Olen enimmäkseen, vaikka en ihan kokonaan, väistellyt
asiallisia ja yhteiskunnallisia aiheita näissä päiväkirjamerkinnöissäni. Nyt ei
auta mikään.
Eilinen kansanäänestys on raportoitu kattavasti täkäläisissä
ja muiden maiden medioissa, samoin siihen johtaneet vaiheet vuosien varrelta.
Huominen yleislakko saa varmaan myös perusteellisen huomion. Uutisoitavaa ja
analysoitavaa riittää tuleviksikin vuosiksi, koska vireillä on hirveä sotku. Voittajia ei ehkä ole.
Asioita murehtiessa tulee mieleen kaksi
kirjallisuusviitettä, joista toinen liittyy teemaan suoraan, toinen ei
niinkään.
Georg Orwellin
sotareportaasi vuodelta 1938, Katalonia,
Katalonia, on vaikuttava ja hyvin sekava kuvaus Espanjan sisällissodan
tapahtumista. Sekavuus varmaan tahallista ja on ehkä seurausta siitä, että
kirjoittaja asettuu tapahtumiin sisälle, eikä taiston tuoksinassa jäsennä tai
analysoi tapahtumia selkeäksi rakennelmaksi. Kirjailija on itse sodassa
tasavaltalaisten puolella ja tavallisesti nykylukijakin on Francoa vastaan. Sen verran on oikein selvää. Kuitenkin
tasavaltalaisten joukot koostuivat lukuisista keskenään erimielisistä
joukkioista: Vuonna 1937 aloitettiin toukokuun puolivälin jälkeen
tasavaltalaisten liittolaisena olleen Neuvostoliiton painostuksesta Stalinin
linjaa vastustaneisiin ryhmiin kohdistuneita puhdistuksia, joiden kohteeksi
joutuivat trotskilaisten lisäksi muun muassa CNT-ammattiliiton ja FAI-järjestön
anarkistit (tämän lunttasin äsken Wikipediasta).
Viime vuosina Katalonian itsenäisyyskeskustelussa on
itsenäisyyttä vaatimassa ollut keskenään riitaisia ryhmiä, ja ainakin kaikista
muista yhteiskunnan asioista on vallinnut normaali poliittinen erimielisyys.
Lisäksi mielipidetiedustelut ovat raportoineet, että vain noin puolet väestä
ylipäätään haluaisi itsenäisyyttä. Yhteinen vihollinen onnistui kuitenkin eilen
vahvistamaan innokkaimpia itsenäisyystuntoja: Eihän kukaan voi sietää sitä,
että poliisit pamputtavat tavallisia ihmisiä, jotka haluaisivat laittaa lapun
laatikkoon.
Sisällissota ei ole mikä tahansa vertauskuva, siitä on melko
vähän aikaa, ja sen jälkeen Katalonia koki sortotoimia. Nämä ovat tärkeää taustaa
itsenäisyysajattelulle, jonka syvemmät juuret ovat 1700-luvulla.
Eilisten näyttöjenkään perusteella en kuitenkaan innostuisi
näkemään selviä yhtäläisyyksiä Francon ajan ja nykykomennon välillä. En
ollenkaan siksi, että puolustaisin Rajoyn
hallituksen linjaa, vaan siksi, että rinnastaminen eiliseen olisi sisällissodan
ja Francon ajan kauhujen vähättelemistä.
Sitten toinen kirjallisuusviite. Olen lukenut koko pinon Julia Navarron historiallisia romaaneja
(kindlellä – ne ovat niin paksuja opuksia, että niitä ei jaksa pidellä
paperiversioina). Ne ovat jännittäviä, niiden henkilöt ovat kiinnostavia, ja
historiastakin oppii samalla kaikenlaista. Kieli on konstailematonta, joten ne
sopivat espanjan harjoitukseksi. Uusin kirja ei kuitenkaan ole historiallinen.
Sen nimi on Historia de un canalla,
eli Roiston tarina. Päähenkilö on epämiellyttävä, itsekäs, rakkaudeton tyyppi,
joka loukkaa ja tuhoaa ihmisiä, lapsuudestaan alkaen. Kirjan lukeminen on minulla
vielä kesken, joten en tiedä, tuleeko mitään kauniimpaa lopulta vastaan.
Kirjassa on kiinnostavaa sen rakenne, ja se liittyy tähän
Katalonia-keskusteluun. Päähenkilö kuvailee ilkeät tekonsa ja sen, miten kohde
siitä masentui, suuttui, tuli murheelliseksi tai suorastaan tuhoutui. Kunkin
tapahtuman jälkeen hän pohtii, että näin ei olisi tarvinnut käydä. Hän olisi
alun perin voinut sanoa jotain ystävällistä, ymmärtävää tai kiitollista. Hän
olisi voinut auttaa. Kohde olisi ilahtunut, tullut onnelliseksi tai saanut
tarvitsemaansa tukea. Hän jatkaa pohdintaansa: Vielä kunkin tapahtumasarjan
myöhemmissä vaiheissa olisi ollut mahdollista pyytää anteeksi, selittää tai
lohduttaa. Jotain olisi saatu pelastetuksi. Mutta ei.
Mitä tekemistä tällä on Katalonian itsenäisyyspyrkimysten
kanssa? Niihin aikoihin, kun tulimme tänne ensimmäisiä kertoja, eli vuonna
2011, käytiin keskustelua Katalonian taloudellisesta asemasta. Toivottavana
mallina mainittiin Baskimaan suurempi itsenäisyys. Baskimaa verottaa itse
kansalaisiaan, käyttää rahat ja lähettää keskushallinnolle jämät.
Keskushallinto verottaa katalonialaisia ja lähettää rahaa tänne.
Tässä vaiheessa olisi voitu käydä keskustelu ja ehkä päätyä
sopivaan malliin. Tällainen ratkaisu olisi tehnyt suuren osan katalonialaisista
onnellisiksi ja vienyt puhtia itsenäisyysajatuksilta.
No näinhän ei tehty. Alkoi kansanäänestysten ja
itsenäisyysteemaisten vaalien aika. Perustuslain mukaan tällainen
kansanäänestys on mahdoton. Olisikohan voitu keskustella siitä, miten
perustuslakia pitäisi muuttaa hyvässä (hitaassa) järjestyksessä? Näin ei tehty.
Ei myöskään aikanaan käyty keskushallinnon ja Katalonian
edustajien välillä keskustelua siitä, mistä kenkä puristaa ja millaiset
sandaalit voisivat istua paremmin.
Kun äskettäin syyskuussa äänestyksen valmistelu eteni, olisi
vielä voitu avata keskustelu siitä, mistä pitäisi keskustella. Mutta ei.
Tärkeintä oli, että äänestys on KIELLETTY. Kun äänestys läheni, olisi voitu antaa sen tapahtua, tulkita
se rauhalliseksi mielenosoitukseksi ja kaivaa sitten myöhemmin esiin
perustuslaki: ei tällä kuitenkaan päästä noin vain itsenäistymään, eihän
äänestys ollut edes lain mukainen. Mutta ei. Äänestys piti estää.
Nyt sitten ollaan hyvin pitkällä suuttumuksessa ja surussa.
