Katalonian itsenäisyysliike on vahvistunut ja voimaantunut
viime aikoina. Vuoden 2012 syyskuun 11 päivän massiivinen mielenosoitus oli
merkittävä näyttö. 1,5 miljoonaa ihmistä 7,5 miljoonan ihmisen alueella
osallistui, ja kaikki sujui rauhallisesti. Pitää jo minunkin yrittää ymmärtää,
mistä on kysymys.
Tässä auttaa tyttäremme meille jouluna lahjoittama kirja: What’s up with Catalonia? The causes which
impel them to the separation (toim. Liz Castro, Catalonia Press,
2013). Kirjassa on 35 asiantuntijan
lyhyet ja useimmiten mehukkaat artikkelit oman alansa näkökulmasta. ”Toisaalta,
mutta toisaalta” ei esiinny näissä artikkeleissa, kirjoittavat tietävät ihan
tarkkaan mitä mieltä ovat ja keskittyvät perustelemaan kantansa oman
asiantuntemuksensa kannalta.
Kysymys on ainakin taloudesta, historiasta ja
identiteetistä. Taloudellinen suhde keskusvaltaan on epäedullisempi kuin
useilla Espanjan alueilla, ja Katalonia vaatiikin vastaavanlaista taloudellista
autonomiaa kuin Baskimaalla jo on. Yksityiskohtiin mentäessä löydetään
runsaasti näyttöä Katalonian epäreilusta kohtelusta verrattuna muihin
alueisiin.
Historia painaa. Syyskuun 11 vuonna 1714 Katalonia hävisi
sodassa Espanjan valtiolle ja tuli liitetyksi siihen. Seurasi oikeuksien ja
vapauksien menetystä. Francon hallinto viime vuosisadalla kuritti Kataloniaa ja
rajoitti muun muassa katalaanin kielen käyttöä. Nämä kokemukset ovat padonneet
Kataloniaan itsemääräämisen halua, epäluottamusta valtion auktoriteetteja
kohtaan, vainoharhaisuutta lähentelevää huolta oikeuksien toteutumisesta ja
herkkähipiäisyyttä.
Vainoharhaisellakin voi olla vihollisia, sanoo sananlasku.
Kyse ei ole pelkästään historiallisesta kiukuttelusta, vaan vääryyksiksi
koettuja sääntöjä on edelleen voimassa.
Identiteetti on syvin tunneasia ja siksi ehkä tärkein.
Keskeisenä identiteetin osana on kieli. Katalaaniksi julkaistaan enemmän
kirjoja kuin esimerkiksi Suomeksi. Tuoreet tutkimukset näyttävät, että
katalaaniksi koulutetut ja espanjaa, anteeksi kastilian kieltä (ja englantia)
opiskelleet koululaiset osaavat kastiliaa yhtä hyvin kuin kastiliaa
ykköskielenään puhuvat ja sillä kielellä koulunsa käyneet. Opetusministerin
(Espanjan valtion) hanke Katalonian espanjalaistamisesta nostatti melkoisen
myrskyn. Miksi Madridista halutaan määrätä, miten katalonialaiset kielitaitonsa
hankkivat? Mikä vika on äidinkielen säilyttämisessä?
Näyttääkin siltä, että tärkein itsenäisyysliikkeen
vahvistaja ja hengen luoja on Madridin keskushallinto. Espanjalaistaminen,
haluttomuus neuvotella taloudellisesta autonomiasta ja vastahakoisuus antaa
lupaa itsenäisyyttä koskevalle kansanäänestykselle ovat esimerkkejä
linjauksista, jotka tekevät itsenäisyyshaaveista koko ajan ymmärrettävämpiä.
Alussa mainitun kirjan lukeminen on minulla vielä kesken.
Kieltä, taloutta, politiikkaa, koulutusta, mahdollisuutta olla EU:n jäsenvaltio
ym on käsitelty jo lukemissani artikkeleissa.
Keskusteluissa tuttujen kanssa Barcelonassa kuulee
tuskastuneisuutta molemmin puolin. Itsenäisyyden vastustajat, joihin tuntuvat
kuuluvan ainakin useat muualta muuttaneet, eivät jaksa yrittää ymmärtää saati
hakea myönteisiä asioita Katalonian identiteetistä, jonka varjelusta heillä on
kielteisiä kokemuksiakin. Itsenäisyyden kannattajat puolestaan väsyvät
selittämään vastustajille enempiä sävyjä. Niinpä kohteliaat ihmiset
keskustelevat mieluummin samanmielisten kesken, niin ei tarvitse tuskastua.
Sain äskettäin käydyksi kiinnostavan keskustelun
katalonialaisen tutun kanssa. Kahden kesken hän jaksoi selittää mielipidettään,
joka ei ole ihan nopeasti sanottu. Hän tukee itsenäisyysliikettä, koska se ainoana
vaatii Katalonialle niitä oikeuksia, joita hänen mielestään tarvitaan, siis
esimerkiksi talouteen ja kielen asemaan liittyviä. Hän toivoo, että ponnistelu
johtaisi autonomisempaan asemaan suhteessa Espanjan valtioon, mutta ei sinänsä
ole itsenäisyyden kannalla.
