Meri kohisee Llancàssa

Äskettäin juttelin täkäläisen ystävättäreni kanssa, joka oli käynyt viime kesänä Tukholmassa. Hänelle oli jäänyt mieleen outo juttu: ”Voitko kuvitella, tapasin Tukholmassa ihmisen, joka omistaa pienen saaren, jossa pieni mökki. Sinne he menevät joka perjantai, ja kotiin sunnuntaina! Miten joku voi haluta mennä viikonlopuksi saareen, jossa ei ole muita ihmisiä?!”

Täällä lomaidylliin voi kuulua annos luonnon rauhaa, mutta oleellista on rantakatu ja tuttujen kohtaaminen, baarit ja aperitiivit kavereiden kanssa, ravintolat ja perhelounaat. Menimme itsenäisyyspäivän viikonlopuksi tällaiseen lomaidylliin Costa Bravan rannikolle, lähelle Ranskan rajaa, Llançà- nimiseen pikkukaupunkiin.

Hotellimme Miramar oli rantakadulla, pienen hiekkarannan äärellä, ja näkymään sisältyi pikku venesatama (kuva). Se, että paikka oli tosi hiljainen, ei tullut yllätyksenä, kyse on kesäparatiisista, jossa monet matkailijoiden palvelut ovat kiinni talvella. Tuulen ujeltaessa ja noin 10 asteen lämpötilassa seuraelämä muistutti enemmän Tukholman saarimökkiä kuin kesäistä rantakaupunkia Espanjassa.

Ensimmäisenä iltana söimme läheisellä kadulla El Vaixell –kalaravintolassa, jolla on kaikki mahdolliset suosituslätkät ovessa. Olimme ainoat asiakkaat, mutta ei siksi, että  muut olisivat olleet naapurissa! Ruoka oli erinomaista, menu kohtuuhintainen. Valitsimme kalaruokia.

Yöunia häiritsi toisaikaisesti toimiva lämpöpatteri, jonka skaala ulottui hyytävän kylmästä tuskanhikeen. Täysikuukin oli tekeillä, ja olimme sortuneet kahveihin päivällisen jälkeen. Eniten taisi kuitenkin vaikuttaa kapteenin ja kapteenskan tottumus herätä tarkistamaan veneen kiinnitystä kun tuuli ujeltaa ja aallot läpsyvät rantaan.

Toisena päivänä söimme hotellin maisemaikkunan ääressä hienon aamiaisen, jolla piti jaksaa vaeltaa. Viime hetkellä kietaisin paperinenäliinaan pienet voileivät, vaikka tarkoitus oli syödä sämpylälounas matkalla.

Menoksi, ihanan aurinkoiseen säähän, ylämäkeen Cap de Creus –luonnonpuiston poluille. Kädessä oli hieno, oikea kartta eikä mikään turistiesite. Ylämäessä edettiin hitaasti, rinne oli niin jyrkkä, että polku kiemurteli ylös. Ensimmäinen etappi oli Collado del Perer. Siitä alamäkeen etenimme myös erittäin hitaasti, koska jokainen jalansija piti etsiä erikseen.  (kuva) Pieni soma kylä La Valle de Santa Creu oli jo asfalttitien varrella. Etsiydyimme pois tieltä, polulle kohti meren rantaa.  Heti rantaan päästyämme ottaisimme kahvit jossain baarissa.

Kun meillä kuitenkin oli ne aamulla tehdyt eväsleivät ja muuta pientä, ja oli jo lounasaika, lepäilimme polun varressa ja nautimme niukan lounaan. Rannan saavutimme Platja del Port de la Vallissa, jossa leirintäalue hiekkarannan tuntumassa oli suljettu talveksi. Näkymät kohti El Port de la Selvaa, ja vaikka mihin suuntaan, olivat huikeat (kuva).

Nenät kohti Llançàa. Rantapolku oli rakennettu mukavaksi käveltäväksi (kuva), ja polkua riittää pitkin rantaa molempiin suuntiin enemmän kuin kävelijällä puhtia. Kartalla näkyvä ensimmäinen rakennusryhmä osoittautui upeiksi omakotitaloiksi, joita ilmeisesti käytetään vain kesäisin. Useimmissa oli ikkunaluukut suljettu perusteellisesti. Ei siis vielä kahvia.

Seuraavatkin kylän näköiset osoittautuivat esikaupungeiksi. Kahvilaa kannatti etsiä yhtä toiveikkaasti kuin Kirkkonummen uusilla omakotialueilla. Talot olivat hienoja ja vielä hienompia, lähes kaikki hiljaisia ja talveksi suljettuja. Kaikilla oli hieno merinäköala, mikä onnistuukin jyrkässä rinteessä.

Kuusi tuntia kestäneen kävelyretken lopuksi päädyimme takaisin Llançàn satamaan. Horjuimme sisään pieneen baariin, joka oli ihan täynnä. Kahvit naamariin, ja päiväunille.

Illalla lähestyimme matkan kohokohtaa levänneinä ja innoissamme. Ravintola Marimar, Paco Perezin luomus on kuuluisa. Päivän mittaan hotellin sekalaisia hommia tehneet huppareihin ja villapaitoihin pukeutuneet miehet olivat vaihtaneet tummiin pukuihin ja ottivat haltuun tarjoilijan ja sommelierin roolinsa. Pacon rouva osallistui salin hommiin.

Valitsimme taas meripitoisen valikoiman ruokia, ja keskustelun jälkeen päädyimme lähiseudun valkoviiniin, eikä pelkästään sen takia, että sen nimi oli Caminante. Todettakoon lyhyesti, että kaikki oli ihanaa! Kun yritimme hakeutua yläkertaan huoneeseemme, tarjoilija pidätteli meitä, koska Paco halusi tulla tervehtimään. Kehuimme ateriaa käyttäen kaiken kielitaitomme.

Aamulla iloinen henkilökunta esiintyi taas neuleissa ja huppareissa. Taas haettiin Paco hyvästelemään meitä, kun olimme lähdössä kotimatkalle. Hän riisui pikaisesti hupparinsa ja paljasti valokuvaa varten kokin valkoisen takin. Monitaitoiset tarjoilijat tarttuivat laukkuihimme ja kantoivat ne autolle. Hotelli oli vaatimaton ja edullinen, ravintola taas ehdottomasti hintansa väärti.

Rioja tinto, ja vähän blancoakin

Olimme kauan suunnitelleet, että menemme Riojan viinialueelle, kunhan meillä on tarpeeksi aikaa. Sitten menimme kuitenkin, pyhäinpäivän viikonloppuna.  Saimme matkaseuraksi mieheni kollegan, joka on alueelta kotoisin. Hänen mukanaan tuli iloinen seurue ystäviä.

Logroño on parinsadan tuhannen asukkaan kaupunki, Riojan alueen keskus, pyhiinvaellusreitin etappi. Vanha keskusta on kaunis. Ravintoloita ja tapasbaareja riittää loputtomasti. Melusimme perjantain illallisen mukavassa pikkuruisessa ravintolassa, El Rincon de Albertossa. Katalonian kuuluisa korvikeäänestys oli tuolloin vasta edessä, joten aihetta sivuttiin. Enemmän kuitenkin pohdittiin sienestystä ja eri sienten ansioita. Espanjassa sienestetään innokkaasti, ja siihen pitää olla sienestyskortti, joka maksaa jokusen kympin.

Aurinkoisen lauantain ensimmäinen kohde oli Brionesin kylän vieressä Vivancon bodega ja viinimuseo. Kävimme kierroksen (kuva) ja maistelun, mutta lintsasimme museon. Brionesin kylä oli 60-luvulla köyhyyttään säästynyt vanhojen rakennusten purkamiselta, ja sielläpä oli soma kuljeskella (kuvia).

Paikallisoppaamme taisi seuraavaa etappia tavoitellessamme hiukan eksyä, mikä oli erinomaista, koska päädyimme pienoiselle kevyesti kurvikkaalle tielle viinitarhojen sekaan. Kaunista syksyn valoa, ruskan värejä! Ketään muita ei ollut tiellä liikkeellä.

Elciegon kylän liepeillä on kuuluisa Marques de Riscalin Ciudad del Vino, viinikaupunki. Hotelli- ja ravintolarakennus on Frank Gehryn suunnittelema. Sitä koristaa eriväristen metallisuikaleiden vapaamuotoinen rusetti (kuvia). Rakennus kehystää upeasti näkymän vanhaan kaupunkiin. Reissun gastronominen kohokohta oli lounas ravintolassa, jolla on Michelin-tähti.

 

Alkunaposteltavaksi tarjoilija toi harmaanruskeita risuja harmaissa savikulhoissa, joista nousi usvaa, kuten aamuisella viinitarhalla. Risujen piti oleman viiniköynnösten karsittuja oksia. Kyseessä oli keksitikut, joiden tumma väri tuli mustekalan musteesta. Ateria oli ihana, ja ruokalista kuin satukirjasta.

Selvyyden vuoksi pitää todeta, että nauttimamme valkoviini oli läheiseltä Ruedan alueelta. Rioja on pääsääntöisesti punaviinin tuottaja.

 

Kiertokäynti toi lisää viinisivistystä, vaikka jo aamun jälkeen olimme melko oppineita. Vanhatkin rakennukset oli uudistettu siistiksi ja sileäksi, ja koko tienoo oli niin hoidettu, että tuli mieleen Disneyland eikä oikea toimiva viinitila.

Lounaan jälkeen luulimme, että ruokaa ei enää samana päivänä tarvittaisi. Mutta niinpä vaan Logroñossa päädyimme vanhan kaupungin kujille yöpalalle. Kadulle ei mahtunut kävelemään – joka paikka oli täynnä ihmisiä laseineen ja pikku lautasineen!

Sunnuntaina jo satoi. Muu seurue oli muuttanut suunnitelmaa ja lähtenyt sieniretkelle vuoristoon jo varhain aamulla. Olimme neljästään paikallisoppaamme ja hänen poikaystävänsä kanssa. Laguardian kaupungin vieressä on Bodegas Ysios arkkitehti Calatravan suunnittelemassa rakennuksessa, jonka muodossa voi nähdä vuorten siluettia, aaltoja ja laivan keulaa. Hieno, mutta aaltoileva katto oli remontissa vesivahinkojen takia.

Tilalla käytetään vain vanhojen (yli 30 vuotta, ja toiseen viiniin yli 80 vuotta) tempranilloköynnösten rypäleitä, jotka kerätään käsin. Tuotanto on pientä, ja tuotetaan vain reservaa. Paikka kuuluu Pernod-Ricard-konserniin, joten ilmiselviä tappioita on varaa ottaa vielä vuosikausia. Viinit olivat herkkua.

Pyreneiden kierroksessa on monta mutkaa

Mieheni  pikkuserkku tuli syyslomallaan lokakuussa kylään meille Barcelonaan. Hän nauttii vuoristomaisemista ja oli jo valmiiksi suunnitellut hienon viikonloppukierroksen, varannut kahdesta hotellista huoneet ja vuokrannut auton.

Pääsimme perjantaina ajoissa liikkeelle Lleidan suuntaan. Balaguerin nätissä rinnekaupungissa ylitimme Segre-joen, joka oli matkallamme pitkään läsnä. Balagueriin pitää palata sopivan viikonlopun tullessa. Viimeksi kun yritimme, ei ollut enää sijaa majatalossa ja päädyimme ihan muille seuduille, mikä oli sekin hienoa.

Àgerin pikkukaupungin ulkopuolella on ensimmäinen majapaikkamme, Cal Maciarol. Paikan nettisivut olivat oikein houkuttelevat, mutta ensivaikutelma oli paremminkin varaston takapihan tyylinen.

Sisälle hotelliin – näytti hiljaiselta ja autiolta. Respaan tuli naishenkilö, jota jossain vaiheessa auttoi mieshenkilö. Asioiden hoitelun ja keskustelun vauhti ei olisi huimannut hämäläistäkään. Asialliset huoneet löytyivät vinttikerroksesta.

Kävelimme tarkistamaan paikallisen nähtävyyden, Parc Astronomicin, ja päätimme palata sinne myöhemmin illalla. Saisimme espanjankielisen selostuksen. (kuva tieltä) Autolla käväisimme ylämäessä ja komeiden maisemien lisäksi näimme rinteen, josta ottivat vauhtia riippuliitäjät, joita vilisi taivaalla.

Söimme jo aikaisin, klo 20, jotta ehdimme tähtiä katsomaan klo 22 näytökseen. Tuhti ruoka oli kelvollista ja paikka alkoi täyttyä ja meno vilkastua. Respan rouva kävi sanomassa, että observatoriosta oli soitettu, että klo 22 kierros onkin vain katalaaniksi, mikä pitäisi saattaa tiedoksi sille ulkomaalaiselle seurueelle, joka varmaan majailee hotellissa.

Menimme kuitenkin ja palelimme ulkosalla vierasta kieltä kuuntelemassa. Sää suosi tähtien katselua. Vilkaisu oikeaan toimivaan tutkimusobservatorioon oli kiintoisa. Siellä oli meneillään tietyn kuolemaa tekevän tähden seuranta. Sisällä planetaariossa väsähdimme mukaviin nojatuoleihin, ja lopulta vaikutuimme oikeasta tähtitaivaasta, kun katto avattiin.

Aamiaisaikaan hotellia ei olisi tunnistanut hitaaksi eikä hiljaiseksi. Paikka vilisi metsästäjiä, joiden peräkärryissä oli koiria mukana. Villisikaa piti oleman vuorilla saatavana.

Ajomatka eteni Segre-jokea seuraillen. Joessa on isohkoja altaita, jotka poseerasivat peilityyninä (kuvia).  Nähtiin kotkia. Kiivettiin yhä ylöspäin. Lounas Vielhan kaupungissa. Hiihtoturismia odottavat kerrostalot pitivät vielä ikkunaluukut kiinni.

Matka jatkui edelleen ylöspäin: korkein paikka päivän aikana oli 2072 metriä merenpinnasta. Näkymät olivat erittäin huikeita.

Väsymätön kuskimme ajoi tuona päivänä yli 8 tuntia loputtoman kiharia pikku teitä vuorten rinteissä. Hänen ajokortissaan on kaikki kirjaimet, takana kaikkiin liittyvää niihin kokemusta, ja hänen vauhdikas luontonsa jotenkin rauhoittuu ratin takana. Saimme siis äärimmäisen luotettavaa ja mukavaa kyytiä.

Kotkien lisäksi näimme päivän aikana lehmiä ja hevosia niityillä, laumoittain. Myös lampaita, ja yksittäinen kauris, todettiin tien vieressä. Kapealla, jyrkällä vuoristotiellä pääsimme myös väistelemään kahden paimenen ohjamaa hevoslaumaa, jotka palailivat syömähommista yläniityiltä.

Illan kohde oli Aero Hotel Cerdanya Ca L’Eudald, paikkakunta Alp, Pyreneiden vuoriston Cerdanya-alueella. Kodikkaassa perhehotellissa muistettiin pikkuserkku-kuskimme hänen viime vuoden vierailultaan – kunhan väki ensin syventyi Real Madrid – Barca -peliin, jonka Barca hävisi surkeasti.  Pitää vielä mainita tästä vuoristoturismista, että huikeiden maisemien lisäksi plussana on ainakin näin sesongin ulkopuolella hotellien ja ravintoloiden naurettavan edulliset hinnat.

Laaksossa sijaitsevan Alpin korkeus merenpinnasta on 1150 m. (kuva) Kotimatkalla vielä käväistiin viehättävässä aivan Ranskan rajalla, ja herkuteltiin rinnetiellä ja maisemilla. Ylhäällä ei-missään, paikka taisi olla nimeltään Toses, on yksinään valtava rakennus, joka osoittautui spa-hotelliksi.

Puigcerdassa

Työmatkalla ihanassa matkailukohteessa

Suomalaisen asiakkaani puolesta pyörin Barcelonassa ja muualla Kataloniassa tutustumassa matkailua edistäviin, tutkiviin ja kouluttaviin organisaatioihin. Viimeksi tein ihan huviksi kelpaavan retken Gironaan, täältä hiukan pohjoiseen. Sinne pääsee nopealla AVE-junalla alle 40 minuutissa. Kyyti on sileä ja mukava, liiankin nopea ihmiselle, jolla on hyvä kirja mukana. Kaupunki sijaitsee sisämaassa, ei nyt ihan vuoristossa mutta ylängöllä.

Keskiaikainen keskusta on komeasti rinteessä. Portaikkoja piisaa, ja ylhäällä näköalat palkitsevat. Tiettävästi hyviä ravintoloita olisi, mutta ehdin vain nielaista mehulasillisen ylhäällä rinteessä yliopiston nurkilla.

Katedraali on toinen kiipeämiskohde. Tällä kertaa sen ympärillä hyöri taiteilijanalkuja luonnoslehtiöineen ja lyijykynineen.

Työkokoukseni oli Costa Bravan alueen turismiorganisaatiossa. Heillä on riemastuttavan käytännöllinen, asiakas- ja bisneslähtöinen toimintatapa, josta asiakkaani projektissa toivottavasti päästään ottamaan oppia. Nettisivut, joiden sisältö on matkailijoiden tuottamaa, ovat ilo silmälle:

www.costabrava.org

Sen jo tiesinkin, että Costa Bravan rannikko jylhine kivikkoineen ja pienine hiekkarantoineen on suosikkimaisemaani. Cadaquesista olen jo kirjoitellut näitä blogijuttua aikaisemmin.

Baskin kieli eli euskara ja Aleksis Kivi

Sain vuosi sitten lahjaksi ison kassillisen espanjankielistä kaunokirjallisuutta. Olen edennyt aika hienosti, vaikka vielä on lukemattomiakin kirjoja hyllyssä odottamassa. Suuri suosikkini on baskikirjailija Bernando Atxaga, jonka kuuluisan teoksen Obabakoak luin espanjaksi.

Kirja koostuu tarinoista, jotka jotenkin liittyvät Obaba-nimiseen kylään ja joskus toisiinsa. Kaikki tarinat ovat mukaansatempaavia, jännittäviä ja yllättäviä. Tilanne ja henkilöt ovat jotenkin outoja tai äärimmäisiä, mutta kuitenkin kovin uskottavia. Palkitsevinta on se, että huikaisevan tarkka ja sävykäs ilmaisu on saatu aikaan selkeillä lauseilla, joita tällainen harjoittelijakin ymmärtää, kunhan silloin tällöin tarkistaa jonkin sanan käännöksen. Lukija tuntee itsensä sivu sivulta fiksummaksi.

Kirja on vuodelta 1988, ja kirjailija aloitti uransa 1970-luvulla. Tuolloin baskinkielistä kaunokirjallisuutta ei vielä ollut ylen määrin. Kielikään ei aina tuntunut riittävästi taipuvan kirjallisen ilmaisun tarpeisiin, kertoo kirjailija kirjan lopussa omaelämäkerrallisessa kappaleessa. Kirjan yksi tarina sisältää hyvin harkittuja ohjeita onnistuneelle plagioinnille, jotta voitaisiin nopeasti tuottaa paljon kirjoja tällä kielellä. Tarina on mainio, ja ohjeet vaikuttavat käyttökelpoisilta.

Äskettäin, Obabakoakin vielä oleillessa yöpöydälläni, näin kirjakaupan uutuushyllyssä teoksen Los siete hermanos eli Seitsemän veljestä. Aleksis Kiven aikaan suomen kieli oli ollut kirjallisenakin olemassa jo muutaman sata vuotta, mutta kaunokirjallisuutta ei suomeksi liiemmin ollut. Niinpä Kivi ja eräät aikalaiset ryhtyivät toimeen: tehdään suomenkielinen kaunokirjallisuus. Niinhän se käy.

La Casita Mágica

Tämä yhteiskunta tarjoaisi paljonkin pohdittavaa: Katalonian itsenäisyyspyrkimysten tragikoomiset vaiheet, Caja Madridin johtajien törsäykset laittomalla rahalla samalla kun pankki ajoi itsensä konkurssiin virallisella puolella, Ebola; ja kaikkien näiden merkitys ja mahdolliset seuraamukset poliittisen järjestelmän ja siihen kohdistuvan luottamuksen kannalta. Mutta antaapa olla.

Pääsin eilen vierailemaan kiehtovaan pikku taloon, kiehtovan taiteilijapariskunnan luo. Harmaatukkaiset, peikkomaiset Joan Serinyà ja Gemma Font asuvat ja työskentelevät Joanin isovanhemmilta perityssä mökissä melkein taivaassa, Hortan kaupunginosan reunamilla, josta avautuu näkymä merelle asti. He viljelevät puutarhaansa ja keräävät parin kanan luomumunat munakkaita varten. 

 

Joan luo mosaiikkeja ja mosaiikkipintaisia veistoksia ja esineitä. Teoksissa näkyy Gaudín ja muutenkin modernista-vaiheen vaikutus. Magritte tulee mieleen peilien käytöstä, peileistä avautuu uusi ulottuvuus ja yllätys. Gemma tekee satukirjojen kuvituksia ja satumaisia kortteja, ja työstää myös Joanin äidin Lulin tekemiä kukkatauluja, siis kukista tehtyjä tauluja.

Mosaiikkeja on talossa joka paikassa: Ulko-oven vieressä, ikkunan yläpuolella, terassin lattialla, porrasaskelmissa, pienessä uima-altaassa, penkkeinä, kaiteina ja irrallisina teoksina.

Molemmat myyvät mielellään teoksiaan. Esimerkiksi tekeillä olevaan persoonalliseen kivitaloon suosittelisin mosaiikkityötä pation kaunistukseksi. Tai uima-altaaseen!

Joan:

http://joanserinya.blogspot.com.es/

Gemma:

http://elpetitcaracol.blogspot.com.es/

gemma4125@gmail.com

Lulin teokset:

www.etsy.com/shop/TheLittleMagicHouse

He ottavat myös mielellään vastaan pieniä vierailijaryhmiä ja toivovat pientä maksua. Meidän ryhmämme maksoi 5 €/henkilö.

Lisää tietoja ja kuvia ystäväni Catherinen verkkosivuilla:
http://www.streets-of-barcelona.com/an-enchanted-garden-in-barcelona/

Kesäinen lokakuun viikonloppu Penedèsissä

Alkusyksyn hulinan jälkeen emme jaksaneet suunnitella viikonloppuretkeä kunnolla. Tartuimme Guia del Turismo de Vino –opaskirjaan vasta torstai-iltana ja katsoimme, mitkä Katalonian kahdestatoista Denominación de Origen –viinialueesta ovat vielä bongaamatta. Ehkä viininkorjuuaika vaikuttaa, mutta ei ollut sijaa niissä eri viinialueiden majataloissa, joihin ensin pyrimme internetissä.

Päädyimme Penedèsiin, joka on suurin ja merkittävin Katalonian viinialueista, ja jonka alueella on myös cavan tuotannon keskus. Alueen läpi olemme ajelleet monet kerrat, koska se on matkan varrella länteen tai etelään lähdettäessä. Nyt piti hiukan syventyä.

Houkutteleva pieni aivan maaseudulla oleva hotelli lupasi perjantaina, että saisimme huoneen lauantaiksi ja sen varasimme. Matka olisi niin lyhyt, että lauantaina ensin nukuttiin rauhassa, sitten pakattiin ja lopulta päästiin liikkeelle pieniä, kauniita, kiharaisia teitä pitkin. Paikan piti olla Vilobí del Penedèsin pikkukaupungin lähistöllä. GPS johdatti hotellin antaman osoitteen perusteella keskelle risteystä kaupungin ulkopuolella. Soiteltiin hotelliin ja selviteltiin, saatiin koordinaatit, joiden perusteella päästiin taas risteykseen, mutta lähemmäs kohdetta. Sieltä jo naapuri neuvoi oikealle tielle.

Cal Ruget Biohotel on tehty vanhaan, tyypilliseen, loivakattoiseen maalaistaloon, jonka alakerrassa aikoinaan asuivat eläimet, isäntäväen majaillessa yläkerrassa. Saksalais-espanjalainen pariskunta kunnosti paikan ja on pitänyt hotellia jo kuusi vuotta. Kaikki on kaunista ja kodikasta. Ruoka-aineet ja viini hankitaan lähialueilta, luomutiloilta. Oma puutarha tuottaa osan kasviksista, ja muutaman oman kanan munista saadaan aamiaiskokkelit. (Kuva)

Majoituimme uima-altaan äärellä olevaan piharakennukseen ja lähdimme kävelylle viinitarhojen keskelle. Käsillä olevat kartat olivat tarkoitukseen surkeita, mutta tien varrella siellä täällä olevien karttojen avulla saimme itsemme ajoittain paikallistetuksi ja jatkoimme eksyilyä suunnilleen oikeaan suuntaan, turvallisesti oliivipuiden ja viiniköynnösten tuntumassa. Kahdeksan kilometrin matka venyi usealla kilometrillä, mutta sittenhän olut maistui ulkosalla. (Kuva)

Isäntä itse kokkasi päivällisen, ja rouva tarjoili. Kesäkurpitsarisotto oli taivaallisen hyvä, ja pääruokana pihvi sinappikastikkeessa samoin. Paikallista viiniä tietenkin.

Maaseudun hiljaisuudessa oli tarkoitus nukkua sikeästi ja pitkään. Mutta sattuipa kohdalle väkevin ukonilma, mitä olemme kokeneet. Taivas leiskui valoisana, ja jatkuva jyrinä voimistui ajoittain entisestään. Rankkasadekin yltyi vedenpaisumukseksi.

Siinä ihmetellessämme havaitsimme lattialla lätäkön. Vesi ilmeisesti nousi ylämäen puolelta miltei lattiaan asti yltävien ikkunoiden alareunassa olevista tuuletusaukoista sisään. Kasseja purkamaan, märkiä vaatteita levittelemään, pyyhkeitä lattialle.

Ja takaisin nukkumaan, aamiaiselle nousimme aivan viime tipassa. Aurinko paistoi kesäisenä aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Isännälle raportoimme lätäköstä. ”Ei se mitään, se on hyvää vettä!”. (Kuva)

Tuoreet leivät, kypsät juustot, kotitekoiset hillot ja jo mainittu munakokkeli sekä loistavan hyvä kahvi elvyttivät meidät uuteen päivään. Saimme vinkit muutamasta viini- ja turismikohteesta.

Kävimme Parés Baltà –tilan myymälässä ja ostimme pari hyvää valkoviiniä kalan kanssa nautittavaksi ja uteliaisuudesta oikein tumman roséviinin. Alkossa on tämän tilan cavaa, ja sitä tarjosimme Tyrsky-yrityksemme avajaisissa maaliskuussa.

Seuraava kohde oli sunnuntaina kiinni, joten muita viinejä ei kertynyt mukaan. Menimme turisteina Castellet-pikkukaupunkiin, jonka huipulla on vanha linna. Siisti nätti pääkatu vie linnalle, ja väkeä kulkee molempiin suuntiin. Puolivälissä on kahvila. Paikka on pienen järven rannalla, ja monet ottavat innokkaasti kuvia maisemasta. Suomalainen ei tästä järvimaisemasta sekoa. (Kuva)

Lounasvoileivät nautimme rantakaupungissa: Vilanova i la Geltrú. (Kuva) Kalaravintoloita riittää rantakadulla, ja kalasatama on ihan huvivenesataman vieressä (Kuva). Hiekkarantoja on satamien molemmin puolin (Kuva).

Äänestääkö, ja muita media-aiheita Barcelonassa

Lähipäivinä ratkeaa, äänestääkö Katalonia 9.11. haluistaan itsenäistyä. Kansanäänestystä on puuhattu jo pitkään. Espanjan parlamentti kuitenkin kieltäytyi sitä sallimasta, joten äänestyshanke on perustuslain vastainen.

Leveä mutta ohut rintama, joka koostuu muista kuin isoimmista puolueista, on vieläkin äänestyksen puolella. Käytännössä tällaisen kielletyn vaalin järjestäminen asiallisessa järjestyksessä olisi hankalaa, koska sen pitäisi perustua kuntien vaalikalustoon valtakunnallisen ollessa saavuttamattomissa.

Nyt näyttää siltä, että asia hiipuu hissuksiin ja peruutetaan (tai varmaankin lykätään parempaan ajankohtaan). Debattia on kuitenkin tullut seuratuksi, ja erityisen näkyvää on ollut debatin puute. Madrid sanoo: ”ette saa” ja Katalonia sanoo: ”tehdään kuitenkin”. Mitään kunnollista keskustelua eri vaihtoehtojen eduista  ja haitoista, uhista ja mahdollisuuksista, seuraamuksista ja ratkaistavista asioista ei ole käyty.

Kahvipöydistä ja taksinkuljettajilta kuulee viestiä, että itsenäisyyden vastustajat pysyvät hyvin hiljaa, koska naapuri paheksuisivat. Toisaalta 11.9. pidetty kelta-punaraidallinen, v-kirjaimen muotoinen mielenosoitus Barcelonan pääkaduilla oli iloisuudessaan, rauhallisuudessaan ja järjestelmällisyydessään huikea näyttö.

Toinen kestoasia mediassa on turismin rasittavat piirteet. Varsinkin Barcelonetan kaupunginosassa on erittäin runsaasti turisteille vuokrattavia asuntoja, sekä laillisia että laittomia. Turistit kunnostautuvat meluamalla ja örveltämällä, ja lisäksi aiheuttavat kuppiloiden hintojen nousua ja muuta häiriötä paikallisten vaivaksi. Nyt on tekeillä jonkinlainen suunnitelma, jonka avulla turismi pysyisi sellaisessa muodossa, jonka kanssa asukkaat jaksavat elää.

Kolmas viime viikonlopun pääuutisista koskee Kiinan juhlapäivää 11.10. Tämän päivän ympärillä varakkaat kiinalaiset matkustavat ulkomaille. Monet pitävät erityisesti ostosmatkoista. Barcelonan lähellä on La Roca Village, outlet-kylä, joka on yksi tärkeistä ostosmatkojen kohteista. Merkkikaupat ovat siellä hyvässä järjestyksessä, eikä mitään turhia nähtävyyksiä ole kierroksen häiriönä. Siellä vietetään nyt ”kultaista viikkoa” kahden viikon ajan. Myyjiä on koulutettu käyttäytymään ja tervehtimään, hiukan sanastoakin treenataan. Monet asiakkaat aloittavat kierroksen matkalaukkumyymälästä ja ostavat pyörällisen laukun. Se täytetään kierroksella, ja sitten palataan lopuksi laukkumyymälään pienempiä esineitä katsomaan. Tällaisella viikon ostosreissulla menee 5000- 10.000 euroa. Vuonna 2013 kiinalaisten matkailijoiden määrä Espanjassa kasvoi 41 % eli 250.000 matkailijalla.

Kesäkauden päätös muualla Espanjassa

Syksy Barcelonassa on käynnistynyt helteisissä säissä ja työn touhussa niin, että kesäkauden päättänyt viikon kierros Espanjassa on jäänyt odottamaan raportoimistaan. Työkiireiden keskellä matka jäi myös etukäteen suunnittelematta. Sentään tuli tehdyksi.

Päätimme lähteä katsomaan possun eli jamónin kasvuseutuja. Toinen tavoite oli hankkiutua pois rannikolta, jolla olemme enemmän liikkuneet. Yksi sopiva kohde on Extremadura, Madridin ja Portugalin välinen alue, josta emme valmiiksi tienneet mitään. Viiniturismikirjamme kuitenkin tiesi, että kyseessä on merkittävä viinialue. Meri on pitkällä vuorten takana, katsoipa mihin suuntaan tahansa. Matkavalmistelut huipentuivat ensimmäisen yöpymispaikan varaamiseen.

Kauas on pitkä matka. Ensimmäinen yöpyminen oli Calatayudissa, Aragonin puolella.  Suurimman osan matkaa oli kuivaa, sitten vielä kuivempaa, ja melko tasaista. El Sistema Iberico ylitetään ennen Calatayudia, ja päästään kumpuilevaan, mukavan mutkaiseen ajomaastoon, katsomaan vaihtelevia puutarhamaisemia.

Calatayud on oman pikku viinialueensa keskus. Jo muinaiset foinikialaiset, puhumattakaan kreikkalaisista ja roomalaisista, kehittivät alueen viinintuotantoa. Aivan viime aikoina kyseinen D.O. on kehittynyt huimasti. Garnacha on tärkeä rypäle. (Kuvassa näkymä hotellin ikkunasta.)

Michelinin kahveleihin voi luottaa: päivällinen Bílbilis-ravintolassa oli herkullinen ja edullinen. Paikka oli maailman tylsimmässä kerrostalon alakerrassa, eli ilman opaskirjaa sinne ei olisi horjahdettu. Paikalliset näyttivät tietävän ravintolan herkut.

Ávilan vanha kaupunki (muistattehan Pyhän Teresan) on mahtavien, hyväkuntoisten muurien ympäröimä maailmanperintökohde, Espanjan korkeimmalla sijaitseva provinssipääkaupunki. Lähes 30 asteen helle tuntuu kuivassa ja korkealla aivan raikkaalta. José Parienten verdejo-viini läheiseltä Ruedan alueelta maistui bacalaon kanssa.

Mérida on merkittävä roomalaiskaupunki. Siellä on hyvin säilyneet amfi- ja muu teatteri, jotka kävimme tunnollisesti katsomassa. Muitakin roomalaiskohteita on, mutta rajansa kaikella, varsinkin huikeassa helteessä. Jamónin lähestyminen alkoi: otimme päivälliseksi ison lautasellisen kinkkua eikä paljon muuta.

Yksi epämääräisistä matkasuunnitelmistamme koski vaelluksia. Tukevat kengät kulkivat mukana laukussa. Méridassa notkuimme parissakin turisti-infossa ja saimme lopulta kirjasen seudun luonnonpuistoista ja kartan lähimmän puiston reiteistä. Nämä eivät tulleet vastaan tavanomaisella nettityöskentelyllä.

Parque Natural de Cornalvo löytyi. Kartassa on muutama ”i”, mutta infoa oli saatavilla ihan muualla: hiljainen talo nimeltä Centro de Interpretación de Cornalvo. Iloinen opassetä piristyi, kun kävimme uneliaana päivänä kyselemässä.

Viitoitus on kuin suomalaisesta kirkonkylästä. Pitkällisen pyörimisen jälkeen löysimme halutun polun pään. Kiersimme järven Embalso de Cornalvo. Lintujen yms ohessa tärkeä nähtävyys on roomalaisten rakentama nerokkaan yksinkertainen patosysteemi, jonka avulla hoidettiin Méridan vesihuolto.

Huomasimme olevamme keskellä kinkkumaata! Opastetaulut opettivat tunnistamaan kahdenlaiset tammet: Alcornoque, joka tuottaa korkkia, ja Encina, joka tuottaa possujen herkkutammenterhoja! Molempien lehdet ovat erilaisia kuin meikäläisten tammien. Näimme laajoja, aidattuja alueita täynnä herkkuterhotammia. Vain possut puuttuivat, mutta ne ovatkin nyt muualla odottamassa tehojen kypsymistä ja putoamista.

Castilla la Mancha on Espanjan varsinaista ydintä. Alueella on useita pienempiä viinialueita. Poikkesimme lounassämpylälle Méntridan pikkukaupunkiin. Kaupunki tarjoaa vuotuisessa juhlassa keskusaukiolla kaupunkilaisille viiniä hanasta (kuvat).

Toledo kohoaa jylhällä kukkulalla. Sokkeloinen vanha kaupunki vilisee monenkielisiä turisteja, kun muualla espanja oli lähes ainoa matkailijoidenkin kieli. Ennen Madridia hovia pidettiin mm. Toledossa. Matkan tässä vaiheessa alkoi jo Bella Napoli täytti tarpeen loistavasti.

tehdä mieli kunnon italialaista ruokaa.

Kuninkaallisten kevätpalatsi on Aranjuezissa. Väriä ja loistoa on tolkuttomasti eri aikakausilta. Kunnon katalonialaisina emme edes houkuttuneet ostamaan mitään lahjamyymälän tyylikkäistä rojalistiesineistä.

Cuenca on taas yksi jyrkällä mäellä sijaitseva vanha kaupunki. Olin nähnyt siitä kuvia lukiolaisena, kun kävin espanjan alkeiskurssilla huvikseni. Mieleen jäi hieno modernin taiteen museo jyrkänteen reunalla ”riippuvissa taloissa”. Olin suositellut tutuille kaupunkia matkakohteeksi. Nyt pääsin sinne lopulta itsekin! Riippuvat talot löytyivät, samoin Abstraktin taiteen museo, joka keskittyy espanjan 1960- ja 70-lukujen taiteeseen. Museo on todella hieno! Ikivanha talo on sisältä pelkistetyn moderni ja koostuu lukuisista pienistä, selvästi toisiaan seuraavista saleista, joissa teokset ovat upeasti esillä.

Cuencan jälkeen vaihtelivat huikean kauniit metsä- ja peltomaisemat ja taantuvan näköiset pikkukaupungit. Don Quijoten tuulimyllyt ovat tällä seudulla, ja joitakin on vielä pystyssä. Niiden lisäksi on Euroopan suurin uusi tuulivoimala-alue.

Almansassa on linnoituksen rauniot kukkulalla, sen juuressa pieni vanha kaupunki. (Kuvassa kaupungintalon sisäpiha.) Meneillään oli keskiaikamarkkinat. Yleisö näytti pukeutuneen parhaimpiinsa ja tungos oli vaikuttava. Matka huipentui gourmet-ravintola Maralbaan. Ruoat olivat mielikuvituksellisia, pieniä, herkullisia teoksia. Bacalaotahnaa vohvelitötterössä kylmän karpalokeiton kanssa, esimerkiksi.

Varaslähtö kevääseen

Teimme keväisen pikavisiitin Barcelonaan työasioissa, mutta eipä niistä tässä muuta kuin että hoidimme ne ja hyvä niin. Koska halusimme tavata mahdollisimman monia ystäviä ja kollegoita lyhyen oleskelun aikana, ravintoloita tuli kokeilluksi ja hyviksi todetuiksi.

Sunnuntai-ilta on haastava, koska useat ravintolat ovat silloin kiinni. Lähinnä kotia kaikki olivatkin. Parinkymmenen minuutin alamäkikävelyn ulottuvilla oli mukava Casa Fernandez, osoite Santaló 46. Tunnelma on rento ja ruoka makoisaa välimerentyyliä. Maanantaina oli vuorossa mielikkikaupunginosamme Grácia ja siellä italialaisen ystävän suosikkipaikka Pappa e Citti, osoite Encarnació 38. Paikka on todella pieni, joten varaus on välttämätön. Paikka erikoistuu ihaniin tuorepastoihin. Söimme tagliatellea mätikastikkeessa. Tiistai: toinen rento italialainen, mutta isompi, ja helpommin turistien löydettävissä, Eixamplen oikealla puolella ja yläreunassa. Lähipöydässä puhuttiinkin suomea. Paikan nimi on Ristorante Eden, ja osoite Provenca 332. Viimeisen illan paikka oli vaihteeksi espanjalaisempi La Pepita, Corsega 343, aika lähellä edellistä. Pieni, rento, moderni paikka, josta ei voi varata pöytää. Ei edes niin, että seurueesta kaksi saapuu ensin ja asettuu neljän hengen pöytään! Tulijoita riittää. Tarjolla on mukavia pikkupaloja ja voileipiä, joilla kyllä elää hyvinkin.

Pääsin myös turistiretkelle loistavan naisverkostoni kanssa. Kohteena oli runsaan puolen tunnin junamatkan päässä sijaitseva Sitges. Kaupunki on kuuluisa viehättävästä vanhasta kaupungista, hienosta hiekkarannastaan, mukavista ravintoloista, vilkkaasta yöelämästä, jo perinteisestä homoystävällisyydestä ja lähiseutua korkeammista hinnoista. Retkemme kohteena oli Ruta de los Americanos, eli tutustuminen Kuubaan lähteneiden ja sieltä rikkaina palanneiden kaupunkilaisten taloihin ja vaikutuksiin paikkakunnan elämään.

Kun kuuluisa Filoxera-tuholainen tuhosi viininviljelyn ja vei elinkeinon myös Sitgesin viljelijöiltä, monet lähtivät uusien mahdollisuuksien vetämänä Amerikkaan, eli Kuubaan, joka oli Espanjan siirtomaa. Paluumuutto ajoittui Kuuban itsenäistymiseen Espanjasta. Rikastuneet miehet ja heidän kuubalaiset vaimonsa asettuivat Sitgesiin ja rakennuttivat ökyrikkaita palatseja kaupungin parhaille paikoille. Ajankohta oli modernista-tyylin aikaa, eli Gaudín aikalaisten koristeellisen, mielikuvituksellisen, eri tyylien aineksia yhdistävän arkkitehtuurin aikaa. (kuvia)

Taloissa on torneja, erkkereitä, lyijylasi-ikkunoita, takorautakaiteita, puukoristeita ja mosaiikkeja ja niiden takana on puutarha. Tyypillisesti kadun puolella, katutasossa sijaitsi emännän hoitama kauppa tai muu liike. Puutarhan puolella oli perheen oleskelutiloja. Perheen huoneet olivat seuraavassa, ns. pääkerroksessa. Ylimpänä olivat palvelijoiden huoneet.

Aikaisemmin Sitgesin rakennustyyli oli ollut hillitty ja yhdenmukainen. Kalastajien valkoisia taloja rajasi maan tasossa sininen maaliraita, maanviljelijöillä ruskea raita. Uudet talot eivät ollenkaan yrittäneet istua kaupunkikuvaan. Tarkoitus olikin näyttää, että Amerikoissa on käyty rikastumassa. Oppaamme kertoi, että kadun päälle ulottuva pääkerroksen erkkeri merkitsi korkeampaa kiinteistöverotusta. Siinäpä olikin tärkein syy erkkereille, näkevätpä muutkin, että ei ole tarpeen pihistellä. Muita tarkoituksia erkkereille olivat parempi näkyvyys kadulle ja parempi näkyvyys kadulta. Tulokkaat pöllyttivät monella tavalla kaupungin kaavoihin asettunutta elämää.

Nykyisin nämä talot ovat yleensä hotelleja, hienoja ja yksilöllisiä, mutta vain kahden tähden hotelleja. Tähtiä ei kerry enempää, jos hissiä ei ole ja muitakin mukavuuksia on joskus vaikea järjestää. Hotellit ovat aina täynnä, eikä halpalomia kannata suunnitella niiden varaan.

Sävyjä Katalonian ymmärrykseen

Katalonian itsenäisyysliike on vahvistunut ja voimaantunut viime aikoina. Vuoden 2012 syyskuun 11 päivän massiivinen mielenosoitus oli merkittävä näyttö. 1,5 miljoonaa ihmistä 7,5 miljoonan ihmisen alueella osallistui, ja kaikki sujui rauhallisesti. Pitää jo minunkin yrittää ymmärtää, mistä on kysymys.

Tässä auttaa tyttäremme meille jouluna lahjoittama kirja: What’s up with Catalonia? The causes which impel them to the separation (toim. Liz Castro, Catalonia Press, 2013).  Kirjassa on 35 asiantuntijan lyhyet ja useimmiten mehukkaat artikkelit oman alansa näkökulmasta. ”Toisaalta, mutta toisaalta” ei esiinny näissä artikkeleissa, kirjoittavat tietävät ihan tarkkaan mitä mieltä ovat ja keskittyvät perustelemaan kantansa oman asiantuntemuksensa kannalta.

Kysymys on ainakin taloudesta, historiasta ja identiteetistä. Taloudellinen suhde keskusvaltaan on epäedullisempi kuin useilla Espanjan alueilla, ja Katalonia vaatiikin vastaavanlaista taloudellista autonomiaa kuin Baskimaalla jo on. Yksityiskohtiin mentäessä löydetään runsaasti näyttöä Katalonian epäreilusta kohtelusta verrattuna muihin alueisiin.

Historia painaa. Syyskuun 11 vuonna 1714 Katalonia hävisi sodassa Espanjan valtiolle ja tuli liitetyksi siihen. Seurasi oikeuksien ja vapauksien menetystä. Francon hallinto viime vuosisadalla kuritti Kataloniaa ja rajoitti muun muassa katalaanin kielen käyttöä. Nämä kokemukset ovat padonneet Kataloniaan itsemääräämisen halua, epäluottamusta valtion auktoriteetteja kohtaan, vainoharhaisuutta lähentelevää huolta oikeuksien toteutumisesta ja herkkähipiäisyyttä.

Vainoharhaisellakin voi olla vihollisia, sanoo sananlasku. Kyse ei ole pelkästään historiallisesta kiukuttelusta, vaan vääryyksiksi koettuja sääntöjä on edelleen voimassa.

Identiteetti on syvin tunneasia ja siksi ehkä tärkein. Keskeisenä identiteetin osana on kieli. Katalaaniksi julkaistaan enemmän kirjoja kuin esimerkiksi Suomeksi. Tuoreet tutkimukset näyttävät, että katalaaniksi koulutetut ja espanjaa, anteeksi kastilian kieltä (ja englantia) opiskelleet koululaiset osaavat kastiliaa yhtä hyvin kuin kastiliaa ykköskielenään puhuvat ja sillä kielellä koulunsa käyneet. Opetusministerin (Espanjan valtion) hanke Katalonian espanjalaistamisesta nostatti melkoisen myrskyn. Miksi Madridista halutaan määrätä, miten katalonialaiset kielitaitonsa hankkivat? Mikä vika on äidinkielen säilyttämisessä?

Näyttääkin siltä, että tärkein itsenäisyysliikkeen vahvistaja ja hengen luoja on Madridin keskushallinto. Espanjalaistaminen, haluttomuus neuvotella taloudellisesta autonomiasta ja vastahakoisuus antaa lupaa itsenäisyyttä koskevalle kansanäänestykselle ovat esimerkkejä linjauksista, jotka tekevät itsenäisyyshaaveista koko ajan ymmärrettävämpiä.

Alussa mainitun kirjan lukeminen on minulla vielä kesken. Kieltä, taloutta, politiikkaa, koulutusta, mahdollisuutta olla EU:n jäsenvaltio ym on käsitelty jo lukemissani artikkeleissa.

Keskusteluissa tuttujen kanssa Barcelonassa kuulee tuskastuneisuutta molemmin puolin. Itsenäisyyden vastustajat, joihin tuntuvat kuuluvan ainakin useat muualta muuttaneet, eivät jaksa yrittää ymmärtää saati hakea myönteisiä asioita Katalonian identiteetistä, jonka varjelusta heillä on kielteisiä kokemuksiakin. Itsenäisyyden kannattajat puolestaan väsyvät selittämään vastustajille enempiä sävyjä. Niinpä kohteliaat ihmiset keskustelevat mieluummin samanmielisten kesken, niin ei tarvitse tuskastua.

Sain äskettäin käydyksi kiinnostavan keskustelun katalonialaisen tutun kanssa. Kahden kesken hän jaksoi selittää mielipidettään, joka ei ole ihan nopeasti sanottu. Hän tukee itsenäisyysliikettä, koska se ainoana vaatii Katalonialle niitä oikeuksia, joita hänen mielestään tarvitaan, siis esimerkiksi talouteen ja kielen asemaan liittyviä. Hän toivoo, että ponnistelu johtaisi autonomisempaan asemaan suhteessa Espanjan valtioon, mutta ei sinänsä ole itsenäisyyden kannalla.