten mehukkaat artikkelit oman alansa näkökulmasta. ”Toisaalta, mutta toisaalta” ei esiinny näissä artikkeleissa, kirjoittavat tietävät ihan tarkkaan mitä mieltä ovat ja keskittyvät perustelemaan kantansa oman asiantuntemuksensa kannalta.

Kysymys on ainakin taloudesta, historiasta ja identiteetistä. Taloudellinen suhde keskusvaltaan on epäedullisempi kuin useilla Espanjan alueilla, ja Katalonia vaatiikin vastaavanlaista taloudellista autonomiaa kuin Baskimaalla jo on. Yksityiskohtiin mentäessä löydetään runsaasti näyttöä Katalonian epäreilusta kohtelusta verrattuna muihin alueisiin.

Historia painaa. Syyskuun 11 vuonna 1714 Katalonia hävisi sodassa Espanjan valtiolle ja tuli liitetyksi siihen. Seurasi oikeuksien ja vapauksien menetystä. Francon hallinto viime vuosisadalla kuritti Kataloniaa ja rajoitti muun muassa katalaanin kielen käyttöä. Nämä kokemukset ovat padonneet Kataloniaan itsemääräämisen halua, epäluottamusta valtion auktoriteetteja kohtaan, vainoharhaisuutta lähentelevää huolta oikeuksien toteutumisesta ja herkkähipiäisyyttä.

Vainoharhaisellakin voi olla vihollisia, sanoo sananlasku. Kyse ei ole pelkästään historiallisesta kiukuttelusta, vaan vääryyksiksi koettuja sääntöjä on edelleen voimassa.

Identiteetti on syvin tunneasia ja siksi ehkä tärkein. Keskeisenä identiteetin osana on kieli. Katalaaniksi julkaistaan enemmän kirjoja kuin esimerkiksi Suomeksi. Tuoreet tutkimukset näyttävät, että katalaaniksi koulutetut ja espanjaa, anteeksi kastilian kieltä (ja englantia) opiskelleet koululaiset osaavat kastiliaa yhtä hyvin kuin kastiliaa ykköskielenään puhuvat ja sillä kielellä koulunsa käyneet. Opetusministerin (Espanjan valtion) hanke Katalonian espanjalaistamisesta nostatti melkoisen myrskyn. Miksi Madridista halutaan määrätä, miten katalonialaiset kielitaitonsa hankkivat? Mikä vika on äidinkielen säilyttämisessä?

Näyttääkin siltä, että tärkein itsenäisyysliikkeen vahvistaja ja hengen luoja on Madridin keskushallinto. Espanjalaistaminen, haluttomuus neuvotella taloudellisesta autonomiasta ja vastahakoisuus antaa lupaa itsenäisyyttä koskevalle kansanäänestykselle ovat esimerkkejä linjauksista, jotka tekevät itsenäisyyshaaveista koko ajan ymmärrettävämpiä.

Alussa mainitun kirjan lukeminen on minulla vielä kesken. Kieltä, taloutta, politiikkaa, koulutusta, mahdollisuutta olla EU:n jäsenvaltio ym on käsitelty jo lukemissani artikkeleissa.

Keskusteluissa tuttujen kanssa Barcelonassa kuulee tuskastuneisuutta molemmin puolin. Itsenäisyyden vastustajat, joihin tuntuvat kuuluvan ainakin useat muualta muuttaneet, eivät jaksa yrittää ymmärtää saati hakea myönteisiä asioita Katalonian identiteetistä, jonka varjelusta heillä on kielteisiä kokemuksiakin. Itsenäisyyden kannattajat puolestaan väsyvät selittämään vastustajille enempiä sävyjä. Niinpä kohteliaat ihmiset keskustelevat mieluummin samanmielisten kesken, niin ei tarvitse tuskastua.

Sain äskettäin käydyksi kiinnostavan keskustelun katalonialaisen tutun kanssa. Kahden kesken hän jaksoi selittää mielipidettään, joka ei ole ihan nopeasti sanottu. Hän tukee itsenäisyysliikettä, koska se ainoana vaatii Katalonialle niitä oikeuksia, joita hänen mielestään tarvitaan, siis esimerkiksi talouteen ja kielen asemaan liittyviä. Hän toivoo, että ponnistelu johtaisi autonomisempaan asemaan suhteessa Espanjan valtioon, mutta ei sinänsä ole itsenäisyyden kannalla.

Viimeistä iltaa Barcelonassa sinisten valojen välkkeessä

Mistä on kysymys, kun Gracian kaupunginosassa pienen kadunpätkän tukkeena on kaksi sinistä lamppuaan välkyttävää poliisiautoa, teippiä on vedetty kadun poikki, poliiseja seisoskelee paikalla ja lisää univormuja juoksee paikalle?

Olimme menossa pieneen thairavintolaan kyseiselle kadulle viettämään viimeistä iltaa Barcelonassa ennen paluuta jouluksi Helsinkiin. Kun tiemme oli näin tukittu, kiersimme korttelin ja lähestyimme ravintolaa toisesta suunnasta. Siellä oli sama meininki, mutta kulku ravintolaan oli järjestetty. Ravintola on nimeltään puhdaslinjaisesti El Petit Bangkok. Se oli täynnä ihmisiä, ruoka oli mainiota ja kohtuuhintaista, ja sisustus värikkään kodikasta. Välkkyvät valot puuttuivat somistuksesta, mutta nythän meillä oli ne siniset valot viihdykkeenä.

Mietimme siinä sitten, mitä mahtoi olla tekeillä korttelissa. Perheenjäsenten välistä väkivaltaa? Peräti panttivankidraama? Taloon linnoittautunut epätoivoinen?

Aamulla, matkalla lentokentälle, kysyin taksikuskilta, tiesikö hän mitään tapauksesta. Hän ei ollut kuullut siitä mitään radiouutisissa eikä muutenkaan. Hän kuitenkin ryhtyi arvailemaan, kuten mekin: Graciassa asuu kaikenlaista vaihtoehtoväkeä ja nythän ihmiset herkästi osoittavat mieltä vaikka mistä. Ehkä talo oli vallattu asunnottomille? Ehkä asukkaita häädettiin vuokrarästien takia – ei sentään, se tehdään yleensä aamuvarhaisella. Ehkä siellä oli jokin mielenosoitus?

Kiinnostava vivahde-ero arvailuissamme. Me lähdimme enempiä ihmettelemättä siitä oletuksesta, että tekeillä on jotain rikollista, ja että joka tapauksessa poliisin rooli oli suojella kadun asukkaita, meitä tai laajemmin yhteiskuntaa. Katalonialainen taksikuski lähti siitä, että ihmiset yrittävät elää elämäänsä vaikeuksien keskellä, välillä mieltään osoittaen, ja poliisin rooli on estää tätä toimintaa ja hankaloittaa ihmisten elämää. Kirjallisuudesta tiedämme, että Francon aikana eläneet ihmiset tottuivat säikkymään poliisia. Meillä ei ole tällaista taustaa.

Tein vielä Suomeen palattuani lähipiirissä tarkistuksia tästä tulkinnasta. Kysyin, mitä arvelisitte olevan tekeillä, kun poliisit sulkevat kadun ja lisää poliiseja hölkkää ja ajaa paikalle. Arvauksia: Ryöstö? Huumejuttu? Tulkintani sai siis vahvistusta, kulttuurierostahan tässä on kysymys.

Muitakin valoja on Barcelonassa: ylenpalttiset jouluvalot koristavat lähes kaikkia katuja. Asuintalojen ala-auloissa on joulukuusia, ja joissakin kuusissa valot välkkyvät kiivaasti. Helsingissä viritin kotona kunnon kynttilävalaistuksen, vaikka joululavastus on vielä laatimatta.

Projektien maassa: Maantietä ja kaupunkiloma Valenciassa

Pitkä viikonloppu mahdollisti tavallista pitemmän matkan. Kataloniaa olemme jo kolunneet, nyt menimme Valenciaan. Tarragonan eteläpuolella avasin juhlallisesti laskoksiltaan uuden tiekartan.

Maantiellä

Barcelonan ja Valencian välinen matka kestää taukoineen noin viisi tuntia. Tie ei kulje minkään viinialueen kautta, joten maisemat ovat karumpia ja karskimpia, ja ikään kuin isompia kuin viinitarhojen seuduilla. Menomatkan viileän viistossa vastavalossa vuoret ja kukkulat piirtyivät siniharmaina kerroksina ja kuulas valo toi taikaa karuun näkymään. Nyt loppusyksyllä väritys on ruskeaa ja harmaanvihreää. Pikkuisia oransseja väriläiskiä on appelsiinipuissa! Oliivitarhat asettuvat hillittyyn harmauteen. Meri oli näkyvissä vasemmalla suuren osan matkasta.

Paluumatkan myötävalossa näkymä oli arkisempi. Valitsimme paikallistien moottoritien sijasta. Pienet kylät rinteessä olivat hiljaisia ja rappeutuneita. Tyhjentyneitä varastorakennuksia oli rikottu, muttei ihan purettu. Raskasta teollisuutta on vähemmän kuin ennen, ja kaivoksia on suljettu. Tolkuttomien subventioiden avullakaan ei niiden tilalle ole onnistuttu kehittämään mitään elinvoimaista. Esimerkkinä lamaa edeltävien vuosien hullun optimistisista investoinneista hiljaisen seudun elävöittämiseksi on Aeropuerto de Castellon – Costa Azahar, jolla ei ole koskaan käynyt yhtään matkustajaa tai lentokonetta. Ajoimme hiljaisen kentän ohi. Vaikea kuvitella, mistä mielikuvituksen yläpilvistä olivat kotoisin sijoittajien kehitysvisiot.

Valencia on Espanjan kolmanneksi suurin kaupunki, suurempi kuin Helsinki. Kauniin syyspäivän aikana kävelimme kolmen kaupunkia leimaavan suurhankkeen kautta.

Valencian vanha kaupunki sijaitsee joenmutkan kainalossa. Joessa ei kuitenkaan ole vettä, vaan leveä ja pitkä joki on rakennettu hienoksi puistoksi. Valtava vihervyöhyke keskellä suurkaupunkia! Puistovyöhykkeen ylittävät sillat olivat tietenkin jo olemassa, muistona joesta. Puisto vilisi juoksijoita, kävelijöitä ja koiran kävelyttäjiä. (Kuva)

Puiston ”alajuoksulla” on valtava, huikea Ciudad de las Artes y las Ciencias. Oopperatalo, tiedemuseo ja muut rakennukset ovat vau-arkkitehtuurin superluomuksia, erikseen, yhdessä, ja osana muuta kaupunkia. Laajat vesialtaat heijastavat valoa. Alueen läpi kävellessä avautuu yhä uusia näkymiä. Kokemus on mielettömän hieno. (Kuvia)

Puistojoki ei ulotu merelle asti vaan päättyy hoitamattomaan ryteikköön. Piti etsiä muita väyliä satamaan. Arvasimme väärin. Toinen reitti olisi vienyt pitkin siistiä pääkatua. Me ylitimme hylättyjä varastoalueita, rautatien, laajoja liikennealueita ja autioita hiekkakenttiä, kunnes päädyimme risteilyalusten sataman ohi Marina Real Juan Carlosiin. (Kuva) Rannan kuppilassa oli ihmisiä nauttimassa auringosta päällystakit riisuttuna.

Satama on yhden suurprojektin koti. Espanja ylipäätään elää projektista toiseen. Barcelona kunnostettiin olympialaisia varten. Valencian satama-alue rakennettiin America’s Cupia varten. Valencia voitti kisan tämän purjehduskilpailun isännyydestä vuodelle 2007, kun vuorossa oli 32. America’s Cup. Seuraavakin kisa järjestettiin Valenciassa, mutta siihen liittyi monenlaista polemiikkia ja poikkeuksellisuutta.

Kilpailevia joukkueita varten rakennetut huoltorakennukset rapistuvat nyt rannassa kaikessa rauhassa. Alueen ja investointien hyödyntäminen ei ilmeisesti ole onnistunut. Kriitikot valittavat, että infrastruktuurin tulevaa käyttöä ei juurikaan mietitty kansainvälisen suurprojektin rakentamisen huumassa.

Kaksi iltaa, kaksi herkullista ateriaa: Joulukuun kuudes on vapaapäivä Espanjassakin. Illastimme ravintolassa, jossa muut vieraat olivat paikallisia, juhlailtaa viettäviä pareja, perheitä ja seurueita. Perinteinen sisustus, valkoiset liinat, hyvä palvelu ja herkulliset ruoat olivat keskellä kolkkoa kerrostaloaluetta, jolla muut ravintolat olivat melko räikeitä kuppiloita. Muut vieraat ilmeisesti saapuivat paikalle autoillaan, ja ravintolassa oli pysäköintipalvelu. Paikalle ei kukaan osu vahingossa kesken kävelyretken, mutta sinne kannattaa ehdottomasti hankkiutua. Paikan nimi on El Gastrónomo.

Toisen iltamme vietimme kävellen vanhassa kaupungissa. Neuvoa-antavat pintxot Placa de la Reinalla rohkaisivat etsiytymään toiselle aukiolle, Placa Lope de Vegalle. Ravintola Ocho y medio sijaitsee ikivanhassa talossa, jossa ei kai ole yhtään suoraa viivaa. Paikan kuvitus ja musiikki viittasivat kuitenkin1920-luvun jatsiin. Ruoka oli loistavaa, ja siinäkin oli kaihdettu liiallista oikeaoppista perinteisyyttä.

Joulukuun iloisia kiireitä

Taas on aika saada kaikki valmiiksi ennen joulua.  Olen puurtanut yhden projektin päätökseen ja viritellyt työverkkoja, ja mi marido tietenkin potee lukukauden lopun hoppuja. Sosiaaliset kalenteritkin kuluvat käsissä: ehdimmekö vielä tavata ennen kuin lähdemme/lähdette/muutatte kokonaan muualle?

Näissä merkeissä vietimme äskettäin mukavan illan amerikkalaisen pariskunnan kanssa italialaisessa ravintolassa.  (Erinomaista risottoa. Buoni Amici Casanova-kadulla.) Pääasiallinen aiheemme oli purjehdus. Ystävämme Mary ja Dan olivat kesällä vuokranneet veneen Kroatiassa ja raportoivat matkaansa. Lisäksi Dan oli tehnyt pikavisiitin Mallorcalle tuttavan veneessä. Meillä taas oli mukana muutama kuva suomalaisesta kesäpurjehduksesta. Meri kimmeltää auringossa, ystävien vene poseeraa tyylikkäästi sivutuulessa, naamat hymyilevät, mutta vaatetus herättää epäuskoista hilpeyttä. Topakat punaiset purjehdusasumme ovat kovin erilaisia kuin mihin ystävämme ovat tottuneet. Voiko noin kylmässä ollenkaan purjehtia?

No sovimme, että voi, mutta myönsimme, että lämppäri on veneessä yhtä tärkeä kuin Barcelonan talvessa. Täällä on kaunista ja aurinkoista, mutta päivät lyhenevät ja on aika koleaa, tänäänkin vain 13 astetta korkeimmillaan. Telkkarissa näkyi jo lumisia hiihtokeskuksia, jotka valmistautuivat pitkän viikonlopun turistiryntäykseen. Espanjassa 6.12. on perustuslain päivä, joten me voimme tottuneesti viettää pitkää viikonloppua paikallisten mukana.

Veneilytunnelmat tunkevat mieleen myös arkisemmin.  Lähtiessämme koti suljetaan ja sähköt laitetaan pois päältä.  Tähän suhtautuminen muistuttaa purjehdusretken viimeistä viikkoa. Yritän hankkia vain täsmämäärät jääkaappitavaroita loppuajaksi. Toisaalta pesuaineita ja sen sellaista on hyvä jättää. Luettuja lehtiä karsitaan ja muitakin roskia lajitellaan innokkaasti säiliöihin. Vaatteita valitaan otettavaksi ja jätettäväksi. Pientä haikeutta tunnetaan kauden päättyessä.

Tavarat, muistot ja merkitykset

Keskinkertaiset, vähintään keski-ikäiset, kotiinsa jo perusteellisesti kotiutuneet ihmiset, joihin lukeudun, harvoin potevat tavaroiden tai niiden merkitysten puutetta. Tavaraa on kertynyt, saatu lahjaksi, hankittu haluten tai käytännön tarpeeseen, ja peritty. Monet haaveilevat tavarapaljouden karsimisesta ja selkeämmistä tiloista, vaikka eivät ihan minimalismiin asti pyrkisikään.

Karsimista vaikeuttaa se, että kaikkeen liittyy muistoja. Ystävä antoi, anopilta perittiin, ostotilanne tai -paikka on merkityksellinen. Osa tavaroista asuu kotona ainoastaan muistoarvon takia: lasten piirustukset kouluajalta, ystävien väitöskirjat, joista en ymmärrä mitään. Vanhat valokuva-albumit tietenkin.

Tällaisessa muistojen kyllästämässä ympäristössä naistenlehteä selatessani olen laiskasti ihmetellyt maailmaa kiertävän diivan haastattelua, jossa hän kertoo pitävänsä aina mukanaan eräitä koriste-esineitä, jotka hän hotellissa nostaa esiin ja näin saa huoneen omemmaksi itselleen.  Samassa lehdessä olen ihaillut sisustusjutun lähes tyhjää asuntoa, jossa harkitut esineet poseeraavat kuin galleriassa.

Viime vuosina olen asunut osittain Barcelonassa. Ensin asuimme täysin varustetussa, fiksusti sisustetussa pikkuasunnossa. Kaikki oli esteettisesti makuni mukaista. Ikean tavaroilla on helppo miellyttää pohjoismaalaista melkeinminimalistia. Nautin siitä, että tavaraa oli vähän ja kaikki piti aina järjestää paikoilleen, jotta ollenkaan mahtuisi elämään. Hiukan sama tunne kuin veneessä, mikä on miellyttävä mielleyhtymä.

Muutamassa muuttolaatikossamme oli vain kaksi esinettä, joiden tarkoitus oli tuoda mukaan jotain kotoa: kynttilänjalat, jotka sain eräiltä ystäviltämme 50-vuotislahjaksi.  Ne sopivat sisutukseen täydellisesti, ja toisaalta muuten täydelliseen varustukseen ei kuulunut kynttilänjalkoja. Tärkeintä kuitenkin oli omuuden tunne ja ajatus pidemmästä aikaperspektiivistä kuin mihin väliaikainen asuntomme muuten viritti.

Pikkuhiljaa alkoi tuntua siltä, että valmiiksi mietitty kokonaisuus hiukan vaivasi. Hyvin hiukan, mutta tunne oli tunnistettavissa kun oikein tunnusteli.

Olen selannut netissä valtavan määrän Barcelonan asuntoesittelyjä, ensin kun etsimme uutta vuokra-asuntoa ja nyt kun tutustun huvikseni asuntomarkkinoihin. Monet ovat kaameita, ja esittelykuvissa on pakkauslaatikoita tai roskapussi roikkuu ovenkahvassa, eikä makummekaan usein osu yksiin sisustajan kanssa.

Mutta kiinnostavampaa on pohtia valmiiksi sisustettuja, oikein sisustussuunnittelijan huolellisesti harkitsemia, ammattivalokuvaajan kuvaamia kauniita asuntoja, jotka periaatteessa ovat makumme mukaisa. Ne alkavat näyttää kaikki samalta. Niihin kyllästyy ennen kuin on edes käynyt niissä. Missä vika?

Alan ymmärtää sitä naistenlehden haastattelemaa diivaa, joka kuljettaa mukanaan omia koriste-esineitään hotellista toiseen. Pitää olla näkyvissä jotain, joka ei voisi olla kenenkään muun.

Nykyinen Barcelonan vuokra-asuntomme oli kalustettu mutta ei täysin varustettu. Kävimme kyllä Ikeassa hankkimassa kattilat, lautaset ja lasit. Mutta olen myös tuonut pikkuhiljaa Helsingistä muuta tarpeellista tavaraa: Kotiin kertyneiden mukien runsaudesta valitsin mustakukkaiset unikkomukit. Makealle viinille anopinanopin mökiltä perityt eriväriset pyöreät pikkulasit suomalaisen designin kulta-ajalta. Akustiikkaa parantamaan äidin Meksikosta tuoma seinävaate, ystävän tekemä pikku ryijy ja myös ystävien antama afrikkalainen riemunkirjava tekstiili.  Kaiken huippuna valkoiset verhot, joissa on hopeanvärisiä lohikäärmeitä. Lohikäärmeet piirsi tyttäremme 8-vuotiaana, ja yhdessä painoimme verhot, jotka ovat pitkän palvelun jälkeen ehtineet olla yläkomerossakin jo vuosia.

Toki nuukuuskin ohjasi hakemaan tekstiilejä kotoa yläkomeroista. Mutta lopulta olen onnellisempi katsellessani näitä elämäämme monin tavoin jo liittyviä esineitä kuin jos olisin ostanut uudet Barcelonasta sisustusliikkeistä.

Entä haluanko Barcelonasta Helsinkiin muistoksi tavaroita, kunhan joskus Barcelonan koti suljetaan? Olen jo ostanut kaksi vanhoista lattialaatoista tehtyä pannunalusta, jotka ovat nyt aktiivikäytössä täällä Barcelonassa. Ne varmaan tulevat mukaan. Meillä on hieno valokuvakirja katalonialaisen Francesc Català Rocan tuotannosta. Mitäpä vielä muuta? Monet muistot ovat muistissa, ja se riittää.