Andalusia on monimuotoinen: Córdoba ja Sevilla

Flamencokirjassani ja matkaoppaassani Córdobaa kuvaillaan vakavamieliseksi, synkäksikin, ja Sevilla esitellään värikkäänä, kirkkaana ja iloisen juhlivana paikkana. Molemmat ovat kauniita: vanhan kaupungin pikku kujat ovat viehättäviä, Guadalquivir-joki virtaa mahtavana kaupunkien läpi, iso katedraali hallitsee näkymää, iloiset turistit kansoittavat tapas-baarit, ja loistavia flamencoesityksiä nautimme molemmissa (kuva). Molempien historiaan kuuluu pitkä arabiaika ja juutalaisten vainoamista ja karkottaminen. Inkvisitio on ollut läsnä.

Nyt kun olemme vierailleet molemmissa, nuo kirjojen tarjoamat nopeat yleistykset tuntuvat osuvilta. Córdoba, nyt yli kolmensadan tuhannen asukkaan kaupunki, on synkempi ja syvällisempi. Viehättävä vanha valkoiseksi maalattu juutalaiskaupunginosa Judería on täynnä baareja ja hurmaavia sisäpihoja (kuvia), kyllä, mutta myös inkvisitionäyttelyä, sefardijuutalaismuseota ja muita muistutuksia historian hirveyksistä. Sefardimuseo toisaaalta esitteli myös koruompelua ja oppineen Maimonideksen  (n. v. 1000) ajattelua terveellisestä dieetistä aina uskon ja tieteen yhteiseloon asti. Muitakin oppineita ja tutkijoita on kaupungin ja sen yliopiston pitkässä historiassa useita.

Kaupungin merkittävin nähtävyys on (no koko kaupunkihan on maailmanperintökohde) moskeija-katedraali. Moskeija on valtava, kaunis pylväsmetsä (kuva). Kristittyjen voitettua muslimit tarvittiin kunnon katedraali. Saamme olla tyytyväisiä siitä, että goottilainen katedraali, jonka taivaita tavoitteleva katto nousee moskeijan keskeltä korkealle, rakennettiin moskeijan sisälle.

Mainioissa tapasbaareissa Bodegas de Mezquita ja Pepe de la Judería löysimme kaksi uutta herkkua: salmorejo on alkupalatahna ja mazamorra on kylmä vaalea keitto.

Sevilla (yli 700.000 asukasta) oli jo ensi silmäykseltä iloinen, valoisa ja värikäs. Vanhan kaupungin talot ovat kirkkaan pastellinvärisiä ja koristeellisia (kuva). Hotellimme Casa del Maestro oli flamencokitaristisuuruuden Niño Ricardon vanha talo, koristeellinen ja persoonallinen. Respan kaveri neuvoi iloisesti ”kaiken” kaupungista. Olisi myös myynyt kohtuuhintaan hotellin edessä olevan purku- ja lastausparkkipaikan. Valitsimme kuitenkin läheisen autotallin.

Kartat ovat surkeita ja eksyimme mennen, tullen ja aikana, mikä oli pelkästään mukavaa, koska vanha kaupunki on niin viehättävä.

Katedraali on Sevillassakin ykkösnähtävyys. Sen suunnittelu alkoi lauseella: teemme niin suuren, että meitä pidetään hulluina. Tulikin kolmanneksi suurin (edellä vain Pietarin kirkko Vatikaanissa ja St Paul’s Lontoossa).  Mitään muuta hurmiota rakennus ei sitten aiheutakaan. Koristelut ovat tolkuttomia ja kaikki on suurta ja mahtavaa. Tämän katedraalin tieltä purettiin sen kohdalla aikaisemmin sijainnut moskeija. Vain moskeijoihin yleensä kuuluva esipiha, appelsiinipuutarha, jätettiin jäljelle kirkon vierelle.

Sevillan yliopisto nousee satunnaisen turistin tietoisuuteen siksi, että vanhassa hienossa tupakkatehtaassa sijaitsee nykyisin yliopisto, ja sitä on tapana käydä katsomassa. Oppineilla tai heidän opeillaan ei päätä vaivata.

Córdobassa joen vastarannalle vasta rakennetaan isompia asioita. Sevillassa on kuuluisa kaupunginosa Triana. Kävelyn päätteeksi ja kaupungin hyvästelemiseksi söimme siellä ihanan aterian aika fiinissä modernissa Abades Triana –ravintolassa laajalla terassilla aivan joen äärellä. Kaupunki näkyi hienosti joen vastarannalla.

Illan koittaessa ihmiset viihtyvät ulkona, ja jokimaisema olikin huikea. Päivisin yleensä mieluummin hakeudutaan sisätiloihin hellettä ja polttavaa aurinkoa pakoon.

Andalusiaan on pitkä matka: matkalla

Vastoin tapojamme suunnittelimme kauan haaveillun Andalusian matkan kunnolla ja ajoissa. Päivämatkat ja yöpaikat katsottiin kartasta. Hotellit varattiin netistä. Yksi ravintolapöytäkin on jo varattu.

Espanja on pitkä ja leveä, ja Barcelona ja Andalusia sijaitsevat sen vastakkaisissa nurkissa. Niinpä matkaa tehtiin kaksi kokonaista päivää ja kolmannen alkua, ennen kuin tienvarressa todettiin alue saavutetuksi.

Ensimmäisenä matkapäivänä pääsimme liikkeelle vasta pakattuamme ja huushollin suljettuamme. Kohteena oli sopivalla kohdalla sijaitseva pieni Cariñenan kaupunki Aragonissa (3,5 tuhatta asukasta).  Osoittautui, että kylä on samannimisen viinialueen keskus ja bodegoja on loputtomasti.

 

Poistuimme moottoritieltä puolimatkassa ja katselimme maisemia lähempää ja hitaammin. Tiet olivat poikkeuksellisen hiljaisia ja huonokuntoisia. Maisema poikkeaa Barcelonan kaduista mahdollisimman paljon (kuva).

Perillä löysimme edullisen pikku hotellimme, Mesón de Pacon (kuva). Siistiä ja palvelu pelasi, omalla arkisella tavallaan. Kaupunkikävelyllä kova tuuli pieksi hiekalla kasvoja. Palveluja ja liikkeitä oli tarjolla yllättävästi niinkin pieneksi paikaksi, mutta mitään viinialueisiin tavallisesti liittyvää koristeellisuutta tai viihtyisyyttä ei ollut. Viinibisnes on kuitenkin niin vilkasta, että seutu ei ole kokenut muuttotappiota viime aikoina. Tärkein rypäle on garnacha.

Seuraava yöpyminen osui myös viinikeskukseen. Valdepeñas on monenkirjavan Castilla – La Manchan alueen nimekkäin D.O.-viinialue, ja sen keskuskaupunki on samanniminen. Kaupunki on kooltaan kymmenkertainen Cariñenaan verrattuna, ja ottaa kaiken irti viiniestetiikasta ja –tunnelmoinnista. Kävelykadut on koristeltu sateenvarjoin (kuva). Viihtyisiä aukioita riittää. Mukavia viini- ja tapasbaareja on runsaasti, ja iloista väkeä, usein kolme sukupolvea yhdessä, liikkuu kaduilla ja baareissa.

Meidän baarimme oli nimeltään La Cena Oretana (tai jotain sinnepäin; laalacenaoretana.com). Herkullista kinkkua ja juustoa, paikallisia viinejä, ja yllätystapaksina kala-annos ja ihana kesäkurpitsakiehkura.

Kaupungista ulos ajettaessa oli taas tilaisuus ihailla avaria maisemia (kuva). Nokka kohti Córdobaa.

Lammaspaimenkoulu Pyreneillä

Saavuimme taas syyskautta aloittamaan Barcelonaan. Finnairin lento saapuu illalla sopivaan aikaan: ehtii vielä hyvin päivälliselle. Lento oli ajoissa, talossamme hissi oli kunnossa ja kotona kaikki hyvin. Ikkunoita auki ja ulos.

Kantapaikkamme on kiinni elokuussa, joten turvauduimme ketju-Tagliatelleen, jonka pizzat ovat oikein hyviä. Porukkaa alkoi taas saapua ravintolaan enemmän klo 22 jälkeen, kun meillä oli jo pizzat melkein syötynä. Meilläpäin, yläkaupungissa, kadut olivat hiljaisia ja autioita. Turisteja ei juuri käy täälläpäin, ja oma väki on kesälomilla.

Mieheni ostaa aina lentomatkoille luettavaksi International New York Timesin. Minäkin velvollisuudentuntoisesti selasin lehteä. Sattuikin olemaan iso juttu Espanjasta. Lammaspaimenkoulut tukevat hiipuvaa perinnettä.

Tarina on tällainen: Parikymmentä vuotta sitten Pyreneille tuotiin EUn LIFE-ohjelman tuella karhuja Sloveniasta, kun oma kanta kävi vähäiseksi. Paikalliset lampaankasvattajat eivät tästä tykänneet, koska karhujen pelättiin käyvän lampaiden kimppuun.  Farmarit saivatkin sitten myös EU-rahaa paimentamisen vahvistamiseksi ja paimenten lukumäärän kasvattamiseksi.

Nyt Kataloniassa toimii lammaspaimenkouluja. Kuukausi istutaan koulunpenkillä opiskelemassa, neljä kuukautta ollaan työssäoppimassa kokeneen paimenen kanssa.  Tulijoita olisi enemmän kuin voidaan ottaa, monet yliopistotutkinnon suorittaneita. Jutussa haastateltiin nuorta naista, joka harkitsi väitöskirjan tekoa mutta päätyikin lammaspaimeneksi.

Toinen haastateltu aloitti oman maatalousyrityksensä koulutuksen innoittamana ja tuottaa nyt muun muassa mató-juustoa. Paimeneksi päätyvät voivat ansaita lähes 3000 euroa kuussa (toki EU-tuella), mikä on aika paljon maassa, jossa minimipalkka on 756 € ja korkeakoulututkinnon suorittaneet voivat päätyä töihin alle 1000 euron kuukausipalkalla.

Illalla uusi ravintolatuttavuus Igueldo. Herkkuja modernin niukassa ympäristössä. Mukana ravintolan löytänyt ystävä eli mieheni nuorempi kollega, jolla oli paljon laitoshuolia ja –juoruja.

Barcelonan pikavierailulta retki Tortosaan ja Ebron deltaan

Työn merkeissä tehty pikavierailu Barcelonaan ajoittui viikonvaihteen yli ja osui jonkin paikallisen pyhimyksen tai muun juhlapäivän kohdalle. Kukaan ei tiennyt, mistä merkkihenkilöstä tai tapahtumasta oli kyse, mutta juhlapäivät otetaan vakavasti joka tapauksessa. Yliopistolle ei ollut menemistä, paikka oli kiinni. Siis oli lähes pakko suunnitella pikku retki.

Sunnuntaina puoliltapäivin päätimme lähteä, ja pohdimme kohdetta. Meillä oli vielä muutama Katalonian viinialueista bongaamatta.  Päädyimme Terra Altaan. Sitten piti varata hotelli ja ravintola. Ravintolat varsinkin ovat joko kiinni tai täynnä sunnuntai-iltaisin. Onnistuimme. Pakkaamaan, ja kahden maissa olimme jo maantiellä.

Terra Alta on Tarragonasta lounaaseen, aikaisemmin hyvinkin vaikeakulkuisten maastojen takana. Nautimme vuoristoteistä mutta oikaisimme hiukan, koluamatta kaikkia viinikohteita ajoimme Tortosan kaupunkiin. Kaupunki on Ebro-joen rannalla. Tarkistin väkiluvun: alle 40.000. Näistä 23 % on maahanmuuttajia lähes sadasta maasta.

Kävelimme kaupungilla päivällisaikaa odotellen. Hiljaista oli. Melkein kaikki nuo lähes 100 maan porukat olivat piilossa. Tietysti juhlapäivänä on syöty tuhti lounas, josta väki oli vasta toipumassa.

Söimme ravintola Cristalissa joen rannalla. Viihtyisä, moderni, suosittu paikka, ja mikä tärkeintä, ruoka oli ihanaa. Söimme alkupaloiksi erilaisia mereneläviä ja pääruoaksi mustaa riisiä. Viinimme oli Terra Alta Raig de Raim, rypäleet Garnacha y Macabeo. Päivällisen jälkeen kaupungilla oli vielä hiljaisempaa kuin alkuillasta.

Aamulla poikkesimme kaupungin keskellä mäellä sijaitsevaan linnoitukseen (kuva), Castillo de Suda, joka on nykyään Parador-ketjun hotelli. Näytti hienolta, mutta me yövyimme paljon halvemmalla.

Jatkoimme matkaa Ebro-jokea alas Delta de l’Ebre-alueelle. Sen korkeus merenpinnasta on noin nolla metriä. Siellä on kansallispuistoalueita, riisipeltoja, joissa riisi on polviaan myöten vedessä (kuva), hiekkarantoja ja pikku kaupunkeja. Sinne järjestetään luonto- ja linturetkiä.

Ebro-joki virtaa läpi pohjoisen Espanjan. Esimerkiksi Zaragozassa se on iso valtaväylä. Sen sivujoet tuovat vettä ja maata muun muassa Pyreneiltä. 

Isoin kaupunki alueella on Deltebre, noin 12.000 asukasta. Ajoimme alueen kärkeen Riumar-nimiseen rantakaupunkiin, jossa oli komeita omakotitaloja ja uusia rakenteilla (kuva). 

Hiekkaranta oli dyynien takana (kuva), ja rannassa oli useita chiringuitoja (kuva), joista yhdessä söimme pikku lounaan.

Barcelonassa kantapaikkoja ja uusia

Mieheni tutkimusyhteistyö aiheutti miellyttävän alkukesäisen vierailun kattoterassille. Ilta-aurinko valaisee edelleen rinteisiin nousevaa tuttua kaupunkikuvaa. Keskikaupunki on edelleen täynnä turisteja. Mutta katumme, joka on ollut rakennustyömaa kaikkine katuporineen pari vuotta, on nyt valmis! Vähemmän ajoväyliä, leveämmät jalkakäytävät, kadun keskellä rivi palmuja ja jalkakäytävillä hennompia nuoria lehtipuita. Näitä laitettiin paikoilleen joulun alla.

Muutoksia odotetaan yhteiskuntaan. Espanjan kunnallisvaalien tulokset ovat vähintään yhtä kiinnostavat kuin Suomen eduskuntavaalien. Seuraamme tulevana syksynä innokkaasti paikallispolitiikan muotoutumista uusien puolueiden vallassa.

Heti ensimmäisenä iltana menimme kantapaikkaamme La Burrataan syömään. Finnairin lentoaikataulut ovat erinomaiset päivällisen kannalta: hyvin ehtii iltayhdeksän maissa syömään lähipizzeriaan.

Vanhojen paikkojen ja tapojen kohtaaminen on kodikasta, ja hienoa on tehdä uusia löytöjä. Mieheni italialainen kollega kutsui tutkimusseurueen ja minut uuteen italialaiseen ravintolaan. Paikan nimi on Raffaeli ja se sijaitsee Gràcian kaupunginosan alareunassa, Calle Luis Antúnez, 11. Paikka, tarjoilijat, kokit, ruoka, juoma ja seura: kaikki mainiota. Lyhyen politiikkakatsauksen jälkeen keskustelu syventyi perusteellisesti työpaikkakuvioihin.

Kuulun edelleen vilkkaaseen naisverkostoon, Barcelona Women’s Networkiin. Tälläkin vierailulla osallistun niihin tapahtumiin jotka kohdalle sattuvat. Olin espanjankielisen kirjakerhon, Club de Lecturan tapaamisessa. Tapaamispaikat ovat kirjakauppojen yhteydessä olevia kahviloita, tai kirjakaupan nurkkaan on järjestetty meille pöytä ja tuoleja. Sinänsä on huomattavaa, että näitä kirjakauppoja riittää aina uusia.

Tällä kertaa tapaaminen oli Librería-Café LAIEssa Pau Claris –kadulla. Kaupassa on valtava valikoima kirjallisuutta maailman eri kolkista. Toisessa kerroksessa on viihtyisä kahvila, jonka perällä on tilava terassi. Siellä istuimme ja ihmettelimme kaunista säätä.

Kerroin löytäneeni uuden dekkarikirjailijan, siis uuden minulle. Ensimmäisissä kirjoissa maksetaan vielä pesetoilla joten ihan uusista teoksista ei ole kysymys. Kirjailija on Alicia Giménez Bartlett. Tapahtumapaikka on Barcelona, paitsi milloin tapaus vie Madridiin, Moskovaan ja ehkä vielä muuallekin. Sankari on etsivä Petra Delicado, äksy, kahdesti eronnut, itsenäisyyttään varjeleva nainen. Hänen työparinsa on eläkeikää lähestyvä poliisi Fermin Garzón. Epätodennäköinen ystävyys on herkullista luettavaa.

Miehen tutkijakollegan viihdyttämiseksi päädyimme yhteen kantapaikkaamme, jazzklubi Jamboreehen Plaza Realilla. Siellä on aina jotain kiinnostavaa, nyt harvinaista herkkua eli bluesia. Yleensä täkäläiset ovat liian hilpeitä joten blues ei toimi. Steve de Swardt Grup on inkkarin näköisen 73-vuotiaan Zimbabwesta kotoisin olevan barcelonalaisen ryhmä.

Konsertin jälkeen suuntasimme pintxoille tuttuun kohteeseen, Orioon Ferran-kadulla. Leipäpalasille rakennetut suupalat ovat herkkua pikkunälkään, mutta turhauttavat, jos mielessä olisi niin sanottu kunnon ateria.

Kotoinen kattoterassi on taas ollut päivällisten ja iltaviinien näyttämönä. On siellä pyykkiäkin kuivatettu.

Vaihteeksi Málagassa

Hiihtolomaksi emme varanneet mukaan suksia. Málaga on noin tuhat kilometriä etelään Barcelonasta (en muuten suosittele käyttämään tätä blogia tarkkojen faktojen lähteenä), joten sopi odottaa lämmintä ja aurinkoista helmikuun säätä.

Málaga on yksi Euroopan vanhimmista kaupungeista. Asialla olivat jo muinaiset foinikialaiset. Satama on joskus ollut hyvinkin tärkeä ja vilkas. Nyt rannassa ravintoloita ja puistoja sekä modernia koristelua (kuva), ja pian avataan Centre Pompidou –museo.

Centro Histórico

Varasimme turistiasunnon keskeltä laajaa historiallista keskustaa, Centro Históricoa. Asunnon nimi oli Malama ja se sijaitsi mukavasti pienen, hiljaisen umpikujan varrella. Nätti ja viihtyisä asunto, korkeat huoneet, ikkunat aukeavat pikku parvekkeille.

Keskusta on kokonaan kävelyaluetta. Vanhoja taloja on kunnostettu, joten vaikutelma on iloisen kaunis. Sisältä monet talot on laitettu kokonaan uusiksi, ja huoneistoja myydään varsinkin ulkomaalaisille asuttaviksi tai sitten turistiasuntoina vuokrattaviksi.

Tästä trendistä huolimatta katukuvaa leimaavat paikallistenkin ihmisten käyttämät liikkeet ja ravintolat, ja kaduilla liikkuva ja vilkkaasti keskusteleva väki vaikuttaa paikalliselta. Tämä on hieno asia verrattuna vaikkapa Barcelonan vanhan kaupungin ja Ramblan turistimylläkkään ja matkamuistomyymälöiden viidakkoon. (Kuva)

Flamencoa, sinfoniaa ja jazzia

Kaupungissa on yli puoli miljoonaa asukasta, ollaan siis Helsingin kokoluokassa. Niinpä ravintoloita ja kulttuuria riittää. Kaiken keskus tuntuu olevan Teatro Cervantes. Sinfoniaorkesteri esiintyy siellä. Varasimme jo etukäteen liput viikolle sattuneeseen konserttiin, joka oli hieno elämys. Huomasimme katujulisteista flameco-biennalin avajaistilaisuuden ja saimme siihenkin liput. Pinnasimme alkuosan, joka koostui juhlapuheista, ja menimme varsinaiseen esitykseen. Huippuluokan tanssia ja musiikkia, ja innostunut, arvostava yleisö.

Tästä innostuneina menimme samaan teatteriin vielä toiseenkin flamencoesitykseen. Loistavaa taidetta. Silmäniloa vahvistivat puvut, jotka mukailivat flamencoperinnettä mutta edustivat ilmeisesti paikallisten muodinluojien nykynäkemyksiä. Tämän tilaisuuden lopussa lavalle ilmestyi parivuotias pikkupoika mustassa jakussa, punaisissa flamencokengissä ja valtava kiharatukka heiluen. Jalan polkeminen, takin liepeen nykiminen ja pyörähdykset olivat jo hyvin hallussa tällä pikkunassikalla. Kaveri lienee oppinut rytmit jo sikiöaikana ja treenannut harjoitussalin nurkassa äidin ja isukin kopistellessa.

Yleisö eläytyi, pidätti henkeään hurjasti kiihtyvien koputussarjojen aikana, ja hurrasi tanssijoiden suoriutuessa lähes mahdottomista sarjoista. Illasta oli varauduttu nauttimaan: puvut, korut ja kampaukset viittasivat päättäväiseen juhlintaan. Onnittelin itseäni siitä, että matkapuvustooni kuului farkkujen, sammareiden, villatakin yms lisäksi myös nätti mekko ja jakku.

Kaupungissa on normaalisti tarjolla vakituisia flamcencoesityksiä ravintoloissa ja klubeilla. Näihin emme ollenkaan ehtineet perehtyä, kun satuimme paikalle harvinaisempien huippuesitysten aikaan.

Jazzclubejakin on kaupungissa. Kävimme Clarencessa, jossa piti oleman tarjolla bluesia. Espanjalaiset taitavat olla liian iloista väkeä pystyäkseen tuottamaan kunnon bluesia, ja nytkin hiukan petyimme. Ilmeisesti kaikki tuska ja murhe kanavoidaan flamencolauluun.

Ravintoloita

Mesón de Cervantes on huippusuosittu. Siellä saa puolikkaita annoksia, joten on helppo maistella useampia ruokia. Herkullisia, jännittäviä hampurilaisia ja salaattia saa Noviembressa. Arvostettu kalaravintola Los Mellizos näytti valittavaksemme eri kaloja. Valmistauduimme Alhambran käyntiin arabiruokaa tarjoavassa Al-Yamalissa. Perjantaipizzat nautimme italialaisessa Pizza Romanticossa.  Ja saimme vielä ihania merinäköaloja AC Palaciossa, 15. kerros.

 

Nähtävyyksiä

Alhambran linna Granadassa on Espanjan suosituin nähtävyys. Teimme sinne päiväretken bussilla, oppaineen kaikkineen. Kauneutta on kaikessa: rakenteet, näkymät ja koristeet sekä puutarhat ja vesialtaat on kaikki suunniteltu tuottamaan hieno esteettinen elämys. (Kuvia)

Picasso-museo on kauniissa palatsissa. Lisäksi kaupungissa on Picasson kotimuseo, hänhän syntyi kaupungissa ja vietti siellä lapsuutensa ja nuoruutensa.  Centro de Arte Contemporáneo de Málaga kannatta myös käydä. Siellä on hienossa tilassa kiinnostavia vaihtuvia näyttelyjä, ja vieressä kaunis, trendikäs ravintola Óleo, jossa itse nautimme vain kahvit. Pitänee palata lounaalle. Edelleen museoita: Museo Automovilístico

esittelee historiallisia autonamuja ja teemaan sovitettuja vaatteita entisen teollisuuskiinteistön tiloissa. Museo sijaitsee rannan tuntumassa länteen keskustasta. Kävelimme sinne rantakatua sunnuntaina juuri ennen lounasaikaa, ja näytti siltä, että koko muukin kaupunki oli rantakadulla tai viereisissä puistoissa nauttimassa aurinkoisesta päivästä.

Ilmoja piteli

Odotetusti sää oli aurinkoinen ja melko lämmin, vaikka viileämpi kuin normaalisti siihen aikaan, kuulemma. Päivisin noin 15-17 astetta, yöllä selvästi alle 10. Mutta asuntomme oli varmaankin ollut tyhjillään pitkään, ja silloinhan sitä ei lämmitetä. Kesti muutaman päivän kesyttää kämppä lämmintä ilmaa puhaltavilla lämppäreillä, joita ei jätetä päälle kun poistutaan, eikä myöskään yöksi. Yöllä laitteen meteliä ei jaksaisi kuunnella.

Kaapista löytyi ylimääräinen lämmin täkki, ja ruokapöydän muovituoleille levitettiin torkkupeittoa ja huivia lämmikkeeksi. Herkästi paleleva mieheni kaipasi suomalaisilta mökeiltä tuttua styrox-vessanrengasta, kylpyhuoneessahan ei mitään lämmityslaitetta ole, ja pääsi kokeilemaan kesän purjehdukselle tarkoitettuja angoraisia lämpövaatteita, joita annoin hänelle joululahjaksi. Kyllä etelässäkin pärjää, kun varustautuu.

Mitäs nyt? Kattoterassilta Suomeen

Kaksoiselämämme toinen puoli eli ”normaalielämämme” Helsingissä on taas käynnistynyt Barcelonassa vietetyn syyskauden jälkeen. Luvassa vuosi lisää tätä meininkiä eli syksyksi taas siirrymme Barcelonaan.

Miltä nyt sitten tuntuu? Kun hyvästelin ystäviä ja toivotin hyviä jouluja, aloin melkein ärsyyntyä usein toistuvasta kommentista. ”Ai sinä joudut palaamaan Suomeen? Voi sääli. Mahtaa olla kamalaa mennä sinne kylmään.”

Olen tietysti nauttinut Barcelonan lauhasta syksystä ja riittoisasta päivänvalosta. Mutta että kamalaa?? Minusta on vaikeaa tehdä edes lievempiä paremmuusvertailuja elämäni kaupunkien välillä.

Kun muinoin nuorina opiskelimme joitakin vuosia Bostonissa, koimme ensin sinne mennessämme kulttuurishokkeja ja törmäsimme moniin vaikeuksiin ja outoihin asioihin. Suomeen palatessamme efekti oli vielä tyrmäävämpi. Iso, kansainvälinen kaupunki pohjoisessa Espanjassa ei ole vaikea eikä haastava paikka elää, varsinkaan kun elämän peruskuviot eli puoliso ja työt kulkevat mukana. Kun ei myöskään tarvitse enää järjestellä lapsille koulua tai hoitopaikkaa, on kaikki hyvin helppoa. Barcelonassa kaikki toimii ja kelloa käytetään. Uuden elämän aloittaminen ja integroituminen katalonialaiseen yhteiskuntaan olisi tietysti vallan toinen juttu.

Vastaavasti paluu Helsinkiin on helppo: emme ole paluumuuttajia rakentamassa kuvioitamme alusta asti. Ystäviin on pidetty yhteyttä, kaikki eivät ole edes huomanneet, että olemme missään olleetkaan.

Tuleehan tässä kuitenkin vertailluksi, vaikka ei ykkössijaa jaettaisikaan. Ilmasto on erilainen, mutta ei kuitenkaan kokonaan. Vuodenajat on molemmissa. Kesän kuumuus kestää Barcelonassa pitempään, ja sehän rasittaa kovasti paikallisiakin. Syksy on pitkä ja leuto, eikä pimeä käy päälle siinä määrin kuin Suomessa. Päivät lyhenevät, mutta eivät poistu kokonaan kuten Helsingissä!

Talvella Barcelonassa ei normaalisti ole pakkasta, mutta palella saa sielläkin. Asuntomme on ylimmässä kerroksessa (meillähän on kattoterassi), ja ulkoseiniä on kolme. Eristys on vaatimattomampaa kuin mihin Suomessa on totuttu. Lämmitysjärjestelmä puhaltaa kiltisti, äänettömästi ja miellyttävästi lämmintä ilmaa (tarvittaessa myös kylmää), mutta lämpö ei jää meille asumaan. Huonekalut ja esineet pysyvät kylminä. Kylppärissä ei ole ollenkaan lämppäriä! Itse asiassa hytisemme kylmissämme Barcelonassa enemmän kuin Helsingissä.

Suomessa todetaan usein, että julkiseen keskusteluun täällä mahtuu yksi asia kerrallaan. Barcelonassa ei tarvitse pelätä tajunnan räjähtämistä liian monien aiheiden voimasta. Espanjan ykkösuutiset ovat jauhaneet koko syksyn Katalonian kansanäänestyssuunnitelmia, niiden torppaamista, siitä huolimatta järjestettyä mielipidetiedustelua, ja keskusvallan vastustusta hanketta kohtaan. Paikalliset lehdet sitäkin enemmän. Sävyni ei olisi näin hapan, jos keskustelussa olisi käsitelty mahdollisen itsenäisyyden etuja, sen vaikutuksia moniin asioihin ja eri ihmisiin, siihen liittyviä periaatteellisia ja käytännöllisiä haasteita sekä sen tuomia uusia mahdollisuuksia. Mutta pitkät puheet voi kiteyttää lyhyesti: Juupas (Katalonia) – eipäs (Madrid). – Ebola sentään teki lyhyen mutta intensiivisen vierailun uutisaiheeksi, kun espanjalainen sairaanhoitaja Teresa sai tartunnan. Tunnin mittaisen pääuutislähetyksen täytteeksi käydään läpi myös lukuisia korruptioskandaaleja ja niihin liittyviä oikeusjuttuja.

Espanjalaiset moittivat itseään takapajuisiksi ympäristöasioissa ja niiden ottamisessa huomioon. Kuitenkin esimerkiksi aurinkoenergian erilaisia sovelluksia kehitetään innokkaasti. Barcelonan julkinen liikenne on kattava, siisti, mukava ja helppo käyttää. Kaupunkia kehitetään edelleen kevyelle liikenteelle suotuisammaksi ja tarjolla on polkupyöriä, joita voi tarvitessaan napata käyttöön telineistä. Jätteiden kierrätysjärjestelmä saa punastumaan nolostuksesta, kun muistaa sekalaiset pöntöt pihojen perillä Helsingissä (vaikka olen kyllä erittäin iloinen siitä, että pönttövalikoima on jo kattava). Myös ongelmajätteet ja muut harvemmin poistettavat on helppo viedä viikottain kiertäviin lähipisteisiin.

Kulttuuria on molemmissa kaupungeissa tarjolla vähintään tarpeeksi. Barcelonassa on syksyisin muutaman kuukauden mittainen jazzfestivaali, jonka kyytiin kyllä ehtii hitaampikin. Muutenkin jazzia on siellä helpompi nauttia kuin Helsingissä. Toisaalta sinfoniaorkesterit ja ooppera ovat Helsingin vahvuus, Barcelonassa tarjonta on suppeampaa eikä ainakaan kiinnostavampaa. Nyt tuntuu siis hyvältä hypistellä kausilippua Musiikkitaloon ja katsella oopperan kalenteria.

Molemmissa näyttää siltä, että ravintolat uudistavat ilmettään ja ruokalistaansa kevyempään suuntaan. Muodollisuus ja hienostelu väistyvät, tilalle tulee helpompaa ja kohtuuhintaisempaa tarjontaa. Lienee fiksu suuntaus, jos tarkoituksena on houkutella ihmisiä syömään ulkona usein, odottamatta hopeahääpäiviä, syntymäpäiviä tai muita merkkitapahtumia. Tästä yhteisestä trendistä huolimatta Helsingissä ulkona syöminen edellyttää hiukan enemmän juhlamieltä ja poikkeuksellista tilannetta kuin Barcelonassa, koska hinnat ovat täällä selvästi korkeampia.

Viikonloppumatkoillamme Kataloniassa poikkeamme usein lounasaikaan sämpylälle tai salaatille jonkin pikkukylän baariin. Tuore rapea leipä täytetään toiveittemme mukaan tilauksesta. Yksinkertaista, edullista ja herkullista. Ja paikallisvärillistä. Turha yrittää tätä Suomessa.

Myös kotikokkina voi kaivata Välimeren rannalle. Lähikorttelin kauppahallin kalatiskien tarjonta on jatkuva ilonaihe. Siellä en koskaan osta lohta, vaikka siitä täällä pidänkin, kun on tarjolla vaikka mitä ihanaa. Sesongin kasvikset ja hedelmät lähiseuduilta tuotuna ovat jotain ihan muuta kuin sinänsä värikäs ja monipuolinen täkäläinen heviosasto.

Molemmat ovat kauniita kaupunkeja, joissa puisto-osasto toimii kiitettävästi. Barcelona saa kyllä pisteitä siistimmästä katukuvasta. Roskia on vähemmän, katuja siivotaan ahkerasti. Välipäivinä kävimme Helsingissä katsastamassa alennusmyyntien tarjontaa. Poistuessamme vaatekaupasta Espalla yksi meistä liukastui ja pyllähti rapulle istumaan. Ei onneksi käynyt kuinkaan. Vastuullisena ihmisenä hän raotti kaupan ovea ja kertoi ystävälliseen sävyyn, että rappu on liukas, mutta ei tässä mitään hätää. Myyjä hymähti jotain siitä, että kiinteistöihmisten pitäisi hoitaa asia. Tapaus toi mieleen kotikatumme Barcelonassa: kauppiaat luuttuamassa kauppansa edessä olevaa kadunpätkää puhtaaksi.

Nyt olemme juhlineet perusteellisesti perhejoulua ja ottaneet uuden vuoden vastaan ystävien kanssa. Vaikea kuvitella sellaista ilmastoa tai kalatiskiä, joka korvaisi kaiken tämän, jos siis pitäisi valita jompikumpi. Onneksi ei tarvitse, ja kaupan päälle tulee vielä uusia ystäviä uusissa kuvioissa.