Andalusiasta kotiinpäin

Matka on enää muisto, mutta alkusyksyn aherruksen keskellä on tuo muisto on herkkua.

Málaga oli olevinaan kotoisen tuttu peräti viikon mittaiselta aikaisemmalta matkalta. Uusi kohde: Museo Carmen Thyssen (kuva) yhdistää kauniin 1500-luvun renessanssirakennuksen, jossa hieno sisäpiha, ja modernin osan. Ihastuttava kesänäyttely esitteli porvariston kesänviettoa aurinkoisin maalauksin ja vanhoin valokuvin. Suomessa Hangolla voisi olla vastaavaa esitettävää.

Vakituisissa kokoelmissa on herkullinen osasto romanttisia maisemia ja punaposkisia tyttöjä tanssimassa kapakan pöydällä tai sen vieressä, komeiden nuorten miesten katsellessa.

Pitkän ajopäivän huviksi poikkesimme rinteeseen, kauniiseen kylään nimeltä Veléz-Blanco. Parintuhannen asukkaan kylän huipulla on jylhä 1500-luvulla rakennettu linna, johon ei tarvinnut pyrkiä lounasaikaan. Kylä hiljeni perusteellisesti, kun aperitiivioluita ottaneet papatkin pääsivät koteihinsa kukin oman señoransa kattamaan lounaspöytään. Kauneinta kylässä oli kylä itse: haalean vaaleanruskehtavia taloja jyrkissä rinteissä, haalean harmahtavassa mutta kirkkaan valoisassa päivässä. (Kuva)

Murcian alueen puolella sijaitseva Caravaca de la Cruz, myös jyrkässä rinteessä (kuvia), päätyi matkasuunnitelmaamme koska se on niin sopivassa paikassa. Paikkaa leimaa roomalaiskatolisuus monin tavoin. Tuo cruz eli risti, Santisima y Vera Cruz, viittaa parantavia voimia omaavaan ristiin, jota säilytetään ja palvotaan kaupungin huipulla kirkossa. Ristissä uskotaan olevan mukana palanen oikeaa (vera) ristiä. Luostareita ja uskonnollisia yhteisöjä on lukuisia.

Yövyimme paljasjalkakarmeliittamunkkien ylläpitämässä hotellissa Nuestra Señora del Carmen. Hinta oli naurettavan edullinen. Pihalla oli parkkipaikka. Wifi oli matkan paras ja nopein. Aamiainen oli ok. Palvelu oli iloisen ystävällistä. Huone oli paras hotellihuone ikinä: karu ja niukka, mutta kaikki esineet olivat hyviä ja kohdallaan. Pöytätaso oli riittävä. Sähköpistokkeet olivat riittäviä. Valaisimet valaisivat asiallisesti. Sängyt olivat mukavat. Kylppäri oli fiksu ja siellä oli koukkuja!  Ja kaikki oli tyylikästä ja laadukasta. (kuva)

Atlantin puolella

Cádiziin piti päästä, mutta Jerez de la Frontera piti myös katsastaa, onhan se flamencon syntysijoja. Kaupungin katedraalin yhteydessä on, kuten Córdobassa ja Sevillassa, muslimiajoilta peritty appelsiinipuutarha (kuvia). Kaupunki on maatalousalueen keskus ja tärkein tuote on sherry. Kävimme useimpien muiden turistien tapaan Tio Pepen eli Gonzales Byassin bodega-kierroksella. Alueen sisällä on kauniita kujia ja rakennuksia. (Kuvia) Talon asema markkinoilla taitaa olla kovin vakaa tai ainakin siltä tuntuu. Esittelijä ei vaivautunut mitenkään kehumaan tuotteiden laatua tai erinomaisuutta tai tunnelmoimaan niiden käyttömahdollisuuksista. Sherry on kuulunut ja kuuluu edelleen keittiömme perusvarustukseen, mutta eipä sitä tule paljoa juoduksi. (Kuva)

Ennen Tio Pepeä pääsimme kaupunkia hallitsevan linnoituksen tornissa tutustumaan Camara Oscuraan eli kameran mekanismia käyttävään peilisysteemiin, joka näyttää pimeässä huoneessa vaalealle ”lautaselle” kaupunkia. Kiehtovaa. Jo Leonardo da Vinci kehitti tämän periaatteen.

Illaksi varasimme hotellin kautta paikat läheisen ravintolan, Pura Arte, flamenconäytökseen. Pelkäsin, että kyseessä olisi turistirysä, ja flamenco olisi kukkamekkoihin kesytettyä. Turhaan. Kyseessä oli kunnianhimoinen ryhmä, joka esiintyi erittäin intensiivisesti. Kokoonpano oli epätavanomainen: Tällä kertaa mukana oli naislaulaja, jolla duendea riitti. Kaksi miestanssijaa aloitti esityksen eräänlaisen kukkotappelun myötä. Pyrkimyksenä lienee saada ravintolassa tarjottavan shown avulla säännöllisiä tuloja.

Jerezin ravintoloiden ja baarien ruokalistoilla näyttää olevan loputtomasti turskaan (bacalao) perustuvia alkupaloja ja ruokalajeja.

Jo kartasta katsottuna Cádiz näyttää huikean kauniilta. Vanha kaupunki sijaitsee Atlanttiin kurkottavalla niemellä. Kaupunki on aina, no jotain kolmetuhatta vuotta, ollut tärkeä satama ja kauppapaikka. Hiekkarantoja riittää mennen tullen, aivan keskikaupungin kupeessa on Playa de Caleta. (Kuva) Paikalliset kantoivat rantaan tomerasti tuoleja, auringonvarjoja ja eväskasseja. Turistien kuormat olivat keveämpiä. Seurailimme vilkasta rantaelämää turvallisesti katutasosta ravintola Quillasta, jossa söimme herkullisen lounaan.

 

Espanjan perustuslaki säädettiin vuonna 1812 Cádizissa. Perustuslain kutsumanimi on La Pepa. Asialle on muistomerkki Plaza de la Constituciónilla.

Illalla söimme tuoretta, grillattua kalaa Taverna El Tio de la Tizassa, samannimisellä aukiolla, jonka ravintola täytti kokonaan. Jonoa riitti, jokainen tyhjenevä pöytä täyttyi heti uudelleen. (Kuva) Hyvää oli hai.  Alkupalaksi otin ties kuinka monennen gaspacho-keiton tällä matkalla. Viinien kanssa ei hienosteltu, saatavilla oli punaista ja valkoista.

Kaupungin kujilla autolla seikkaillessamme, toki vain saapuessamme ja poistuessamme, kiinnitti huomiota rauhallinen, kärsivällinen ja avulias suhtautuminen. Erilaisia jakeluautoja on tien tukkeena tuon tuostakin. Ei tööttäillä. Odotetaan hetki, ja kohta kiitää kuski siirtämään autoa syrjään.  Kiitellään ja jatketaan matkaa tai hommia. Loiventaako valtameri käyttäytymistäkin? Välimeren puolella on kipakampaa.

Andalusia on monimuotoinen: Córdoba ja Sevilla

Flamencokirjassani ja matkaoppaassani Córdobaa kuvaillaan vakavamieliseksi, synkäksikin, ja Sevilla esitellään värikkäänä, kirkkaana ja iloisen juhlivana paikkana. Molemmat ovat kauniita: vanhan kaupungin pikku kujat ovat viehättäviä, Guadalquivir-joki virtaa mahtavana kaupunkien läpi, iso katedraali hallitsee näkymää, iloiset turistit kansoittavat tapas-baarit, ja loistavia flamencoesityksiä nautimme molemmissa (kuva). Molempien historiaan kuuluu pitkä arabiaika ja juutalaisten vainoamista ja karkottaminen. Inkvisitio on ollut läsnä.

Nyt kun olemme vierailleet molemmissa, nuo kirjojen tarjoamat nopeat yleistykset tuntuvat osuvilta. Córdoba, nyt yli kolmensadan tuhannen asukkaan kaupunki, on synkempi ja syvällisempi. Viehättävä vanha valkoiseksi maalattu juutalaiskaupunginosa Judería on täynnä baareja ja hurmaavia sisäpihoja (kuvia), kyllä, mutta myös inkvisitionäyttelyä, sefardijuutalaismuseota ja muita muistutuksia historian hirveyksistä. Sefardimuseo toisaaalta esitteli myös koruompelua ja oppineen Maimonideksen  (n. v. 1000) ajattelua terveellisestä dieetistä aina uskon ja tieteen yhteiseloon asti. Muitakin oppineita ja tutkijoita on kaupungin ja sen yliopiston pitkässä historiassa useita.

Kaupungin merkittävin nähtävyys on (no koko kaupunkihan on maailmanperintökohde) moskeija-katedraali. Moskeija on valtava, kaunis pylväsmetsä (kuva). Kristittyjen voitettua muslimit tarvittiin kunnon katedraali. Saamme olla tyytyväisiä siitä, että goottilainen katedraali, jonka taivaita tavoitteleva katto nousee moskeijan keskeltä korkealle, rakennettiin moskeijan sisälle.

Mainioissa tapasbaareissa Bodegas de Mezquita ja Pepe de la Judería löysimme kaksi uutta herkkua: salmorejo on alkupalatahna ja mazamorra on kylmä vaalea keitto.

Sevilla (yli 700.000 asukasta) oli jo ensi silmäykseltä iloinen, valoisa ja värikäs. Vanhan kaupungin talot ovat kirkkaan pastellinvärisiä ja koristeellisia (kuva). Hotellimme Casa del Maestro oli flamencokitaristisuuruuden Niño Ricardon vanha talo, koristeellinen ja persoonallinen. Respan kaveri neuvoi iloisesti ”kaiken” kaupungista. Olisi myös myynyt kohtuuhintaan hotellin edessä olevan purku- ja lastausparkkipaikan. Valitsimme kuitenkin läheisen autotallin.

Kartat ovat surkeita ja eksyimme mennen, tullen ja aikana, mikä oli pelkästään mukavaa, koska vanha kaupunki on niin viehättävä.

Katedraali on Sevillassakin ykkösnähtävyys. Sen suunnittelu alkoi lauseella: teemme niin suuren, että meitä pidetään hulluina. Tulikin kolmanneksi suurin (edellä vain Pietarin kirkko Vatikaanissa ja St Paul’s Lontoossa).  Mitään muuta hurmiota rakennus ei sitten aiheutakaan. Koristelut ovat tolkuttomia ja kaikki on suurta ja mahtavaa. Tämän katedraalin tieltä purettiin sen kohdalla aikaisemmin sijainnut moskeija. Vain moskeijoihin yleensä kuuluva esipiha, appelsiinipuutarha, jätettiin jäljelle kirkon vierelle.

Sevillan yliopisto nousee satunnaisen turistin tietoisuuteen siksi, että vanhassa hienossa tupakkatehtaassa sijaitsee nykyisin yliopisto, ja sitä on tapana käydä katsomassa. Oppineilla tai heidän opeillaan ei päätä vaivata.

Córdobassa joen vastarannalle vasta rakennetaan isompia asioita. Sevillassa on kuuluisa kaupunginosa Triana. Kävelyn päätteeksi ja kaupungin hyvästelemiseksi söimme siellä ihanan aterian aika fiinissä modernissa Abades Triana –ravintolassa laajalla terassilla aivan joen äärellä. Kaupunki näkyi hienosti joen vastarannalla.

Illan koittaessa ihmiset viihtyvät ulkona, ja jokimaisema olikin huikea. Päivisin yleensä mieluummin hakeudutaan sisätiloihin hellettä ja polttavaa aurinkoa pakoon.

Andalusiaan on pitkä matka: matkalla

Vastoin tapojamme suunnittelimme kauan haaveillun Andalusian matkan kunnolla ja ajoissa. Päivämatkat ja yöpaikat katsottiin kartasta. Hotellit varattiin netistä. Yksi ravintolapöytäkin on jo varattu.

Espanja on pitkä ja leveä, ja Barcelona ja Andalusia sijaitsevat sen vastakkaisissa nurkissa. Niinpä matkaa tehtiin kaksi kokonaista päivää ja kolmannen alkua, ennen kuin tienvarressa todettiin alue saavutetuksi.

Ensimmäisenä matkapäivänä pääsimme liikkeelle vasta pakattuamme ja huushollin suljettuamme. Kohteena oli sopivalla kohdalla sijaitseva pieni Cariñenan kaupunki Aragonissa (3,5 tuhatta asukasta).  Osoittautui, että kylä on samannimisen viinialueen keskus ja bodegoja on loputtomasti.

 

Poistuimme moottoritieltä puolimatkassa ja katselimme maisemia lähempää ja hitaammin. Tiet olivat poikkeuksellisen hiljaisia ja huonokuntoisia. Maisema poikkeaa Barcelonan kaduista mahdollisimman paljon (kuva).

Perillä löysimme edullisen pikku hotellimme, Mesón de Pacon (kuva). Siistiä ja palvelu pelasi, omalla arkisella tavallaan. Kaupunkikävelyllä kova tuuli pieksi hiekalla kasvoja. Palveluja ja liikkeitä oli tarjolla yllättävästi niinkin pieneksi paikaksi, mutta mitään viinialueisiin tavallisesti liittyvää koristeellisuutta tai viihtyisyyttä ei ollut. Viinibisnes on kuitenkin niin vilkasta, että seutu ei ole kokenut muuttotappiota viime aikoina. Tärkein rypäle on garnacha.

Seuraava yöpyminen osui myös viinikeskukseen. Valdepeñas on monenkirjavan Castilla – La Manchan alueen nimekkäin D.O.-viinialue, ja sen keskuskaupunki on samanniminen. Kaupunki on kooltaan kymmenkertainen Cariñenaan verrattuna, ja ottaa kaiken irti viiniestetiikasta ja –tunnelmoinnista. Kävelykadut on koristeltu sateenvarjoin (kuva). Viihtyisiä aukioita riittää. Mukavia viini- ja tapasbaareja on runsaasti, ja iloista väkeä, usein kolme sukupolvea yhdessä, liikkuu kaduilla ja baareissa.

Meidän baarimme oli nimeltään La Cena Oretana (tai jotain sinnepäin; laalacenaoretana.com). Herkullista kinkkua ja juustoa, paikallisia viinejä, ja yllätystapaksina kala-annos ja ihana kesäkurpitsakiehkura.

Kaupungista ulos ajettaessa oli taas tilaisuus ihailla avaria maisemia (kuva). Nokka kohti Córdobaa.

Lammaspaimenkoulu Pyreneillä

Saavuimme taas syyskautta aloittamaan Barcelonaan. Finnairin lento saapuu illalla sopivaan aikaan: ehtii vielä hyvin päivälliselle. Lento oli ajoissa, talossamme hissi oli kunnossa ja kotona kaikki hyvin. Ikkunoita auki ja ulos.

Kantapaikkamme on kiinni elokuussa, joten turvauduimme ketju-Tagliatelleen, jonka pizzat ovat oikein hyviä. Porukkaa alkoi taas saapua ravintolaan enemmän klo 22 jälkeen, kun meillä oli jo pizzat melkein syötynä. Meilläpäin, yläkaupungissa, kadut olivat hiljaisia ja autioita. Turisteja ei juuri käy täälläpäin, ja oma väki on kesälomilla.

Mieheni ostaa aina lentomatkoille luettavaksi International New York Timesin. Minäkin velvollisuudentuntoisesti selasin lehteä. Sattuikin olemaan iso juttu Espanjasta. Lammaspaimenkoulut tukevat hiipuvaa perinnettä.

Tarina on tällainen: Parikymmentä vuotta sitten Pyreneille tuotiin EUn LIFE-ohjelman tuella karhuja Sloveniasta, kun oma kanta kävi vähäiseksi. Paikalliset lampaankasvattajat eivät tästä tykänneet, koska karhujen pelättiin käyvän lampaiden kimppuun.  Farmarit saivatkin sitten myös EU-rahaa paimentamisen vahvistamiseksi ja paimenten lukumäärän kasvattamiseksi.

Nyt Kataloniassa toimii lammaspaimenkouluja. Kuukausi istutaan koulunpenkillä opiskelemassa, neljä kuukautta ollaan työssäoppimassa kokeneen paimenen kanssa.  Tulijoita olisi enemmän kuin voidaan ottaa, monet yliopistotutkinnon suorittaneita. Jutussa haastateltiin nuorta naista, joka harkitsi väitöskirjan tekoa mutta päätyikin lammaspaimeneksi.

Toinen haastateltu aloitti oman maatalousyrityksensä koulutuksen innoittamana ja tuottaa nyt muun muassa mató-juustoa. Paimeneksi päätyvät voivat ansaita lähes 3000 euroa kuussa (toki EU-tuella), mikä on aika paljon maassa, jossa minimipalkka on 756 € ja korkeakoulututkinnon suorittaneet voivat päätyä töihin alle 1000 euron kuukausipalkalla.

Illalla uusi ravintolatuttavuus Igueldo. Herkkuja modernin niukassa ympäristössä. Mukana ravintolan löytänyt ystävä eli mieheni nuorempi kollega, jolla oli paljon laitoshuolia ja –juoruja.

Barcelonan pikavierailulta retki Tortosaan ja Ebron deltaan

Työn merkeissä tehty pikavierailu Barcelonaan ajoittui viikonvaihteen yli ja osui jonkin paikallisen pyhimyksen tai muun juhlapäivän kohdalle. Kukaan ei tiennyt, mistä merkkihenkilöstä tai tapahtumasta oli kyse, mutta juhlapäivät otetaan vakavasti joka tapauksessa. Yliopistolle ei ollut menemistä, paikka oli kiinni. Siis oli lähes pakko suunnitella pikku retki.

Sunnuntaina puoliltapäivin päätimme lähteä, ja pohdimme kohdetta. Meillä oli vielä muutama Katalonian viinialueista bongaamatta.  Päädyimme Terra Altaan. Sitten piti varata hotelli ja ravintola. Ravintolat varsinkin ovat joko kiinni tai täynnä sunnuntai-iltaisin. Onnistuimme. Pakkaamaan, ja kahden maissa olimme jo maantiellä.

Terra Alta on Tarragonasta lounaaseen, aikaisemmin hyvinkin vaikeakulkuisten maastojen takana. Nautimme vuoristoteistä mutta oikaisimme hiukan, koluamatta kaikkia viinikohteita ajoimme Tortosan kaupunkiin. Kaupunki on Ebro-joen rannalla. Tarkistin väkiluvun: alle 40.000. Näistä 23 % on maahanmuuttajia lähes sadasta maasta.

Kävelimme kaupungilla päivällisaikaa odotellen. Hiljaista oli. Melkein kaikki nuo lähes 100 maan porukat olivat piilossa. Tietysti juhlapäivänä on syöty tuhti lounas, josta väki oli vasta toipumassa.

Söimme ravintola Cristalissa joen rannalla. Viihtyisä, moderni, suosittu paikka, ja mikä tärkeintä, ruoka oli ihanaa. Söimme alkupaloiksi erilaisia mereneläviä ja pääruoaksi mustaa riisiä. Viinimme oli Terra Alta Raig de Raim, rypäleet Garnacha y Macabeo. Päivällisen jälkeen kaupungilla oli vielä hiljaisempaa kuin alkuillasta.

Aamulla poikkesimme kaupungin keskellä mäellä sijaitsevaan linnoitukseen (kuva), Castillo de Suda, joka on nykyään Parador-ketjun hotelli. Näytti hienolta, mutta me yövyimme paljon halvemmalla.

Jatkoimme matkaa Ebro-jokea alas Delta de l’Ebre-alueelle. Sen korkeus merenpinnasta on noin nolla metriä. Siellä on kansallispuistoalueita, riisipeltoja, joissa riisi on polviaan myöten vedessä (kuva), hiekkarantoja ja pikku kaupunkeja. Sinne järjestetään luonto- ja linturetkiä.

Ebro-joki virtaa läpi pohjoisen Espanjan. Esimerkiksi Zaragozassa se on iso valtaväylä. Sen sivujoet tuovat vettä ja maata muun muassa Pyreneiltä. 

Isoin kaupunki alueella on Deltebre, noin 12.000 asukasta. Ajoimme alueen kärkeen Riumar-nimiseen rantakaupunkiin, jossa oli komeita omakotitaloja ja uusia rakenteilla (kuva). 

Hiekkaranta oli dyynien takana (kuva), ja rannassa oli useita chiringuitoja (kuva), joista yhdessä söimme pikku lounaan.

Barcelonassa kantapaikkoja ja uusia

Mieheni tutkimusyhteistyö aiheutti miellyttävän alkukesäisen vierailun kattoterassille. Ilta-aurinko valaisee edelleen rinteisiin nousevaa tuttua kaupunkikuvaa. Keskikaupunki on edelleen täynnä turisteja. Mutta katumme, joka on ollut rakennustyömaa kaikkine katuporineen pari vuotta, on nyt valmis! Vähemmän ajoväyliä, leveämmät jalkakäytävät, kadun keskellä rivi palmuja ja jalkakäytävillä hennompia nuoria lehtipuita. Näitä laitettiin paikoilleen joulun alla.

Muutoksia odotetaan yhteiskuntaan. Espanjan kunnallisvaalien tulokset ovat vähintään yhtä kiinnostavat kuin Suomen eduskuntavaalien. Seuraamme tulevana syksynä innokkaasti paikallispolitiikan muotoutumista uusien puolueiden vallassa.

Heti ensimmäisenä iltana menimme kantapaikkaamme La Burrataan syömään. Finnairin lentoaikataulut ovat erinomaiset päivällisen kannalta: hyvin ehtii iltayhdeksän maissa syömään lähipizzeriaan.

Vanhojen paikkojen ja tapojen kohtaaminen on kodikasta, ja hienoa on tehdä uusia löytöjä. Mieheni italialainen kollega kutsui tutkimusseurueen ja minut uuteen italialaiseen ravintolaan. Paikan nimi on Raffaeli ja se sijaitsee Gràcian kaupunginosan alareunassa, Calle Luis Antúnez, 11. Paikka, tarjoilijat, kokit, ruoka, juoma ja seura: kaikki mainiota. Lyhyen politiikkakatsauksen jälkeen keskustelu syventyi perusteellisesti työpaikkakuvioihin.

Kuulun edelleen vilkkaaseen naisverkostoon, Barcelona Women’s Networkiin. Tälläkin vierailulla osallistun niihin tapahtumiin jotka kohdalle sattuvat. Olin espanjankielisen kirjakerhon, Club de Lecturan tapaamisessa. Tapaamispaikat ovat kirjakauppojen yhteydessä olevia kahviloita, tai kirjakaupan nurkkaan on järjestetty meille pöytä ja tuoleja. Sinänsä on huomattavaa, että näitä kirjakauppoja riittää aina uusia.

Tällä kertaa tapaaminen oli Librería-Café LAIEssa Pau Claris –kadulla. Kaupassa on valtava valikoima kirjallisuutta maailman eri kolkista. Toisessa kerroksessa on viihtyisä kahvila, jonka perällä on tilava terassi. Siellä istuimme ja ihmettelimme kaunista säätä.

Kerroin löytäneeni uuden dekkarikirjailijan, siis uuden minulle. Ensimmäisissä kirjoissa maksetaan vielä pesetoilla joten ihan uusista teoksista ei ole kysymys. Kirjailija on Alicia Giménez Bartlett. Tapahtumapaikka on Barcelona, paitsi milloin tapaus vie Madridiin, Moskovaan ja ehkä vielä muuallekin. Sankari on etsivä Petra Delicado, äksy, kahdesti eronnut, itsenäisyyttään varjeleva nainen. Hänen työparinsa on eläkeikää lähestyvä poliisi Fermin Garzón. Epätodennäköinen ystävyys on herkullista luettavaa.

Miehen tutkijakollegan viihdyttämiseksi päädyimme yhteen kantapaikkaamme, jazzklubi Jamboreehen Plaza Realilla. Siellä on aina jotain kiinnostavaa, nyt harvinaista herkkua eli bluesia. Yleensä täkäläiset ovat liian hilpeitä joten blues ei toimi. Steve de Swardt Grup on inkkarin näköisen 73-vuotiaan Zimbabwesta kotoisin olevan barcelonalaisen ryhmä.

Konsertin jälkeen suuntasimme pintxoille tuttuun kohteeseen, Orioon Ferran-kadulla. Leipäpalasille rakennetut suupalat ovat herkkua pikkunälkään, mutta turhauttavat, jos mielessä olisi niin sanottu kunnon ateria.

Kotoinen kattoterassi on taas ollut päivällisten ja iltaviinien näyttämönä. On siellä pyykkiäkin kuivatettu.