Hasta la proxima!

Barcelona on jo saanut pärjätä puolitoista viikkoa ilman meitä. Lopputoimet olivat enemmän mutkikkaita kuin raskaita. Nettiliittymän irtisanominen vaati lopulta yhteensä neljä soittoa ja kaksi käyntiä. Soitoissa paljastui aina vain asia kerrallaan, joten viisastuneena piti palata asiaan yhä uudelleen. Mieheni puhelinliittymästä päästiin kevyemmin, ilman uutta soittoa, linkkejä sähköpostiin tai koodeja: noin viikkoa ennen muuttopäivää puhelin ei enää toiminutkaan. Chattitiedustelussa selvisi, että irtisanominen on nyt sitten hoidettu. Pankissa piti istua hyvä tovi – taisi jäädä alle tunnin kuitenkin - ilmoittamassa suomalaista puhelinnumeroa tilisiirtojen tekstiviestivarmennuksia varten, ja molempien meistä ihan itse.

Jätimme toiveikkaasti hiukan tavaraa ystävämme autotalliin. Siis melkein 20 pahvilaatikkoa, jotka hämmästyttävästi saatiin kuljetetuksi kahdella henkilöautolla ja pakatuksi varastohyllyn ylähyllyn päälle. Laatikot on numeroitu, ja tavaroista on excel-lista, johon on merkitty laatikon numerot.  Tarkoitus on vielä palata ensi syksyksi.

Luovuimme kuitenkin lopullisesti pitkäaikaisesta vuokra-asunnostamme, joka piti tyhjentää (onneksi kuitenkin vuokraisännän hankkimat huonekalut saivat jäädä paikalleen). Tavaran varastoinnin lisäksi käytössä oli koko kirjo: tavaraa myytiin, lahjoitettiin ja laitettiin roskikseen – eikun kierrätettiin asianmukaisesti neljään perussäiliöön ja vielä sähköromut, epäilyttävät nesteet ja vanhentuneet lääkkeet erikseen, kiertävään keräyskonttiin.

Osan tavarasta, lähinnä kuppeja, laseja, kattiloita, kahveleita yms osti tuttu nainen verkostostani. Hän varustaa vuokrattavaksi asuntoa, jota parhaillaan remontoi. Tarjosimme Wallapop-nimisen sovelluksen kautta myyntiin telkkaria, patjoja, terassipöytää, kylppärin lämppäriä, lautasia, pölynimuria. Sovellus on näppärä, ja tavoittaa samalla seudulla asuvat, joten noutokin on yleensä helppo järjestää.

Tiedustelut ja vastaukset jäivät kuitenkin pilveen roikkumaan. Oikein hintojakin sovittiin ja noutoaikoja järjesteltiin, mutta loppujen lopuksi vain yksi kauppa toteutui.

Selvittelin verkostostani hyväntekeväisyysjärjestöjä, jotka voisivat noutaa loput tavarat. Järjestöjen tavoittelu oli yhtä näppärää kuin viestimien irtisanomiset: viestejä, soittoja, väärinymmärryksiä. Lopulta kuitenkin patjat kelpasivat yhdelle ja pienemmät tavarat toiselle. Loppusiivouksen takia imurista voitiin luopua vasta viimeisen päivän iltapäivällä, mutta ihmeeksemme noutaja tuli minuutilleen sovittuna aikana. Kipitimme rankkasateessa tavarat autoon, helpottuneina.

Kun paistinpannu oli viimeistä iltaa kotona, paistoin suurta herkkuamme lubina-kalaa ja laitoin hyvän salaatin. Pitkään jääkaapissa unohduksissa odotellut valkoviini saatiin samalla käsitellyksi asianmukaisesti. Päivällä kauppahallissa hyvästelin kalakauppiaan ja vihanneskauppiaan, joiden tuotteita olin ostanut viikoittain. Haikeaa.

Loput illat pitikin syödä ulkona. Viimeistä iltaa juhlimme aivan talomme takana olevalla mäellä, kauniin pikku aukion reunalla olevassa viihtyisässä ravintolassa NOW eli Not Only Wine. Valitsimme valmiin menun, joka koostui kuudesta pikkuannoksesta ja niihin sovitetuista viinintilkoista. Tarjoilija esitteli haltioissaan kutakin yhdistelmää. Ihanaa.

 Viimeisen yön vietimme läheisessä hotellissa. Siivoojalla riitti varmaan ihmettelemistä, kun löysi roskikseen lastaamani kulahtaneet muuttokamppeet ja loppuun käytetyt kengät ja vielä rikkinäisen yöpaidankin. Kapusimme taksiin siisteinä ja lähes seesteisinä. 

Ajoissa asialla, puhelimet kuumana

Hoidan mielelläni monet käytännön asiat verkkopalveluissa tai sähköpostitse. Varsinkin jos pitää olla mitenkään täsmällinen aikojen, rahojen tms suhteen. Myös Suomessa, vaikka puhun suomea sujuvasti.

Nyt kun hoitelemme kaikenlaisia muodollisuuksia ja käytännöllisyyksiä valmistellessamme poistumista Barcelonassa, aloitan toiveikkaasti verkkosivuilta asioiden selvittelyn. Täällä kuitenkin tykätään puhelimesta. Varsinkin puhelinyhtiöissä. Kun en puhu tai kuuntele espanjaa niin kauhean täydellisesti, hommat tuntuvat raskaammilta kuin ovatkaan.

No niin. Meillä on valokaapeliwlan, joka toimii nopeammin ja paremmin kuin mikään ikinä (mieheni vertaa muutamaankin yliopistoon). Sitä asennettaessa vuonna 2012 Movistarin setä ahkeroi tunteja tuodakseen piuhan kotiin asti, ilman eri veloitusta. Kotona Helsingissä olemme äskettäin kiukutelleet samasta asiasta, eikä sitä hoidettu ollenkaan tällä tavalla.

Nyt kuitenkin tästä  lystistä pitää luopua. Aloitin ajoissa ajatellen, että asiaan  voi liittyä pitkiäkin irtisanomisaikoja. Verkkosivut tarjosivat vain puhelinnumeroa, ei mitään infoa eikä yhteydenottolomakkeita.

Pakkasin kassiin lankapuhelinlaitteen, joka kuuluu diiliin, mutta jota emme ole käyttäneet ollenkaan, ja pinon dokumentteja, joita yleensä tarvitaan, jos asioidessa mennään hyväähuomenta syvemmälle. Kävelin toiveikkaasti mutta pahinta peläten läheiseen Movistarin liikkeeseen. Kysyin asiakaspalvelijalta, miten hoitaisimme tämän wlanin irtisanomisen, ja ottaisivatko he jo puhelimen takaisin, kun se kuitenkin pitää palauttaa.

Voi eihän se näin käy. Pitää soittaa tiettyyn numeroon, josta annetaan koodi, joka pitää olla mukana, kun lopulta tuo liikkeeseen puhelimen ja reitittimen. Ei voi tehdä liikkeessä, ei verkkosivuilla, ei sähköpostitse. Tarvitaan puhelimitse saatava koodi. En viitsinyt kysyä, miten kuurojen oletetaan toimivan. Varmaan pitää pyytää apua joltain kuulevalta.

No aloin soittaa. On huomattava, että tällaisen palvelun irtisanomiseen käytetään ihan tiettyä verbiä, solicitar la baja. Mikä tahansa lopettaminen, katkaiseminen tai päättäminen ei kelpaa ollenkaan eikä tule ymmärretyksi.  Painelin valintanumeroita ja sanelin tarpeitani robotille. Odotin vuoroani. Odotin vuoroani. Odotin vuoroani.

Pääsin puheisiin henkilön kanssa, joka ei osaa puhua hitaammin, vaikka olisi millainen (tällainen) solkkaaja puhekaverina. (Se on kuulemma kulttuurissa, täällä nyt kerta kaikkiaan puhutaan nopeasti.) Lyhyestä asiasta sukeutui pitkä keskustelu, puhenopeus ei nopeuttanut asian hoitamista. Tulos: Koodia ei voida vielä antaa minulle. Minun pitää soittaa uudelleen tasan 15 päivää ennen toivottua lopetushetkeä (ei aikaisemmin, ei myöhemmin). Muchas gracias, hasta luego. Ja kalenteriin tuo uusi soittopäivämäärä.

Minun puhelinkohtrahtini on tyyppiä prepaid. Saan ylläpidetyksi puhelinnumeroni, kunhan syötän hiukan rahaa systeemiin ajoissa. Jos en syötä, tulee hankittavaksi uusi numero. Raha kuluu sitten puheluihin, mistään muusta ei tarvitse maksaa. Siis ei tarvita lähtötoimia.

Miehelläni taas on älypuhelimen arvolle sopiva liittymä, jossa on kiinteäkin maksuosuus. Se pitää irtisanoa, siis solicitar la baja. Vodafonen sivuilla on enemmän mahdollisuuksia asioiden hoitamiseen kuin Movistarilla. Aloimme yhdessä selvittää asiaa chatin välityksellä.

Chattaaja kyllästyi odottelemaan, että ymmärtäisimme hänen edellisen repliikkinsä ja miettisimme vastausta, ja katkaisi istunnon. Lupasin kirjautua systeemiin seuraavana päivänä yrittämään uudelleen ihan itsekseni. Chatti oli onneksi ylikuormitettu, joten sain luvan lähettää kysymykseni sähköpostitse.

Vastaus oli pitkä ja sekä byrokraattisen että kohteliaan kiemurainen. Parin lukemisen jälkeen ymmärsin, että asian hoitaminen onnistuu vain soittamalla tiettyyn puhelinnumeroon.

Mieheni espanjantaito on heikompi kuin minun. Tarjouduin, huokaisten, hoitamaan tuon soittelun. Kun olin sanellut kaikki asiakasnumerot ja muut tarpeelliset tiedot niistä dokumenteista, joita aina tarvitaan asioiden hoitamiseen, ystävällinen naisääni jatkoi keskustelua: No niin, Eero, saanko kysyä, miksi haluatte irtisanoa tämän sopimuksen?

Tämä naisääni oli kulttuurisesti joustavampi kuin Movistarin henkilö, ja puhui erittäin selvästi ja hitaasti, joten asia eteni nopeasti. Hän lupasi lähettää sähköpostiin linkin, jonka kautta pääsee hoitamaan irtisanomisen, käyttäen koodia, joka lähetetään  muistaakseni tekstiviestinä.

Mutta asia ei tullut valmiiksi, koska linkki olisi voimassa vain muutaman päivän. Pitää siis soittaa uudelleen sitten kun lopetuspäivä on jo lähellä.

Taas patikoimassa

Lauantaina nautimme viimeisestä kesäpäivästä, yli 20 C, Costa Bravan rannikolla, kiipeillen ylös alas louhikkoisia polkuja Tossa de Marin pikkukaupungista lähtevällä reitillä. Itse asiassa reitti, Camino de Ronda, lähtee etelämpää Blanesista ja seurailee rantaa noin 130 km matkan Ranskan rajalle asti. Paikoin reitti on hienoja pitkospuita ja kaiteita, kuten näimme toissavuonna Llancán seudulla. Nyt polullamme oli paikoin pieniä puisia rappusen tapaisia helpottamassa tassun asettamista tukevasti, ja kaidettakin oli: turkoosia muoviköyttä oli sitaistu sinne tänne markkeeraamaan jyrkänteen reunaa. Reitti oli taas mallia helppo, wiciloc.com-sivustolta löydetty. Vaikeita emme taida koskaan tarvitakaan. Näkymät olivat huikeat.

Saimme itsemme liikkeelle vasta iltapäivällä. Haastavaan alkumatkaan tuhrautui kauheasti aikaa, ja aloimme jo huolissamme arvioida kokonaismatkaa suhteessa valoisiin tunteihin. Lenkki kiersi kuitenkin pois rannikolta, sateiden runtelemia mutta helppokulkuisia hiekkateitä pitkin metsän läpi takaisin kaupunkiin. Voitimme aikaa pitkin askelin ja pelastuimme pimeältä metsältä.

Talvikaudeksi paljolti suljettu, illansuuhun hiljenevä, pitkää lounasta sulatteleva pikkukaupunki tarjosi meille vielä yhden pelastuksen: pieni mukava kahvila, pienet mukavat voileivät, ja pienet mukavat italialaiset espressot.

Sunnuntaina alkoi syksy, päivälämpötila jäi 15 asteeseen, toppajakkuakin tarvittiin ajoittain. Englannista kahden vuoden harharetkeltä palanneet ystävät kutsuivat meidät Sitgesiin, jonne aikovat nyt asettua. Pieni kuppila Cariño söpöine sisäpihoineen on sosiaalisen elämän keskus, jossa kokoontuvat monet harrastusporukat.  Rantakadulla ravintola Santa Maria palvelee turistit ja paikalliset ja meidät siltä väliltä: paellaa ja mainioita kalaruokia.

Hiekkarannalla oli vielä ihmisiä aurinkoa ottamassa, jotkut uimassakin. Rantakadulla otettiin syksyä vastaan kirkkaassa auringonpaisteessa. Patikoimme Sitgesissäkin: baarista ravintolaan, ravintolasta kahvilaan, kahvilasta ystävien asunnolle, asunnolta rautatieasemaa vastapäätä olevaan baariin. Lopulta kapusimme junaan ja sujahdimme pimeään iltaan ja takaisin Barcelonaan.

Pikku vuoristovaellus

Mieheni kollegaporukka järjesti laitoksen yhteisen lauantaiohjelman koko perheille: kiivetään läheisen La Mola –vuoren huipulle. Kohde on mitä hienoin: huipulla (1104 metriä merenpinnasta) on tuhatluvulta peräisin olevan Monasterio de Sant Llorenç de Munt –luostarin rauniot, melko hyvässä kunnossa ja upeaa romaanista arkkitehtuuria. Huipulle vie tuhatvuotinen polku, johon on rakennettu kivistä rappusiakin.

Netistä löytyy reitin esittely. Sen mukaan matkaa on 5,5 km, se on ”helppo” ja aikaa pitäisi nousuun varata 45 minuuttia. Meidän matkamme järjestäjä arvioi aikaa kuluvan enemmän, tunti tai tunti ja vartti. http://www.infocostabrava.com/la-mola/routes/trekking-route-la-mola/

Minun koipeni ovat viime vuosina reippailleet lähinnä Helsingin rantakaduilla, ja nousua pidin aika jyrkkänä enkä lainkaan helppona. Käytimme ainakin puolitoista tuntia nousuun, eikä se johtunut pelkästään mukana olevista, iloisesti kirmaavista 3- ja 5-vuotiaista lapsista. Reitti on erittäin suosittu, väkeä oli kuin Rukan laduilla pääsiäisenä. Kaiken aikaa piti väistellä vastaantulijoita ja ohittajia.

Jos retken konkreettinen huippukohta olikin La Molan huippu, niin päivän huippua oli ihana lounas hienossa Can Torrella -ravintolassa Matadeperan kylän liepeillä. Yksi osallistujista tiesi, että kylä on Katalonian, ellei peräti koko Espanjan (unohdin jo kummasta oli kyse), rikkain per capita.

Mercè ja oheisohjelmaa

Barcelonan pyhimyksen Mercèn fiestaa vietettiin torstaista sunnuntaihin. Ohjelmaa oli käsittämättömän paljon vanhassa kaupungissa, puistoissa ja tällä kertaa myös vähemmän hienoissa lähiöissä. Perinteisten ihmistornien, ja jättiläiskulkueiden lisäksi tarjolla oli tanssia, poppia, ja vaikka mitä. Pariisista vieraileva pormestari ja Barcelonan oma lupasivat juhlapuheissa kehittää kaupunkejaan sosiaalisesti.

Uuvuimme jo ohjelman tarkastelusta ja jaksoimme lopulta lähteä Ciutadellan puistoon vain ihmettelemään, ilman sen kummempia tavoitteita. Jotain street dance –sessioita taisi olla meneillään, mutta niitä oli vaikea seurata  väkijoukon takaa. Suurin osa porukasta näytti olevan samalla asialla kuin mekin, eli palloilemassa paikalla kauniista lauantaista nauttien. Lämpötilat nousevat päivällä vieläkin noin 25 asteeseen.

Sunnuntaina menimme läheiseen Castelldefelsin rantakaupunkiin ja sieltä rinteeseen luonnonpuistoon 6 kilometrin pikku vaellukselle. Valloitimme kivikossa parinsadan metrin korkuisen huipun ja olimme tyytyväisiä itseemme ja näköaloihin. Erityisen tyytyväisiä olimme wikiloc.com –sivustoon, jolta löytyy kaikenlaisia kävely- ja vaelluspolkuja kaikkialta, myös ladattavaksi gps:iin.

Kaupunki ei ole häikäisevän kaunis kuten paremmin tunnettu Sitges, mutta viihtyisä ja varmaan mukava asuinpaikka, ja lähempänä Barcelonaa. Rinteessä on hyvän näköisiä taloja, joista on mainiot näköalat merelle. Hiekkaranta on asukkaiden ja vieraiden vilkkaassa käytössä, myös viime

sunnuntaina. Monet ulkomaalaiset perheet, joilla on lapsia, ovat asettuneet tänne. Ilmeisesti varsinkin saksalaiseen kouluun on täältä hyvät yhteydet.

Jo lähes säännölliseksi tullut ukkosmyrsky ja rankkasade alkoi heti kun olimme päässeet takaisin kotiin. Vielä olisi ollut tarjolla huikea ilotulitusnäytös Mercèn päättäjäisiksi, mutta olimme niin mukavasti kotona ja Castelldefelsin rinteiden uuvuttamia, että emme viitsineet lähteä España-aukiolle, vaikka sade taisikin loppua.

Taidetta,villalankaa ja herkkuja

Eilen kävimme nykytaidetta esittelevässä Victor Lopen galleriassa Miquel Aparicin näyttelyn lopettajaisissa. Aparici käyttää kaikenlaisia ylijäämätavaroita ja romuja teostensa raaka-aineina ja tavoittaa koirien ja muiden otusten olemuksen hurmaavasti.

Näyttelyssä ollessamme alkoi kunnon rankkasade. Kahlasimme goottilaiseen kaupunginosaan pikku lankakauppaan nimeltä Llanarium hankkimaan villapuserolankoja. Näitä kauppoja piti hiukan etsiä. Pyörin netissä hyvän tovin. Eräästä blogista opin, että perinteisissä käsityöliikkeissä kiukkuisen oloiset matamit odottavat, että asiakas näyttää vitriinipöydän lasin läpi, mitä lankaa haluaa. Sitten matami etsii neulemallin, asiakkaan mielipidettä suuremmin kyselemättä, ja opastaa alkuun. Kun asiakas on edennyt sovittuun kohtaan neuleessa, hänen pitää mennä liikkeeseen saamaan lisää ohjeita. Vain asiantuntijan kuuluu osata lukea neuleohjeita.

Uudemmat liikkeet antavat asiakkaan hypistellä ja olla aktiivisempi. Niissäkin voi kokoontua seurue neulomassa ja virkkaamassa ja neuvomassa toisiaan. Porukka on kuitenkin nuorempaa kuin perinnepuodeissa. Llanariumissakin oli muutama virkkaaja paikalla, ja pikkulapsi pyöri kodikkaasti mukana. Lankaa emme saaneet mukaan, koska haluamaamme väriä ei ollut tarpeeksi jäljellä.

Sukelsimme uudelleen sateeseen ja etenimme Ramblan yli Ravalin puolelle. Tapasimme ystäviä uudessa italialaisessa ravintolassa Terra Mia. Kiva paikka, hyvät ruoat, mutta rupattelumme kanssa kilpaileva elävä musiikki voitti kuusi-nolla. Kesäkuulumiset jäivät osittain kuulematta.

Lähtölaskenta on käynnissä

Viimeinen syksy Barcelonassa on alkanut. Syksy tuntuu jo etukäteen kovin lyhyeltä. Tapaamme määrätietoisesti ystäviä ja alamme perehtyä jokasyksyisen jazzfestivaalin tarjontaan. Mieheni käy vielä espanjan tunneilla, minä turvaudun TV-sarjoihin ja kirjoihin. Jokaviikkoisia myöhäisillan ohjelmiamme ovat Sonata del Silencio, hieno sarja Madridissa vuonna 1946, ja sarjan edetessä varmaan myöhemmin, olemassaolon taistelua eri tavoin käyvistä ihmisistä, ja Aguila Roja, eräänlainen Zorro-muunnelma. Sarja loppui viime vuonna niin näyttävästi, että erilaisille henkisille raunioille ei olisi luullut mitään enää rakennettavan. Vaan eipä hätää, taas seikkaillaan ja juonitellaan hovissa ja kansan parissa. Ihmettelemme välillä: Eikö tuokin henkilö jo tapettu viime jaksoissa? Ja tämä? Ehkä he saivat erinomaista ensi- ja jatkohoitoa.

Kirjoista uusi herkku on suosikkidekkarikirjailijani Alicia Giménez Bartlettin ”oikea” romaani, Hombres desnudos eli alastomat miehet. Kaikki neljä päähenkilöä kokevat kovia, mutta heidän lähtötilanteensa ja varsinkin taloudelliset mahdollisuutensa ovat erilaisia. Kirjallisuuden opettaja päätyy miesstrippariksi ja ostoseuralaiseksi. Huonostihan siinä lopulta käy. Viittaukset Dostojevskin Rikokseen ja rangaistukseen virittävät teeman kehittelyä.

Koetuista ravintoloista meillä on hyvä lista, jota päivitetään hiljakseen uusilla löydöillä. Tutustumme metrolinjojen päissä oleviin lähiöihin, kun kantakaupunki alkaa olla kovin tuttu. Vall d’Hebron tarjoaa mahtavat näköalat korkealta rinteestä. Paikkaa hallitsee iso sairaala. Korkeita isoja kerrostaloja riittää. Vieressä on luonnonpuisto, jossa piti piknikkiä iloisen meluisa seurue nuoria perheitä. Cornellassa, Sant Ildefonsin aseman vieressä, on mittava kauppahalli, paljon valtavan isoja kerrostaloja, lasten leikkipaikkoja, ja iloisen näköisinä tuttuja moikkaavia ja asioitaan hoitavia ihmisiä.

Siis tunnelmat ovat rauhallisen asettuneet. Tämä on kuitenkin hämäystä. Samalla karttuu lista lähtövalmisteluista: irtisanottava sitä ja tätä, kierrätettävä yhtä ja toista. Vedenkeitin hajosi tänään ja pääsi sähköromukassiin kierrätystä odottamaan - uutta ei enää osteta. Kulahtaneilla liinavaatteilla mennään loppuun asti.

Lykkään aktiivisia lähtötoimia ja varsinkin lähdön haikeutta. Ollaan nyt rauhallisen asettuneita niin kauan kuin tätä kestää.