Ekstreemilomanen Navarrassa

Mutkikkaasti löytämämme vuokra-asunto oli luvattu toisille vuokralaisille muutamaksi päiväksi jo ennen kuin me aloimme neuvotella syksystä. Niinpä jouduimme häipymään siksi aikaa uudesta kodistamme. Pohdimme ratkaisuksi tuttavantuttavien tyhjää loma-asuntoa, ystävän vierashuonetta ja airbnb:tä. Mutta lukukausi ei ole vielä käynnissä, joten pystyimme ottamaan pari päivää omaa lomaa viikonlopun lisäksi ja lähtemään pikku matkalle.

Espanjan matkaoppaamme Guía del turismo del vino auttoi taas. Sopivan ajomatkan päässä oli vielä yksi alue, johon emme ole tutustuneet. Navarra.

Suunnitelmaan kuului viinialueiden pikkukaupunkien ihailua, kaksi patikointiretkeä ja hyviä päivällisiä.

Ihania kauniita hiljaisia teitä upeissa maisemissa! Ensimmäinen yö Aragon-joen Leyre-altaan reunalla mäessä Monasterio de Leyressä. Luostarissa on parikymmentä munkkia, ja luostarin vieressä on edullinen hotelli. Munkit pitävät päivittäin viisi rukoushetkeä, joista neljä toimitetaan gregoriaanisella laululla. Urut murisivat hiljaa säestykseksi.

Eero valmisteli ensimmäisen patikointiretken Wikilocin valikoimasta. Tämä on mainio sivusto, josta löytyy kaikenlaisia kävelyreittejä. Mobiilisovellus mahdollistaa suunnistuksen puhelimen gps:n avulla. Reitin piti olla ”helppo”.

Noh. Olemme toki hitaita, mutta teimme tätä alle 7 kilometrin matkaa neljä tuntia. Korkeuseroa voitettavaksi oli 500 m, lähdön 750 metristä ylös 1250 metriin. Nousu oli varsin jyrkkää. Ihmettelin jo noustessa, miten pääsemme alas.

Helppoa sikäli, että köysiä ja hakkuja ei tarvittu. Vaellussauvat olivat tärkeä apu, paitsi huipulla louhikossa, kun etenemistä piti auttaa käsin.  Ylhäällä avautui mukavaa, helposti käveltävää  niittyä parinkymmenen metrin jaksoissa. Muuten matka oli aikamoista taistelua ylös ja sitten alas, kun jokainen askel piti suunnitella huolellisesti.

Maisemat olivat toki huikeat, sikäli kun niitä uskalsi katsoa! Paikoin vieressä aukeni hyvin jyrkkä rinne. Pusikot pehmensivät näkymää sen verran, että kauhu ei iskenyt täysimääräisenä.

Toivuimme väsyneinä mutta onnellisina Javierin linnan vieressä, ja kävimme tässä legolinnan näköisessä rakennuksessa tutustumassakin. Linnan kuuluisa poika Francisco (San Francisco Javier) oli Ignatius Loyolan aikalainen, ja tavattuaan tämän Pariisissa Sorbonessa päätyi lähestystyöhön Intiaan, Japaniin ja Kiinaan.

Ajelimme nätistä kylästä toiseen hienoa pikku tietä. Sangüesassa laitettiin kadun varteen väliaikaisia aitoja, ilmeisesti rajaamaan härkien reittiä tulossa olevan fiestan aikana. Ujuéssa ylhäällä maailman katolla valmistauduttiin omaan fiestaan valkoisissa asuissa, punaiset baskihuivit kaulassa. Oletassa olivat viinibodegat kiinni, mutta vanhassa, roomalaismuurien ympäröimässä kaupungissa vinoteca palveli.

Toinen ekstreemikokemus oli päivällinen yöpymispaikassamme Tafallassa. Eri lähteet ovat yksimielisiä siitä, että kaupungin paras ravintola on Túbal. Varasimme pöydän oikein etukäteen. Valkoiset pöytäliinat, hienot katelautaset ja koristeelliset aterimet virittivät juhlatunnelmaa.

Tarjolla oli kohtuuhintainen Menu Clasico. Yllätysalkupalan lisäksi siihen kuului kolme alkupalaa, pääruoka ja jälkiruoka. Nämä kaikki valittiin useista vaihtoehdoista. Eero ihmetteli, että tuleekohan ruokaa liikaa, mutta minä intoilin: nämä ovat varmaan pieniä annoksia, kun niitä on niin monta, ja onhan se mukava herkutella, kyllä tämä kotiolot voittaa.

Yllätysalkupala oli kunnon kulhollinen herkullista merenelävälientä ja pieni rapea taikina-rapu-teos. Varsinaiset alkupalat olivat hyviä ja annokset olivat oikein isoja. Piti jo alkaa jättää hiukan syömättä, kun pääruoka oli vielä tulossa.

Ylikypsä paistinkappale oli mehevä ja valtavan iso. Lisäksi lautasella oli iso kuutio jotain epämääräistä, joka koostui lähinnä rasvasta. Ja tukevaa ruskeaa kastiketta.

Jälkiruoan sijasta anoimme kahvia ja pikku digestiivit. Saimme saavilliset Patxarania, joka varmaan pelasti hengen, paitsi että sitä oli liikaa.

Olemme ennenkin kokeneet, että kaikenlainen perinneruoka, varsinkin jos se on kotoisin vuoristoisilta seuduilta tai kylmien talvien alueilta, on lähes tappavan raskasta. Nyt muistamme taas jonkin aikaa varoa näitä.

Toinen patikointipäivä sitten tehtiinkin oikeasti helposti: tassuttelimme hitaasti noin 9 km matkan kauniissa maatalousmaisemassa pikkutietä, korkeusero 60 m. Illaksi etsimme pintxoravintolan, niitähän voi syödä niin vähän kuin haluaa!

Miten hankitaan vuokra-asunto ajoissa Barcelonan seudulla, osa 3

Nyt olemme kolmatta kertaa vuokranneet asunnon Täältä jostakin.  Miten se sitten on parasta tehdä? Ei aavistustakaan!

Jos on tulossa elokuun lopulla tai syyskuun alussa syksyksi tai vuodeksi, voi aloittaa etsimisen vaikkapa toukokuussa. Tällöin välittäjät eivät vielä kiinnostu, eikä millään sivustoilla ole mitään sopivaa tarjolla niin kaukaiseen tulevaisuuteen. Etsimistä voi jatkaa kesä-heinäkuussa. Jotain tulee ehkä markkinoille, mutta vuokra-aika alkaisi liian myöhään, tai sopimus pitäisi tehdä liian pitkäksi ajaksi. Hyvät ovat liian kalliita, ja mahdolliset kamalia.

Elokuussa onkin sitten Espanja lomalla. Välittäjät hikoilevat viime hetken loma-asuntotilausten kanssa. Asunnot eivät ole vielä vapautuneet syksyksi.

Lyhytaikaisia turistiasuntoja voi varata aikojen päähän, kuten hotellihuoneitakin. Mutta sehän on eri markkina.

Ajatus on, että tullaan hotelliin asumaan ja aletaan katsella mitä olisi tarjolla. Mutta pohjoismainen hermostomme ei kestä tällaista epämääräisyyttä.

Miten me sitten olemme toimineet? Aina yhtä epämääräisesti, ja lopulta aina luotettavien ihmisten, tuttavantuttujen tai ystävien avulla. Ensimmäisellä kerralla (2011) apuna oli mieheni työn kautta mainio, pätevä relocation service, jonka edustaja hoiti hermoilun, jahtaamisen ja patistukset puolestamme. Me ehdimme kyllä hermoilla, kun mitään ei ensin näyttänyt löytyvän. Mutta hän sai ihmeitä aikaan. Niinpä saavuimme lentokentältä taksilla suoraan asunnon eteen ja kaikki sujui.

Toisella kerralla (2012) kuulimme mieheni työpaikalta juorun, jonka mukaan Silvian isä olisi hankkinut uuden asunnon kunnostettavaksi ja vuokrattavaksi. Tuttavuuteen liittyvä sosiaalinen pääoma mahdollisti luottamuksen. Saimme varata asunnon jo alkukesällä ennen Suomeen paluuta, ja sen piti olla valmiiksi kunnostettu kun tulemme takaisin elokuussa. No sehän ei sitten ollut valmis, koska lattian laittajat eivät työskennelleet elokuussa, ja tämä asia alkoi meitä huolestuttaa, mutta vuokraisäntä hankki meille varakämpän pariksi viikoksi ja oli lentokentällä meitä vastassa viedäkseen meidät sinne.

Kolmannella kerralla, tänä kesänä, halusimme Sitgesiin asumaan. Sitges on kaunis, vanha, eloisa rantakaupunki alle tunnin junamatkan päässä Barcelonasta etelään päin.

Barcelonassa tiedämme yhden varmasti toimivan välitysfirman (on niitä varmasti muitakin), joka vuokraa suurimman osan asunnoista ilman että niitä pääsee näkemään, ja parin viikon varoitusajalla.  Tällaisen voisi siis varata etänä lähtöviikolla, toimittaa tarpeelliset (lukuisat!) dokumentit sähköpostilla ja maksaa parin kuukauden vuokran etukäteen. Mutta mehän halusimme Sitgesiin.

Aloitin selvittelyn toukokuussa, jatkoin kesä-heinäkuussa. Lopulta löytyi houkutteleva asunto, jonka ystävämme kävivät katsomassa. Se kerkisi mennä sivu suun. Samaa asuntoa välittää yleensä useampi välittäjä, ja nyt toisen välittäjän asiakas ehti ensin.

Ystävämme löysivät toisen mahdollisuuden. Tartuimme siihen hätäisen  innokkaasti. Hieroimme siitä kauppaa vielä lähtöviikolla. Viimeisinä päivinä omistajakin jo innostui tekemään konkreettisia tarjouksia, ja saimme edes sähköpostitse sovituksi asiasta (ja rahaa lähetetyksi).

Siinä kauppoja hieroessamme saimme yhtäkkiä lukuisia asuntoilmoituksia. Elokuun viimeisellä viikolla alkoi vihdoin olla tarjolla asuntoja syyskuuksi! Piti oikein keskittyä olemaan lukematta niitä, kun varaus oli jo tehty.

Asunto on parempi kuin kuvissa, ja sopii meille täydellisesti. Vuokraemäntä on mukava. Nyt olemme jo nauttineet parit ateriat uudella kattoterassillamme Sitgesin keskustassa. Olemme nauttineet hyvän ravintolapäivällisen ja öisen urkukonsertin. Siis olemme kotiutuneet.

Samalla käynnistyy syyskauden ”arkinen” aherrus uusissa maisemissa.

Hasta la proxima!

Barcelona on jo saanut pärjätä puolitoista viikkoa ilman meitä. Lopputoimet olivat enemmän mutkikkaita kuin raskaita. Nettiliittymän irtisanominen vaati lopulta yhteensä neljä soittoa ja kaksi käyntiä. Soitoissa paljastui aina vain asia kerrallaan, joten viisastuneena piti palata asiaan yhä uudelleen. Mieheni puhelinliittymästä päästiin kevyemmin, ilman uutta soittoa, linkkejä sähköpostiin tai koodeja: noin viikkoa ennen muuttopäivää puhelin ei enää toiminutkaan. Chattitiedustelussa selvisi, että irtisanominen on nyt sitten hoidettu. Pankissa piti istua hyvä tovi – taisi jäädä alle tunnin kuitenkin - ilmoittamassa suomalaista puhelinnumeroa tilisiirtojen tekstiviestivarmennuksia varten, ja molempien meistä ihan itse.

Jätimme toiveikkaasti hiukan tavaraa ystävämme autotalliin. Siis melkein 20 pahvilaatikkoa, jotka hämmästyttävästi saatiin kuljetetuksi kahdella henkilöautolla ja pakatuksi varastohyllyn ylähyllyn päälle. Laatikot on numeroitu, ja tavaroista on excel-lista, johon on merkitty laatikon numerot.  Tarkoitus on vielä palata ensi syksyksi.

Luovuimme kuitenkin lopullisesti pitkäaikaisesta vuokra-asunnostamme, joka piti tyhjentää (onneksi kuitenkin vuokraisännän hankkimat huonekalut saivat jäädä paikalleen). Tavaran varastoinnin lisäksi käytössä oli koko kirjo: tavaraa myytiin, lahjoitettiin ja laitettiin roskikseen – eikun kierrätettiin asianmukaisesti neljään perussäiliöön ja vielä sähköromut, epäilyttävät nesteet ja vanhentuneet lääkkeet erikseen, kiertävään keräyskonttiin.

Osan tavarasta, lähinnä kuppeja, laseja, kattiloita, kahveleita yms osti tuttu nainen verkostostani. Hän varustaa vuokrattavaksi asuntoa, jota parhaillaan remontoi. Tarjosimme Wallapop-nimisen sovelluksen kautta myyntiin telkkaria, patjoja, terassipöytää, kylppärin lämppäriä, lautasia, pölynimuria. Sovellus on näppärä, ja tavoittaa samalla seudulla asuvat, joten noutokin on yleensä helppo järjestää.

Tiedustelut ja vastaukset jäivät kuitenkin pilveen roikkumaan. Oikein hintojakin sovittiin ja noutoaikoja järjesteltiin, mutta loppujen lopuksi vain yksi kauppa toteutui.

Selvittelin verkostostani hyväntekeväisyysjärjestöjä, jotka voisivat noutaa loput tavarat. Järjestöjen tavoittelu oli yhtä näppärää kuin viestimien irtisanomiset: viestejä, soittoja, väärinymmärryksiä. Lopulta kuitenkin patjat kelpasivat yhdelle ja pienemmät tavarat toiselle. Loppusiivouksen takia imurista voitiin luopua vasta viimeisen päivän iltapäivällä, mutta ihmeeksemme noutaja tuli minuutilleen sovittuna aikana. Kipitimme rankkasateessa tavarat autoon, helpottuneina.

Kun paistinpannu oli viimeistä iltaa kotona, paistoin suurta herkkuamme lubina-kalaa ja laitoin hyvän salaatin. Pitkään jääkaapissa unohduksissa odotellut valkoviini saatiin samalla käsitellyksi asianmukaisesti. Päivällä kauppahallissa hyvästelin kalakauppiaan ja vihanneskauppiaan, joiden tuotteita olin ostanut viikoittain. Haikeaa.

Loput illat pitikin syödä ulkona. Viimeistä iltaa juhlimme aivan talomme takana olevalla mäellä, kauniin pikku aukion reunalla olevassa viihtyisässä ravintolassa NOW eli Not Only Wine. Valitsimme valmiin menun, joka koostui kuudesta pikkuannoksesta ja niihin sovitetuista viinintilkoista. Tarjoilija esitteli haltioissaan kutakin yhdistelmää. Ihanaa.

 Viimeisen yön vietimme läheisessä hotellissa. Siivoojalla riitti varmaan ihmettelemistä, kun löysi roskikseen lastaamani kulahtaneet muuttokamppeet ja loppuun käytetyt kengät ja vielä rikkinäisen yöpaidankin. Kapusimme taksiin siisteinä ja lähes seesteisinä. 

Ajoissa asialla, puhelimet kuumana

Hoidan mielelläni monet käytännön asiat verkkopalveluissa tai sähköpostitse. Varsinkin jos pitää olla mitenkään täsmällinen aikojen, rahojen tms suhteen. Myös Suomessa, vaikka puhun suomea sujuvasti.

Nyt kun hoitelemme kaikenlaisia muodollisuuksia ja käytännöllisyyksiä valmistellessamme poistumista Barcelonassa, aloitan toiveikkaasti verkkosivuilta asioiden selvittelyn. Täällä kuitenkin tykätään puhelimesta. Varsinkin puhelinyhtiöissä. Kun en puhu tai kuuntele espanjaa niin kauhean täydellisesti, hommat tuntuvat raskaammilta kuin ovatkaan.

No niin. Meillä on valokaapeliwlan, joka toimii nopeammin ja paremmin kuin mikään ikinä (mieheni vertaa muutamaankin yliopistoon). Sitä asennettaessa vuonna 2012 Movistarin setä ahkeroi tunteja tuodakseen piuhan kotiin asti, ilman eri veloitusta. Kotona Helsingissä olemme äskettäin kiukutelleet samasta asiasta, eikä sitä hoidettu ollenkaan tällä tavalla.

Nyt kuitenkin tästä  lystistä pitää luopua. Aloitin ajoissa ajatellen, että asiaan  voi liittyä pitkiäkin irtisanomisaikoja. Verkkosivut tarjosivat vain puhelinnumeroa, ei mitään infoa eikä yhteydenottolomakkeita.

Pakkasin kassiin lankapuhelinlaitteen, joka kuuluu diiliin, mutta jota emme ole käyttäneet ollenkaan, ja pinon dokumentteja, joita yleensä tarvitaan, jos asioidessa mennään hyväähuomenta syvemmälle. Kävelin toiveikkaasti mutta pahinta peläten läheiseen Movistarin liikkeeseen. Kysyin asiakaspalvelijalta, miten hoitaisimme tämän wlanin irtisanomisen, ja ottaisivatko he jo puhelimen takaisin, kun se kuitenkin pitää palauttaa.

Voi eihän se näin käy. Pitää soittaa tiettyyn numeroon, josta annetaan koodi, joka pitää olla mukana, kun lopulta tuo liikkeeseen puhelimen ja reitittimen. Ei voi tehdä liikkeessä, ei verkkosivuilla, ei sähköpostitse. Tarvitaan puhelimitse saatava koodi. En viitsinyt kysyä, miten kuurojen oletetaan toimivan. Varmaan pitää pyytää apua joltain kuulevalta.

No aloin soittaa. On huomattava, että tällaisen palvelun irtisanomiseen käytetään ihan tiettyä verbiä, solicitar la baja. Mikä tahansa lopettaminen, katkaiseminen tai päättäminen ei kelpaa ollenkaan eikä tule ymmärretyksi.  Painelin valintanumeroita ja sanelin tarpeitani robotille. Odotin vuoroani. Odotin vuoroani. Odotin vuoroani.

Pääsin puheisiin henkilön kanssa, joka ei osaa puhua hitaammin, vaikka olisi millainen (tällainen) solkkaaja puhekaverina. (Se on kuulemma kulttuurissa, täällä nyt kerta kaikkiaan puhutaan nopeasti.) Lyhyestä asiasta sukeutui pitkä keskustelu, puhenopeus ei nopeuttanut asian hoitamista. Tulos: Koodia ei voida vielä antaa minulle. Minun pitää soittaa uudelleen tasan 15 päivää ennen toivottua lopetushetkeä (ei aikaisemmin, ei myöhemmin). Muchas gracias, hasta luego. Ja kalenteriin tuo uusi soittopäivämäärä.

Minun puhelinkohtrahtini on tyyppiä prepaid. Saan ylläpidetyksi puhelinnumeroni, kunhan syötän hiukan rahaa systeemiin ajoissa. Jos en syötä, tulee hankittavaksi uusi numero. Raha kuluu sitten puheluihin, mistään muusta ei tarvitse maksaa. Siis ei tarvita lähtötoimia.

Miehelläni taas on älypuhelimen arvolle sopiva liittymä, jossa on kiinteäkin maksuosuus. Se pitää irtisanoa, siis solicitar la baja. Vodafonen sivuilla on enemmän mahdollisuuksia asioiden hoitamiseen kuin Movistarilla. Aloimme yhdessä selvittää asiaa chatin välityksellä.

Chattaaja kyllästyi odottelemaan, että ymmärtäisimme hänen edellisen repliikkinsä ja miettisimme vastausta, ja katkaisi istunnon. Lupasin kirjautua systeemiin seuraavana päivänä yrittämään uudelleen ihan itsekseni. Chatti oli onneksi ylikuormitettu, joten sain luvan lähettää kysymykseni sähköpostitse.

Vastaus oli pitkä ja sekä byrokraattisen että kohteliaan kiemurainen. Parin lukemisen jälkeen ymmärsin, että asian hoitaminen onnistuu vain soittamalla tiettyyn puhelinnumeroon.

Mieheni espanjantaito on heikompi kuin minun. Tarjouduin, huokaisten, hoitamaan tuon soittelun. Kun olin sanellut kaikki asiakasnumerot ja muut tarpeelliset tiedot niistä dokumenteista, joita aina tarvitaan asioiden hoitamiseen, ystävällinen naisääni jatkoi keskustelua: No niin, Eero, saanko kysyä, miksi haluatte irtisanoa tämän sopimuksen?

Tämä naisääni oli kulttuurisesti joustavampi kuin Movistarin henkilö, ja puhui erittäin selvästi ja hitaasti, joten asia eteni nopeasti. Hän lupasi lähettää sähköpostiin linkin, jonka kautta pääsee hoitamaan irtisanomisen, käyttäen koodia, joka lähetetään  muistaakseni tekstiviestinä.

Mutta asia ei tullut valmiiksi, koska linkki olisi voimassa vain muutaman päivän. Pitää siis soittaa uudelleen sitten kun lopetuspäivä on jo lähellä.

Taas patikoimassa

Lauantaina nautimme viimeisestä kesäpäivästä, yli 20 C, Costa Bravan rannikolla, kiipeillen ylös alas louhikkoisia polkuja Tossa de Marin pikkukaupungista lähtevällä reitillä. Itse asiassa reitti, Camino de Ronda, lähtee etelämpää Blanesista ja seurailee rantaa noin 130 km matkan Ranskan rajalle asti. Paikoin reitti on hienoja pitkospuita ja kaiteita, kuten näimme toissavuonna Llancán seudulla. Nyt polullamme oli paikoin pieniä puisia rappusen tapaisia helpottamassa tassun asettamista tukevasti, ja kaidettakin oli: turkoosia muoviköyttä oli sitaistu sinne tänne markkeeraamaan jyrkänteen reunaa. Reitti oli taas mallia helppo, wiciloc.com-sivustolta löydetty. Vaikeita emme taida koskaan tarvitakaan. Näkymät olivat huikeat.

Saimme itsemme liikkeelle vasta iltapäivällä. Haastavaan alkumatkaan tuhrautui kauheasti aikaa, ja aloimme jo huolissamme arvioida kokonaismatkaa suhteessa valoisiin tunteihin. Lenkki kiersi kuitenkin pois rannikolta, sateiden runtelemia mutta helppokulkuisia hiekkateitä pitkin metsän läpi takaisin kaupunkiin. Voitimme aikaa pitkin askelin ja pelastuimme pimeältä metsältä.

Talvikaudeksi paljolti suljettu, illansuuhun hiljenevä, pitkää lounasta sulatteleva pikkukaupunki tarjosi meille vielä yhden pelastuksen: pieni mukava kahvila, pienet mukavat voileivät, ja pienet mukavat italialaiset espressot.

Sunnuntaina alkoi syksy, päivälämpötila jäi 15 asteeseen, toppajakkuakin tarvittiin ajoittain. Englannista kahden vuoden harharetkeltä palanneet ystävät kutsuivat meidät Sitgesiin, jonne aikovat nyt asettua. Pieni kuppila Cariño söpöine sisäpihoineen on sosiaalisen elämän keskus, jossa kokoontuvat monet harrastusporukat.  Rantakadulla ravintola Santa Maria palvelee turistit ja paikalliset ja meidät siltä väliltä: paellaa ja mainioita kalaruokia.

Hiekkarannalla oli vielä ihmisiä aurinkoa ottamassa, jotkut uimassakin. Rantakadulla otettiin syksyä vastaan kirkkaassa auringonpaisteessa. Patikoimme Sitgesissäkin: baarista ravintolaan, ravintolasta kahvilaan, kahvilasta ystävien asunnolle, asunnolta rautatieasemaa vastapäätä olevaan baariin. Lopulta kapusimme junaan ja sujahdimme pimeään iltaan ja takaisin Barcelonaan.

Pikku vuoristovaellus

Mieheni kollegaporukka järjesti laitoksen yhteisen lauantaiohjelman koko perheille: kiivetään läheisen La Mola –vuoren huipulle. Kohde on mitä hienoin: huipulla (1104 metriä merenpinnasta) on tuhatluvulta peräisin olevan Monasterio de Sant Llorenç de Munt –luostarin rauniot, melko hyvässä kunnossa ja upeaa romaanista arkkitehtuuria. Huipulle vie tuhatvuotinen polku, johon on rakennettu kivistä rappusiakin.

Netistä löytyy reitin esittely. Sen mukaan matkaa on 5,5 km, se on ”helppo” ja aikaa pitäisi nousuun varata 45 minuuttia. Meidän matkamme järjestäjä arvioi aikaa kuluvan enemmän, tunti tai tunti ja vartti. http://www.infocostabrava.com/la-mola/routes/trekking-route-la-mola/

Minun koipeni ovat viime vuosina reippailleet lähinnä Helsingin rantakaduilla, ja nousua pidin aika jyrkkänä enkä lainkaan helppona. Käytimme ainakin puolitoista tuntia nousuun, eikä se johtunut pelkästään mukana olevista, iloisesti kirmaavista 3- ja 5-vuotiaista lapsista. Reitti on erittäin suosittu, väkeä oli kuin Rukan laduilla pääsiäisenä. Kaiken aikaa piti väistellä vastaantulijoita ja ohittajia.

Jos retken konkreettinen huippukohta olikin La Molan huippu, niin päivän huippua oli ihana lounas hienossa Can Torrella -ravintolassa Matadeperan kylän liepeillä. Yksi osallistujista tiesi, että kylä on Katalonian, ellei peräti koko Espanjan (unohdin jo kummasta oli kyse), rikkain per capita.

Mercè ja oheisohjelmaa

Barcelonan pyhimyksen Mercèn fiestaa vietettiin torstaista sunnuntaihin. Ohjelmaa oli käsittämättömän paljon vanhassa kaupungissa, puistoissa ja tällä kertaa myös vähemmän hienoissa lähiöissä. Perinteisten ihmistornien, ja jättiläiskulkueiden lisäksi tarjolla oli tanssia, poppia, ja vaikka mitä. Pariisista vieraileva pormestari ja Barcelonan oma lupasivat juhlapuheissa kehittää kaupunkejaan sosiaalisesti.

Uuvuimme jo ohjelman tarkastelusta ja jaksoimme lopulta lähteä Ciutadellan puistoon vain ihmettelemään, ilman sen kummempia tavoitteita. Jotain street dance –sessioita taisi olla meneillään, mutta niitä oli vaikea seurata  väkijoukon takaa. Suurin osa porukasta näytti olevan samalla asialla kuin mekin, eli palloilemassa paikalla kauniista lauantaista nauttien. Lämpötilat nousevat päivällä vieläkin noin 25 asteeseen.

Sunnuntaina menimme läheiseen Castelldefelsin rantakaupunkiin ja sieltä rinteeseen luonnonpuistoon 6 kilometrin pikku vaellukselle. Valloitimme kivikossa parinsadan metrin korkuisen huipun ja olimme tyytyväisiä itseemme ja näköaloihin. Erityisen tyytyväisiä olimme wikiloc.com –sivustoon, jolta löytyy kaikenlaisia kävely- ja vaelluspolkuja kaikkialta, myös ladattavaksi gps:iin.

Kaupunki ei ole häikäisevän kaunis kuten paremmin tunnettu Sitges, mutta viihtyisä ja varmaan mukava asuinpaikka, ja lähempänä Barcelonaa. Rinteessä on hyvän näköisiä taloja, joista on mainiot näköalat merelle. Hiekkaranta on asukkaiden ja vieraiden vilkkaassa käytössä, myös viime

sunnuntaina. Monet ulkomaalaiset perheet, joilla on lapsia, ovat asettuneet tänne. Ilmeisesti varsinkin saksalaiseen kouluun on täältä hyvät yhteydet.

Jo lähes säännölliseksi tullut ukkosmyrsky ja rankkasade alkoi heti kun olimme päässeet takaisin kotiin. Vielä olisi ollut tarjolla huikea ilotulitusnäytös Mercèn päättäjäisiksi, mutta olimme niin mukavasti kotona ja Castelldefelsin rinteiden uuvuttamia, että emme viitsineet lähteä España-aukiolle, vaikka sade taisikin loppua.