Äskettäin juttelin täkäläisen ystävättäreni kanssa, joka oli
käynyt viime kesänä Tukholmassa. Hänelle oli jäänyt mieleen outo juttu: ”Voitko
kuvitella, tapasin Tukholmassa ihmisen, joka omistaa pienen saaren, jossa pieni
mökki. Sinne he menevät joka perjantai, ja kotiin sunnuntaina! Miten joku voi
haluta mennä viikonlopuksi saareen, jossa ei ole muita ihmisiä?!”
Täällä lomaidylliin voi kuulua annos luonnon rauhaa, mutta
oleellista on rantakatu ja tuttujen kohtaaminen, baarit ja aperitiivit
kavereiden kanssa, ravintolat ja perhelounaat. Menimme itsenäisyyspäivän
viikonlopuksi tällaiseen lomaidylliin Costa Bravan rannikolle, lähelle Ranskan
rajaa, Llançà-
nimiseen pikkukaupunkiin.
Hotellimme Miramar
oli rantakadulla, pienen hiekkarannan äärellä, ja näkymään sisältyi pikku venesatama
(kuva). Se, että paikka oli tosi hiljainen, ei tullut yllätyksenä, kyse on
kesäparatiisista, jossa monet matkailijoiden palvelut ovat kiinni talvella.
Tuulen ujeltaessa ja noin 10 asteen lämpötilassa seuraelämä muistutti enemmän
Tukholman saarimökkiä kuin kesäistä rantakaupunkia Espanjassa.
Ensimmäisenä iltana söimme läheisellä kadulla El Vaixell –kalaravintolassa, jolla on
kaikki mahdolliset suosituslätkät ovessa. Olimme ainoat asiakkaat, mutta ei
siksi, että muut olisivat olleet
naapurissa! Ruoka oli erinomaista, menu kohtuuhintainen. Valitsimme kalaruokia.
Yöunia häiritsi toisaikaisesti toimiva lämpöpatteri, jonka
skaala ulottui hyytävän kylmästä tuskanhikeen. Täysikuukin oli tekeillä, ja
olimme sortuneet kahveihin päivällisen jälkeen. Eniten taisi kuitenkin vaikuttaa
kapteenin ja kapteenskan tottumus herätä tarkistamaan veneen kiinnitystä kun
tuuli ujeltaa ja aallot läpsyvät rantaan.
Toisena päivänä söimme hotellin maisemaikkunan ääressä
hienon aamiaisen, jolla piti jaksaa vaeltaa. Viime hetkellä kietaisin
paperinenäliinaan pienet voileivät, vaikka tarkoitus oli syödä sämpylälounas
matkalla.
Menoksi, ihanan aurinkoiseen säähän, ylämäkeen Cap de Creus –luonnonpuiston poluille.
Kädessä oli hieno, oikea kartta eikä mikään turistiesite. Ylämäessä edettiin
hitaasti, rinne oli niin jyrkkä, että polku kiemurteli ylös. Ensimmäinen etappi
oli Collado del Perer. Siitä
alamäkeen etenimme myös erittäin hitaasti, koska jokainen jalansija piti etsiä
erikseen. (kuva) Pieni soma kylä La Valle de Santa Creu oli jo
asfalttitien varrella. Etsiydyimme pois tieltä, polulle kohti meren
rantaa. Heti rantaan päästyämme
ottaisimme kahvit jossain baarissa.
Kun meillä kuitenkin oli ne aamulla tehdyt eväsleivät ja
muuta pientä, ja oli jo lounasaika, lepäilimme polun varressa ja nautimme
niukan lounaan. Rannan saavutimme Platja
del Port de la Vallissa, jossa leirintäalue hiekkarannan tuntumassa oli
suljettu talveksi. Näkymät kohti El Port
de la Selvaa, ja vaikka mihin suuntaan, olivat huikeat (kuva).
Nenät kohti Llançàa. Rantapolku oli rakennettu mukavaksi
käveltäväksi (kuva), ja polkua riittää pitkin rantaa molempiin suuntiin enemmän
kuin kävelijällä puhtia. Kartalla näkyvä ensimmäinen rakennusryhmä osoittautui
upeiksi omakotitaloiksi, joita ilmeisesti käytetään vain kesäisin. Useimmissa
oli ikkunaluukut suljettu perusteellisesti. Ei siis vielä kahvia.
Seuraavatkin kylän näköiset osoittautuivat esikaupungeiksi.
Kahvilaa kannatti etsiä yhtä toiveikkaasti kuin Kirkkonummen uusilla
omakotialueilla. Talot olivat hienoja ja vielä hienompia, lähes kaikki
hiljaisia ja talveksi suljettuja. Kaikilla oli hieno merinäköala, mikä onnistuukin
jyrkässä rinteessä.
Kuusi tuntia kestäneen kävelyretken lopuksi päädyimme
takaisin Llançàn satamaan. Horjuimme sisään pieneen baariin, joka oli ihan täynnä.
Kahvit naamariin, ja päiväunille.
Illalla lähestyimme matkan kohokohtaa levänneinä ja innoissamme. Ravintola Marimar, Paco Perezin luomus on kuuluisa. Päivän mittaan hotellin sekalaisia
hommia tehneet huppareihin ja villapaitoihin pukeutuneet miehet olivat
vaihtaneet tummiin pukuihin ja ottivat haltuun tarjoilijan ja sommelierin
roolinsa. Pacon rouva osallistui salin hommiin.
Valitsimme taas meripitoisen valikoiman ruokia, ja keskustelun jälkeen
päädyimme lähiseudun valkoviiniin, eikä pelkästään sen takia, että sen nimi oli
Caminante. Todettakoon lyhyesti, että kaikki oli ihanaa! Kun yritimme hakeutua
yläkertaan huoneeseemme, tarjoilija pidätteli meitä, koska Paco halusi tulla
tervehtimään. Kehuimme ateriaa käyttäen kaiken kielitaitomme.
Aamulla iloinen henkilökunta esiintyi taas neuleissa ja huppareissa.
Taas haettiin Paco hyvästelemään meitä, kun olimme lähdössä kotimatkalle. Hän
riisui pikaisesti hupparinsa ja paljasti valokuvaa varten kokin valkoisen
takin. Monitaitoiset tarjoilijat tarttuivat laukkuihimme ja kantoivat ne
autolle. Hotelli oli vaatimaton ja edullinen, ravintola taas ehdottomasti
hintansa väärti.
