Barcelonan pikavierailulta retki Tortosaan ja Ebron deltaan

Työn merkeissä tehty pikavierailu Barcelonaan ajoittui viikonvaihteen yli ja osui jonkin paikallisen pyhimyksen tai muun juhlapäivän kohdalle. Kukaan ei tiennyt, mistä merkkihenkilöstä tai tapahtumasta oli kyse, mutta juhlapäivät otetaan vakavasti joka tapauksessa. Yliopistolle ei ollut menemistä, paikka oli kiinni. Siis oli lähes pakko suunnitella pikku retki.

Sunnuntaina puoliltapäivin päätimme lähteä, ja pohdimme kohdetta. Meillä oli vielä muutama Katalonian viinialueista bongaamatta.  Päädyimme Terra Altaan. Sitten piti varata hotelli ja ravintola. Ravintolat varsinkin ovat joko kiinni tai täynnä sunnuntai-iltaisin. Onnistuimme. Pakkaamaan, ja kahden maissa olimme jo maantiellä.

Terra Alta on Tarragonasta lounaaseen, aikaisemmin hyvinkin vaikeakulkuisten maastojen takana. Nautimme vuoristoteistä mutta oikaisimme hiukan, koluamatta kaikkia viinikohteita ajoimme Tortosan kaupunkiin. Kaupunki on Ebro-joen rannalla. Tarkistin väkiluvun: alle 40.000. Näistä 23 % on maahanmuuttajia lähes sadasta maasta.

Kävelimme kaupungilla päivällisaikaa odotellen. Hiljaista oli. Melkein kaikki nuo lähes 100 maan porukat olivat piilossa. Tietysti juhlapäivänä on syöty tuhti lounas, josta väki oli vasta toipumassa.

Söimme ravintola Cristalissa joen rannalla. Viihtyisä, moderni, suosittu paikka, ja mikä tärkeintä, ruoka oli ihanaa. Söimme alkupaloiksi erilaisia mereneläviä ja pääruoaksi mustaa riisiä. Viinimme oli Terra Alta Raig de Raim, rypäleet Garnacha y Macabeo. Päivällisen jälkeen kaupungilla oli vielä hiljaisempaa kuin alkuillasta.

Aamulla poikkesimme kaupungin keskellä mäellä sijaitsevaan linnoitukseen (kuva), Castillo de Suda, joka on nykyään Parador-ketjun hotelli. Näytti hienolta, mutta me yövyimme paljon halvemmalla.

Jatkoimme matkaa Ebro-jokea alas Delta de l’Ebre-alueelle. Sen korkeus merenpinnasta on noin nolla metriä. Siellä on kansallispuistoalueita, riisipeltoja, joissa riisi on polviaan myöten vedessä (kuva), hiekkarantoja ja pikku kaupunkeja. Sinne järjestetään luonto- ja linturetkiä.

Ebro-joki virtaa läpi pohjoisen Espanjan. Esimerkiksi Zaragozassa se on iso valtaväylä. Sen sivujoet tuovat vettä ja maata muun muassa Pyreneiltä. 

Isoin kaupunki alueella on Deltebre, noin 12.000 asukasta. Ajoimme alueen kärkeen Riumar-nimiseen rantakaupunkiin, jossa oli komeita omakotitaloja ja uusia rakenteilla (kuva). 

Hiekkaranta oli dyynien takana (kuva), ja rannassa oli useita chiringuitoja (kuva), joista yhdessä söimme pikku lounaan.

Barcelonassa kantapaikkoja ja uusia

Mieheni tutkimusyhteistyö aiheutti miellyttävän alkukesäisen vierailun kattoterassille. Ilta-aurinko valaisee edelleen rinteisiin nousevaa tuttua kaupunkikuvaa. Keskikaupunki on edelleen täynnä turisteja. Mutta katumme, joka on ollut rakennustyömaa kaikkine katuporineen pari vuotta, on nyt valmis! Vähemmän ajoväyliä, leveämmät jalkakäytävät, kadun keskellä rivi palmuja ja jalkakäytävillä hennompia nuoria lehtipuita. Näitä laitettiin paikoilleen joulun alla.

Muutoksia odotetaan yhteiskuntaan. Espanjan kunnallisvaalien tulokset ovat vähintään yhtä kiinnostavat kuin Suomen eduskuntavaalien. Seuraamme tulevana syksynä innokkaasti paikallispolitiikan muotoutumista uusien puolueiden vallassa.

Heti ensimmäisenä iltana menimme kantapaikkaamme La Burrataan syömään. Finnairin lentoaikataulut ovat erinomaiset päivällisen kannalta: hyvin ehtii iltayhdeksän maissa syömään lähipizzeriaan.

Vanhojen paikkojen ja tapojen kohtaaminen on kodikasta, ja hienoa on tehdä uusia löytöjä. Mieheni italialainen kollega kutsui tutkimusseurueen ja minut uuteen italialaiseen ravintolaan. Paikan nimi on Raffaeli ja se sijaitsee Gràcian kaupunginosan alareunassa, Calle Luis Antúnez, 11. Paikka, tarjoilijat, kokit, ruoka, juoma ja seura: kaikki mainiota. Lyhyen politiikkakatsauksen jälkeen keskustelu syventyi perusteellisesti työpaikkakuvioihin.

Kuulun edelleen vilkkaaseen naisverkostoon, Barcelona Women’s Networkiin. Tälläkin vierailulla osallistun niihin tapahtumiin jotka kohdalle sattuvat. Olin espanjankielisen kirjakerhon, Club de Lecturan tapaamisessa. Tapaamispaikat ovat kirjakauppojen yhteydessä olevia kahviloita, tai kirjakaupan nurkkaan on järjestetty meille pöytä ja tuoleja. Sinänsä on huomattavaa, että näitä kirjakauppoja riittää aina uusia.

Tällä kertaa tapaaminen oli Librería-Café LAIEssa Pau Claris –kadulla. Kaupassa on valtava valikoima kirjallisuutta maailman eri kolkista. Toisessa kerroksessa on viihtyisä kahvila, jonka perällä on tilava terassi. Siellä istuimme ja ihmettelimme kaunista säätä.

Kerroin löytäneeni uuden dekkarikirjailijan, siis uuden minulle. Ensimmäisissä kirjoissa maksetaan vielä pesetoilla joten ihan uusista teoksista ei ole kysymys. Kirjailija on Alicia Giménez Bartlett. Tapahtumapaikka on Barcelona, paitsi milloin tapaus vie Madridiin, Moskovaan ja ehkä vielä muuallekin. Sankari on etsivä Petra Delicado, äksy, kahdesti eronnut, itsenäisyyttään varjeleva nainen. Hänen työparinsa on eläkeikää lähestyvä poliisi Fermin Garzón. Epätodennäköinen ystävyys on herkullista luettavaa.

Miehen tutkijakollegan viihdyttämiseksi päädyimme yhteen kantapaikkaamme, jazzklubi Jamboreehen Plaza Realilla. Siellä on aina jotain kiinnostavaa, nyt harvinaista herkkua eli bluesia. Yleensä täkäläiset ovat liian hilpeitä joten blues ei toimi. Steve de Swardt Grup on inkkarin näköisen 73-vuotiaan Zimbabwesta kotoisin olevan barcelonalaisen ryhmä.

Konsertin jälkeen suuntasimme pintxoille tuttuun kohteeseen, Orioon Ferran-kadulla. Leipäpalasille rakennetut suupalat ovat herkkua pikkunälkään, mutta turhauttavat, jos mielessä olisi niin sanottu kunnon ateria.

Kotoinen kattoterassi on taas ollut päivällisten ja iltaviinien näyttämönä. On siellä pyykkiäkin kuivatettu.

Vaihteeksi Málagassa

Hiihtolomaksi emme varanneet mukaan suksia. Málaga on noin tuhat kilometriä etelään Barcelonasta (en muuten suosittele käyttämään tätä blogia tarkkojen faktojen lähteenä), joten sopi odottaa lämmintä ja aurinkoista helmikuun säätä.

Málaga on yksi Euroopan vanhimmista kaupungeista. Asialla olivat jo muinaiset foinikialaiset. Satama on joskus ollut hyvinkin tärkeä ja vilkas. Nyt rannassa ravintoloita ja puistoja sekä modernia koristelua (kuva), ja pian avataan Centre Pompidou –museo.

Centro Histórico

Varasimme turistiasunnon keskeltä laajaa historiallista keskustaa, Centro Históricoa. Asunnon nimi oli Malama ja se sijaitsi mukavasti pienen, hiljaisen umpikujan varrella. Nätti ja viihtyisä asunto, korkeat huoneet, ikkunat aukeavat pikku parvekkeille.

Keskusta on kokonaan kävelyaluetta. Vanhoja taloja on kunnostettu, joten vaikutelma on iloisen kaunis. Sisältä monet talot on laitettu kokonaan uusiksi, ja huoneistoja myydään varsinkin ulkomaalaisille asuttaviksi tai sitten turistiasuntoina vuokrattaviksi.

Tästä trendistä huolimatta katukuvaa leimaavat paikallistenkin ihmisten käyttämät liikkeet ja ravintolat, ja kaduilla liikkuva ja vilkkaasti keskusteleva väki vaikuttaa paikalliselta. Tämä on hieno asia verrattuna vaikkapa Barcelonan vanhan kaupungin ja Ramblan turistimylläkkään ja matkamuistomyymälöiden viidakkoon. (Kuva)

Flamencoa, sinfoniaa ja jazzia

Kaupungissa on yli puoli miljoonaa asukasta, ollaan siis Helsingin kokoluokassa. Niinpä ravintoloita ja kulttuuria riittää. Kaiken keskus tuntuu olevan Teatro Cervantes. Sinfoniaorkesteri esiintyy siellä. Varasimme jo etukäteen liput viikolle sattuneeseen konserttiin, joka oli hieno elämys. Huomasimme katujulisteista flameco-biennalin avajaistilaisuuden ja saimme siihenkin liput. Pinnasimme alkuosan, joka koostui juhlapuheista, ja menimme varsinaiseen esitykseen. Huippuluokan tanssia ja musiikkia, ja innostunut, arvostava yleisö.

Tästä innostuneina menimme samaan teatteriin vielä toiseenkin flamencoesitykseen. Loistavaa taidetta. Silmäniloa vahvistivat puvut, jotka mukailivat flamencoperinnettä mutta edustivat ilmeisesti paikallisten muodinluojien nykynäkemyksiä. Tämän tilaisuuden lopussa lavalle ilmestyi parivuotias pikkupoika mustassa jakussa, punaisissa flamencokengissä ja valtava kiharatukka heiluen. Jalan polkeminen, takin liepeen nykiminen ja pyörähdykset olivat jo hyvin hallussa tällä pikkunassikalla. Kaveri lienee oppinut rytmit jo sikiöaikana ja treenannut harjoitussalin nurkassa äidin ja isukin kopistellessa.

Yleisö eläytyi, pidätti henkeään hurjasti kiihtyvien koputussarjojen aikana, ja hurrasi tanssijoiden suoriutuessa lähes mahdottomista sarjoista. Illasta oli varauduttu nauttimaan: puvut, korut ja kampaukset viittasivat päättäväiseen juhlintaan. Onnittelin itseäni siitä, että matkapuvustooni kuului farkkujen, sammareiden, villatakin yms lisäksi myös nätti mekko ja jakku.

Kaupungissa on normaalisti tarjolla vakituisia flamcencoesityksiä ravintoloissa ja klubeilla. Näihin emme ollenkaan ehtineet perehtyä, kun satuimme paikalle harvinaisempien huippuesitysten aikaan.

Jazzclubejakin on kaupungissa. Kävimme Clarencessa, jossa piti oleman tarjolla bluesia. Espanjalaiset taitavat olla liian iloista väkeä pystyäkseen tuottamaan kunnon bluesia, ja nytkin hiukan petyimme. Ilmeisesti kaikki tuska ja murhe kanavoidaan flamencolauluun.

Ravintoloita

Mesón de Cervantes on huippusuosittu. Siellä saa puolikkaita annoksia, joten on helppo maistella useampia ruokia. Herkullisia, jännittäviä hampurilaisia ja salaattia saa Noviembressa. Arvostettu kalaravintola Los Mellizos näytti valittavaksemme eri kaloja. Valmistauduimme Alhambran käyntiin arabiruokaa tarjoavassa Al-Yamalissa. Perjantaipizzat nautimme italialaisessa Pizza Romanticossa.  Ja saimme vielä ihania merinäköaloja AC Palaciossa, 15. kerros.

 

Nähtävyyksiä

Alhambran linna Granadassa on Espanjan suosituin nähtävyys. Teimme sinne päiväretken bussilla, oppaineen kaikkineen. Kauneutta on kaikessa: rakenteet, näkymät ja koristeet sekä puutarhat ja vesialtaat on kaikki suunniteltu tuottamaan hieno esteettinen elämys. (Kuvia)

Picasso-museo on kauniissa palatsissa. Lisäksi kaupungissa on Picasson kotimuseo, hänhän syntyi kaupungissa ja vietti siellä lapsuutensa ja nuoruutensa.  Centro de Arte Contemporáneo de Málaga kannatta myös käydä. Siellä on hienossa tilassa kiinnostavia vaihtuvia näyttelyjä, ja vieressä kaunis, trendikäs ravintola Óleo, jossa itse nautimme vain kahvit. Pitänee palata lounaalle. Edelleen museoita: Museo Automovilístico

esittelee historiallisia autonamuja ja teemaan sovitettuja vaatteita entisen teollisuuskiinteistön tiloissa. Museo sijaitsee rannan tuntumassa länteen keskustasta. Kävelimme sinne rantakatua sunnuntaina juuri ennen lounasaikaa, ja näytti siltä, että koko muukin kaupunki oli rantakadulla tai viereisissä puistoissa nauttimassa aurinkoisesta päivästä.

Ilmoja piteli

Odotetusti sää oli aurinkoinen ja melko lämmin, vaikka viileämpi kuin normaalisti siihen aikaan, kuulemma. Päivisin noin 15-17 astetta, yöllä selvästi alle 10. Mutta asuntomme oli varmaankin ollut tyhjillään pitkään, ja silloinhan sitä ei lämmitetä. Kesti muutaman päivän kesyttää kämppä lämmintä ilmaa puhaltavilla lämppäreillä, joita ei jätetä päälle kun poistutaan, eikä myöskään yöksi. Yöllä laitteen meteliä ei jaksaisi kuunnella.

Kaapista löytyi ylimääräinen lämmin täkki, ja ruokapöydän muovituoleille levitettiin torkkupeittoa ja huivia lämmikkeeksi. Herkästi paleleva mieheni kaipasi suomalaisilta mökeiltä tuttua styrox-vessanrengasta, kylpyhuoneessahan ei mitään lämmityslaitetta ole, ja pääsi kokeilemaan kesän purjehdukselle tarkoitettuja angoraisia lämpövaatteita, joita annoin hänelle joululahjaksi. Kyllä etelässäkin pärjää, kun varustautuu.

Mitäs nyt? Kattoterassilta Suomeen

Kaksoiselämämme toinen puoli eli ”normaalielämämme” Helsingissä on taas käynnistynyt Barcelonassa vietetyn syyskauden jälkeen. Luvassa vuosi lisää tätä meininkiä eli syksyksi taas siirrymme Barcelonaan.

Miltä nyt sitten tuntuu? Kun hyvästelin ystäviä ja toivotin hyviä jouluja, aloin melkein ärsyyntyä usein toistuvasta kommentista. ”Ai sinä joudut palaamaan Suomeen? Voi sääli. Mahtaa olla kamalaa mennä sinne kylmään.”

Olen tietysti nauttinut Barcelonan lauhasta syksystä ja riittoisasta päivänvalosta. Mutta että kamalaa?? Minusta on vaikeaa tehdä edes lievempiä paremmuusvertailuja elämäni kaupunkien välillä.

Kun muinoin nuorina opiskelimme joitakin vuosia Bostonissa, koimme ensin sinne mennessämme kulttuurishokkeja ja törmäsimme moniin vaikeuksiin ja outoihin asioihin. Suomeen palatessamme efekti oli vielä tyrmäävämpi. Iso, kansainvälinen kaupunki pohjoisessa Espanjassa ei ole vaikea eikä haastava paikka elää, varsinkaan kun elämän peruskuviot eli puoliso ja työt kulkevat mukana. Kun ei myöskään tarvitse enää järjestellä lapsille koulua tai hoitopaikkaa, on kaikki hyvin helppoa. Barcelonassa kaikki toimii ja kelloa käytetään. Uuden elämän aloittaminen ja integroituminen katalonialaiseen yhteiskuntaan olisi tietysti vallan toinen juttu.

Vastaavasti paluu Helsinkiin on helppo: emme ole paluumuuttajia rakentamassa kuvioitamme alusta asti. Ystäviin on pidetty yhteyttä, kaikki eivät ole edes huomanneet, että olemme missään olleetkaan.

Tuleehan tässä kuitenkin vertailluksi, vaikka ei ykkössijaa jaettaisikaan. Ilmasto on erilainen, mutta ei kuitenkaan kokonaan. Vuodenajat on molemmissa. Kesän kuumuus kestää Barcelonassa pitempään, ja sehän rasittaa kovasti paikallisiakin. Syksy on pitkä ja leuto, eikä pimeä käy päälle siinä määrin kuin Suomessa. Päivät lyhenevät, mutta eivät poistu kokonaan kuten Helsingissä!

Talvella Barcelonassa ei normaalisti ole pakkasta, mutta palella saa sielläkin. Asuntomme on ylimmässä kerroksessa (meillähän on kattoterassi), ja ulkoseiniä on kolme. Eristys on vaatimattomampaa kuin mihin Suomessa on totuttu. Lämmitysjärjestelmä puhaltaa kiltisti, äänettömästi ja miellyttävästi lämmintä ilmaa (tarvittaessa myös kylmää), mutta lämpö ei jää meille asumaan. Huonekalut ja esineet pysyvät kylminä. Kylppärissä ei ole ollenkaan lämppäriä! Itse asiassa hytisemme kylmissämme Barcelonassa enemmän kuin Helsingissä.

Suomessa todetaan usein, että julkiseen keskusteluun täällä mahtuu yksi asia kerrallaan. Barcelonassa ei tarvitse pelätä tajunnan räjähtämistä liian monien aiheiden voimasta. Espanjan ykkösuutiset ovat jauhaneet koko syksyn Katalonian kansanäänestyssuunnitelmia, niiden torppaamista, siitä huolimatta järjestettyä mielipidetiedustelua, ja keskusvallan vastustusta hanketta kohtaan. Paikalliset lehdet sitäkin enemmän. Sävyni ei olisi näin hapan, jos keskustelussa olisi käsitelty mahdollisen itsenäisyyden etuja, sen vaikutuksia moniin asioihin ja eri ihmisiin, siihen liittyviä periaatteellisia ja käytännöllisiä haasteita sekä sen tuomia uusia mahdollisuuksia. Mutta pitkät puheet voi kiteyttää lyhyesti: Juupas (Katalonia) – eipäs (Madrid). – Ebola sentään teki lyhyen mutta intensiivisen vierailun uutisaiheeksi, kun espanjalainen sairaanhoitaja Teresa sai tartunnan. Tunnin mittaisen pääuutislähetyksen täytteeksi käydään läpi myös lukuisia korruptioskandaaleja ja niihin liittyviä oikeusjuttuja.

Espanjalaiset moittivat itseään takapajuisiksi ympäristöasioissa ja niiden ottamisessa huomioon. Kuitenkin esimerkiksi aurinkoenergian erilaisia sovelluksia kehitetään innokkaasti. Barcelonan julkinen liikenne on kattava, siisti, mukava ja helppo käyttää. Kaupunkia kehitetään edelleen kevyelle liikenteelle suotuisammaksi ja tarjolla on polkupyöriä, joita voi tarvitessaan napata käyttöön telineistä. Jätteiden kierrätysjärjestelmä saa punastumaan nolostuksesta, kun muistaa sekalaiset pöntöt pihojen perillä Helsingissä (vaikka olen kyllä erittäin iloinen siitä, että pönttövalikoima on jo kattava). Myös ongelmajätteet ja muut harvemmin poistettavat on helppo viedä viikottain kiertäviin lähipisteisiin.

Kulttuuria on molemmissa kaupungeissa tarjolla vähintään tarpeeksi. Barcelonassa on syksyisin muutaman kuukauden mittainen jazzfestivaali, jonka kyytiin kyllä ehtii hitaampikin. Muutenkin jazzia on siellä helpompi nauttia kuin Helsingissä. Toisaalta sinfoniaorkesterit ja ooppera ovat Helsingin vahvuus, Barcelonassa tarjonta on suppeampaa eikä ainakaan kiinnostavampaa. Nyt tuntuu siis hyvältä hypistellä kausilippua Musiikkitaloon ja katsella oopperan kalenteria.

Molemmissa näyttää siltä, että ravintolat uudistavat ilmettään ja ruokalistaansa kevyempään suuntaan. Muodollisuus ja hienostelu väistyvät, tilalle tulee helpompaa ja kohtuuhintaisempaa tarjontaa. Lienee fiksu suuntaus, jos tarkoituksena on houkutella ihmisiä syömään ulkona usein, odottamatta hopeahääpäiviä, syntymäpäiviä tai muita merkkitapahtumia. Tästä yhteisestä trendistä huolimatta Helsingissä ulkona syöminen edellyttää hiukan enemmän juhlamieltä ja poikkeuksellista tilannetta kuin Barcelonassa, koska hinnat ovat täällä selvästi korkeampia.

Viikonloppumatkoillamme Kataloniassa poikkeamme usein lounasaikaan sämpylälle tai salaatille jonkin pikkukylän baariin. Tuore rapea leipä täytetään toiveittemme mukaan tilauksesta. Yksinkertaista, edullista ja herkullista. Ja paikallisvärillistä. Turha yrittää tätä Suomessa.

Myös kotikokkina voi kaivata Välimeren rannalle. Lähikorttelin kauppahallin kalatiskien tarjonta on jatkuva ilonaihe. Siellä en koskaan osta lohta, vaikka siitä täällä pidänkin, kun on tarjolla vaikka mitä ihanaa. Sesongin kasvikset ja hedelmät lähiseuduilta tuotuna ovat jotain ihan muuta kuin sinänsä värikäs ja monipuolinen täkäläinen heviosasto.

Molemmat ovat kauniita kaupunkeja, joissa puisto-osasto toimii kiitettävästi. Barcelona saa kyllä pisteitä siistimmästä katukuvasta. Roskia on vähemmän, katuja siivotaan ahkerasti. Välipäivinä kävimme Helsingissä katsastamassa alennusmyyntien tarjontaa. Poistuessamme vaatekaupasta Espalla yksi meistä liukastui ja pyllähti rapulle istumaan. Ei onneksi käynyt kuinkaan. Vastuullisena ihmisenä hän raotti kaupan ovea ja kertoi ystävälliseen sävyyn, että rappu on liukas, mutta ei tässä mitään hätää. Myyjä hymähti jotain siitä, että kiinteistöihmisten pitäisi hoitaa asia. Tapaus toi mieleen kotikatumme Barcelonassa: kauppiaat luuttuamassa kauppansa edessä olevaa kadunpätkää puhtaaksi.

Nyt olemme juhlineet perusteellisesti perhejoulua ja ottaneet uuden vuoden vastaan ystävien kanssa. Vaikea kuvitella sellaista ilmastoa tai kalatiskiä, joka korvaisi kaiken tämän, jos siis pitäisi valita jompikumpi. Onneksi ei tarvitse, ja kaupan päälle tulee vielä uusia ystäviä uusissa kuvioissa.

Meri kohisee Llancàssa

Äskettäin juttelin täkäläisen ystävättäreni kanssa, joka oli käynyt viime kesänä Tukholmassa. Hänelle oli jäänyt mieleen outo juttu: ”Voitko kuvitella, tapasin Tukholmassa ihmisen, joka omistaa pienen saaren, jossa pieni mökki. Sinne he menevät joka perjantai, ja kotiin sunnuntaina! Miten joku voi haluta mennä viikonlopuksi saareen, jossa ei ole muita ihmisiä?!”

Täällä lomaidylliin voi kuulua annos luonnon rauhaa, mutta oleellista on rantakatu ja tuttujen kohtaaminen, baarit ja aperitiivit kavereiden kanssa, ravintolat ja perhelounaat. Menimme itsenäisyyspäivän viikonlopuksi tällaiseen lomaidylliin Costa Bravan rannikolle, lähelle Ranskan rajaa, Llançà- nimiseen pikkukaupunkiin.

Hotellimme Miramar oli rantakadulla, pienen hiekkarannan äärellä, ja näkymään sisältyi pikku venesatama (kuva). Se, että paikka oli tosi hiljainen, ei tullut yllätyksenä, kyse on kesäparatiisista, jossa monet matkailijoiden palvelut ovat kiinni talvella. Tuulen ujeltaessa ja noin 10 asteen lämpötilassa seuraelämä muistutti enemmän Tukholman saarimökkiä kuin kesäistä rantakaupunkia Espanjassa.

Ensimmäisenä iltana söimme läheisellä kadulla El Vaixell –kalaravintolassa, jolla on kaikki mahdolliset suosituslätkät ovessa. Olimme ainoat asiakkaat, mutta ei siksi, että  muut olisivat olleet naapurissa! Ruoka oli erinomaista, menu kohtuuhintainen. Valitsimme kalaruokia.

Yöunia häiritsi toisaikaisesti toimiva lämpöpatteri, jonka skaala ulottui hyytävän kylmästä tuskanhikeen. Täysikuukin oli tekeillä, ja olimme sortuneet kahveihin päivällisen jälkeen. Eniten taisi kuitenkin vaikuttaa kapteenin ja kapteenskan tottumus herätä tarkistamaan veneen kiinnitystä kun tuuli ujeltaa ja aallot läpsyvät rantaan.

Toisena päivänä söimme hotellin maisemaikkunan ääressä hienon aamiaisen, jolla piti jaksaa vaeltaa. Viime hetkellä kietaisin paperinenäliinaan pienet voileivät, vaikka tarkoitus oli syödä sämpylälounas matkalla.

Menoksi, ihanan aurinkoiseen säähän, ylämäkeen Cap de Creus –luonnonpuiston poluille. Kädessä oli hieno, oikea kartta eikä mikään turistiesite. Ylämäessä edettiin hitaasti, rinne oli niin jyrkkä, että polku kiemurteli ylös. Ensimmäinen etappi oli Collado del Perer. Siitä alamäkeen etenimme myös erittäin hitaasti, koska jokainen jalansija piti etsiä erikseen.  (kuva) Pieni soma kylä La Valle de Santa Creu oli jo asfalttitien varrella. Etsiydyimme pois tieltä, polulle kohti meren rantaa.  Heti rantaan päästyämme ottaisimme kahvit jossain baarissa.

Kun meillä kuitenkin oli ne aamulla tehdyt eväsleivät ja muuta pientä, ja oli jo lounasaika, lepäilimme polun varressa ja nautimme niukan lounaan. Rannan saavutimme Platja del Port de la Vallissa, jossa leirintäalue hiekkarannan tuntumassa oli suljettu talveksi. Näkymät kohti El Port de la Selvaa, ja vaikka mihin suuntaan, olivat huikeat (kuva).

Nenät kohti Llançàa. Rantapolku oli rakennettu mukavaksi käveltäväksi (kuva), ja polkua riittää pitkin rantaa molempiin suuntiin enemmän kuin kävelijällä puhtia. Kartalla näkyvä ensimmäinen rakennusryhmä osoittautui upeiksi omakotitaloiksi, joita ilmeisesti käytetään vain kesäisin. Useimmissa oli ikkunaluukut suljettu perusteellisesti. Ei siis vielä kahvia.

Seuraavatkin kylän näköiset osoittautuivat esikaupungeiksi. Kahvilaa kannatti etsiä yhtä toiveikkaasti kuin Kirkkonummen uusilla omakotialueilla. Talot olivat hienoja ja vielä hienompia, lähes kaikki hiljaisia ja talveksi suljettuja. Kaikilla oli hieno merinäköala, mikä onnistuukin jyrkässä rinteessä.

Kuusi tuntia kestäneen kävelyretken lopuksi päädyimme takaisin Llançàn satamaan. Horjuimme sisään pieneen baariin, joka oli ihan täynnä. Kahvit naamariin, ja päiväunille.

Illalla lähestyimme matkan kohokohtaa levänneinä ja innoissamme. Ravintola Marimar, Paco Perezin luomus on kuuluisa. Päivän mittaan hotellin sekalaisia hommia tehneet huppareihin ja villapaitoihin pukeutuneet miehet olivat vaihtaneet tummiin pukuihin ja ottivat haltuun tarjoilijan ja sommelierin roolinsa. Pacon rouva osallistui salin hommiin.

Valitsimme taas meripitoisen valikoiman ruokia, ja keskustelun jälkeen päädyimme lähiseudun valkoviiniin, eikä pelkästään sen takia, että sen nimi oli Caminante. Todettakoon lyhyesti, että kaikki oli ihanaa! Kun yritimme hakeutua yläkertaan huoneeseemme, tarjoilija pidätteli meitä, koska Paco halusi tulla tervehtimään. Kehuimme ateriaa käyttäen kaiken kielitaitomme.

Aamulla iloinen henkilökunta esiintyi taas neuleissa ja huppareissa. Taas haettiin Paco hyvästelemään meitä, kun olimme lähdössä kotimatkalle. Hän riisui pikaisesti hupparinsa ja paljasti valokuvaa varten kokin valkoisen takin. Monitaitoiset tarjoilijat tarttuivat laukkuihimme ja kantoivat ne autolle. Hotelli oli vaatimaton ja edullinen, ravintola taas ehdottomasti hintansa väärti.

Rioja tinto, ja vähän blancoakin

Olimme kauan suunnitelleet, että menemme Riojan viinialueelle, kunhan meillä on tarpeeksi aikaa. Sitten menimme kuitenkin, pyhäinpäivän viikonloppuna.  Saimme matkaseuraksi mieheni kollegan, joka on alueelta kotoisin. Hänen mukanaan tuli iloinen seurue ystäviä.

Logroño on parinsadan tuhannen asukkaan kaupunki, Riojan alueen keskus, pyhiinvaellusreitin etappi. Vanha keskusta on kaunis. Ravintoloita ja tapasbaareja riittää loputtomasti. Melusimme perjantain illallisen mukavassa pikkuruisessa ravintolassa, El Rincon de Albertossa. Katalonian kuuluisa korvikeäänestys oli tuolloin vasta edessä, joten aihetta sivuttiin. Enemmän kuitenkin pohdittiin sienestystä ja eri sienten ansioita. Espanjassa sienestetään innokkaasti, ja siihen pitää olla sienestyskortti, joka maksaa jokusen kympin.

Aurinkoisen lauantain ensimmäinen kohde oli Brionesin kylän vieressä Vivancon bodega ja viinimuseo. Kävimme kierroksen (kuva) ja maistelun, mutta lintsasimme museon. Brionesin kylä oli 60-luvulla köyhyyttään säästynyt vanhojen rakennusten purkamiselta, ja sielläpä oli soma kuljeskella (kuvia).

Paikallisoppaamme taisi seuraavaa etappia tavoitellessamme hiukan eksyä, mikä oli erinomaista, koska päädyimme pienoiselle kevyesti kurvikkaalle tielle viinitarhojen sekaan. Kaunista syksyn valoa, ruskan värejä! Ketään muita ei ollut tiellä liikkeellä.

Elciegon kylän liepeillä on kuuluisa Marques de Riscalin Ciudad del Vino, viinikaupunki. Hotelli- ja ravintolarakennus on Frank Gehryn suunnittelema. Sitä koristaa eriväristen metallisuikaleiden vapaamuotoinen rusetti (kuvia). Rakennus kehystää upeasti näkymän vanhaan kaupunkiin. Reissun gastronominen kohokohta oli lounas ravintolassa, jolla on Michelin-tähti.

 

Alkunaposteltavaksi tarjoilija toi harmaanruskeita risuja harmaissa savikulhoissa, joista nousi usvaa, kuten aamuisella viinitarhalla. Risujen piti oleman viiniköynnösten karsittuja oksia. Kyseessä oli keksitikut, joiden tumma väri tuli mustekalan musteesta. Ateria oli ihana, ja ruokalista kuin satukirjasta.

Selvyyden vuoksi pitää todeta, että nauttimamme valkoviini oli läheiseltä Ruedan alueelta. Rioja on pääsääntöisesti punaviinin tuottaja.

 

Kiertokäynti toi lisää viinisivistystä, vaikka jo aamun jälkeen olimme melko oppineita. Vanhatkin rakennukset oli uudistettu siistiksi ja sileäksi, ja koko tienoo oli niin hoidettu, että tuli mieleen Disneyland eikä oikea toimiva viinitila.

Lounaan jälkeen luulimme, että ruokaa ei enää samana päivänä tarvittaisi. Mutta niinpä vaan Logroñossa päädyimme vanhan kaupungin kujille yöpalalle. Kadulle ei mahtunut kävelemään – joka paikka oli täynnä ihmisiä laseineen ja pikku lautasineen!

Sunnuntaina jo satoi. Muu seurue oli muuttanut suunnitelmaa ja lähtenyt sieniretkelle vuoristoon jo varhain aamulla. Olimme neljästään paikallisoppaamme ja hänen poikaystävänsä kanssa. Laguardian kaupungin vieressä on Bodegas Ysios arkkitehti Calatravan suunnittelemassa rakennuksessa, jonka muodossa voi nähdä vuorten siluettia, aaltoja ja laivan keulaa. Hieno, mutta aaltoileva katto oli remontissa vesivahinkojen takia.

Tilalla käytetään vain vanhojen (yli 30 vuotta, ja toiseen viiniin yli 80 vuotta) tempranilloköynnösten rypäleitä, jotka kerätään käsin. Tuotanto on pientä, ja tuotetaan vain reservaa. Paikka kuuluu Pernod-Ricard-konserniin, joten ilmiselviä tappioita on varaa ottaa vielä vuosikausia. Viinit olivat herkkua.

Pyreneiden kierroksessa on monta mutkaa

Mieheni  pikkuserkku tuli syyslomallaan lokakuussa kylään meille Barcelonaan. Hän nauttii vuoristomaisemista ja oli jo valmiiksi suunnitellut hienon viikonloppukierroksen, varannut kahdesta hotellista huoneet ja vuokrannut auton.

Pääsimme perjantaina ajoissa liikkeelle Lleidan suuntaan. Balaguerin nätissä rinnekaupungissa ylitimme Segre-joen, joka oli matkallamme pitkään läsnä. Balagueriin pitää palata sopivan viikonlopun tullessa. Viimeksi kun yritimme, ei ollut enää sijaa majatalossa ja päädyimme ihan muille seuduille, mikä oli sekin hienoa.

Àgerin pikkukaupungin ulkopuolella on ensimmäinen majapaikkamme, Cal Maciarol. Paikan nettisivut olivat oikein houkuttelevat, mutta ensivaikutelma oli paremminkin varaston takapihan tyylinen.

Sisälle hotelliin – näytti hiljaiselta ja autiolta. Respaan tuli naishenkilö, jota jossain vaiheessa auttoi mieshenkilö. Asioiden hoitelun ja keskustelun vauhti ei olisi huimannut hämäläistäkään. Asialliset huoneet löytyivät vinttikerroksesta.

Kävelimme tarkistamaan paikallisen nähtävyyden, Parc Astronomicin, ja päätimme palata sinne myöhemmin illalla. Saisimme espanjankielisen selostuksen. (kuva tieltä) Autolla käväisimme ylämäessä ja komeiden maisemien lisäksi näimme rinteen, josta ottivat vauhtia riippuliitäjät, joita vilisi taivaalla.

Söimme jo aikaisin, klo 20, jotta ehdimme tähtiä katsomaan klo 22 näytökseen. Tuhti ruoka oli kelvollista ja paikka alkoi täyttyä ja meno vilkastua. Respan rouva kävi sanomassa, että observatoriosta oli soitettu, että klo 22 kierros onkin vain katalaaniksi, mikä pitäisi saattaa tiedoksi sille ulkomaalaiselle seurueelle, joka varmaan majailee hotellissa.

Menimme kuitenkin ja palelimme ulkosalla vierasta kieltä kuuntelemassa. Sää suosi tähtien katselua. Vilkaisu oikeaan toimivaan tutkimusobservatorioon oli kiintoisa. Siellä oli meneillään tietyn kuolemaa tekevän tähden seuranta. Sisällä planetaariossa väsähdimme mukaviin nojatuoleihin, ja lopulta vaikutuimme oikeasta tähtitaivaasta, kun katto avattiin.

Aamiaisaikaan hotellia ei olisi tunnistanut hitaaksi eikä hiljaiseksi. Paikka vilisi metsästäjiä, joiden peräkärryissä oli koiria mukana. Villisikaa piti oleman vuorilla saatavana.

Ajomatka eteni Segre-jokea seuraillen. Joessa on isohkoja altaita, jotka poseerasivat peilityyninä (kuvia).  Nähtiin kotkia. Kiivettiin yhä ylöspäin. Lounas Vielhan kaupungissa. Hiihtoturismia odottavat kerrostalot pitivät vielä ikkunaluukut kiinni.

Matka jatkui edelleen ylöspäin: korkein paikka päivän aikana oli 2072 metriä merenpinnasta. Näkymät olivat erittäin huikeita.

Väsymätön kuskimme ajoi tuona päivänä yli 8 tuntia loputtoman kiharia pikku teitä vuorten rinteissä. Hänen ajokortissaan on kaikki kirjaimet, takana kaikkiin liittyvää niihin kokemusta, ja hänen vauhdikas luontonsa jotenkin rauhoittuu ratin takana. Saimme siis äärimmäisen luotettavaa ja mukavaa kyytiä.

Kotkien lisäksi näimme päivän aikana lehmiä ja hevosia niityillä, laumoittain. Myös lampaita, ja yksittäinen kauris, todettiin tien vieressä. Kapealla, jyrkällä vuoristotiellä pääsimme myös väistelemään kahden paimenen ohjamaa hevoslaumaa, jotka palailivat syömähommista yläniityiltä.

Illan kohde oli Aero Hotel Cerdanya Ca L’Eudald, paikkakunta Alp, Pyreneiden vuoriston Cerdanya-alueella. Kodikkaassa perhehotellissa muistettiin pikkuserkku-kuskimme hänen viime vuoden vierailultaan – kunhan väki ensin syventyi Real Madrid – Barca -peliin, jonka Barca hävisi surkeasti.  Pitää vielä mainita tästä vuoristoturismista, että huikeiden maisemien lisäksi plussana on ainakin näin sesongin ulkopuolella hotellien ja ravintoloiden naurettavan edulliset hinnat.

Laaksossa sijaitsevan Alpin korkeus merenpinnasta on 1150 m. (kuva) Kotimatkalla vielä käväistiin viehättävässä aivan Ranskan rajalla, ja herkuteltiin rinnetiellä ja maisemilla. Ylhäällä ei-missään, paikka taisi olla nimeltään Toses, on yksinään valtava rakennus, joka osoittautui spa-hotelliksi.

Puigcerdassa