Sävyjä Katalonian ymmärrykseen

Katalonian itsenäisyysliike on vahvistunut ja voimaantunut viime aikoina. Vuoden 2012 syyskuun 11 päivän massiivinen mielenosoitus oli merkittävä näyttö. 1,5 miljoonaa ihmistä 7,5 miljoonan ihmisen alueella osallistui, ja kaikki sujui rauhallisesti. Pitää jo minunkin yrittää ymmärtää, mistä on kysymys.

Tässä auttaa tyttäremme meille jouluna lahjoittama kirja: What’s up with Catalonia? The causes which impel them to the separation (toim. Liz Castro, Catalonia Press, 2013).  Kirjassa on 35 asiantuntijan lyhyet ja useimmiten mehukkaat artikkelit oman alansa näkökulmasta. ”Toisaalta, mutta toisaalta” ei esiinny näissä artikkeleissa, kirjoittavat tietävät ihan tarkkaan mitä mieltä ovat ja keskittyvät perustelemaan kantansa oman asiantuntemuksensa kannalta.

Kysymys on ainakin taloudesta, historiasta ja identiteetistä. Taloudellinen suhde keskusvaltaan on epäedullisempi kuin useilla Espanjan alueilla, ja Katalonia vaatiikin vastaavanlaista taloudellista autonomiaa kuin Baskimaalla jo on. Yksityiskohtiin mentäessä löydetään runsaasti näyttöä Katalonian epäreilusta kohtelusta verrattuna muihin alueisiin.

Historia painaa. Syyskuun 11 vuonna 1714 Katalonia hävisi sodassa Espanjan valtiolle ja tuli liitetyksi siihen. Seurasi oikeuksien ja vapauksien menetystä. Francon hallinto viime vuosisadalla kuritti Kataloniaa ja rajoitti muun muassa katalaanin kielen käyttöä. Nämä kokemukset ovat padonneet Kataloniaan itsemääräämisen halua, epäluottamusta valtion auktoriteetteja kohtaan, vainoharhaisuutta lähentelevää huolta oikeuksien toteutumisesta ja herkkähipiäisyyttä.

Vainoharhaisellakin voi olla vihollisia, sanoo sananlasku. Kyse ei ole pelkästään historiallisesta kiukuttelusta, vaan vääryyksiksi koettuja sääntöjä on edelleen voimassa.

Identiteetti on syvin tunneasia ja siksi ehkä tärkein. Keskeisenä identiteetin osana on kieli. Katalaaniksi julkaistaan enemmän kirjoja kuin esimerkiksi Suomeksi. Tuoreet tutkimukset näyttävät, että katalaaniksi koulutetut ja espanjaa, anteeksi kastilian kieltä (ja englantia) opiskelleet koululaiset osaavat kastiliaa yhtä hyvin kuin kastiliaa ykköskielenään puhuvat ja sillä kielellä koulunsa käyneet. Opetusministerin (Espanjan valtion) hanke Katalonian espanjalaistamisesta nostatti melkoisen myrskyn. Miksi Madridista halutaan määrätä, miten katalonialaiset kielitaitonsa hankkivat? Mikä vika on äidinkielen säilyttämisessä?

Näyttääkin siltä, että tärkein itsenäisyysliikkeen vahvistaja ja hengen luoja on Madridin keskushallinto. Espanjalaistaminen, haluttomuus neuvotella taloudellisesta autonomiasta ja vastahakoisuus antaa lupaa itsenäisyyttä koskevalle kansanäänestykselle ovat esimerkkejä linjauksista, jotka tekevät itsenäisyyshaaveista koko ajan ymmärrettävämpiä.

Alussa mainitun kirjan lukeminen on minulla vielä kesken. Kieltä, taloutta, politiikkaa, koulutusta, mahdollisuutta olla EU:n jäsenvaltio ym on käsitelty jo lukemissani artikkeleissa.

Keskusteluissa tuttujen kanssa Barcelonassa kuulee tuskastuneisuutta molemmin puolin. Itsenäisyyden vastustajat, joihin tuntuvat kuuluvan ainakin useat muualta muuttaneet, eivät jaksa yrittää ymmärtää saati hakea myönteisiä asioita Katalonian identiteetistä, jonka varjelusta heillä on kielteisiä kokemuksiakin. Itsenäisyyden kannattajat puolestaan väsyvät selittämään vastustajille enempiä sävyjä. Niinpä kohteliaat ihmiset keskustelevat mieluummin samanmielisten kesken, niin ei tarvitse tuskastua.

Sain äskettäin käydyksi kiinnostavan keskustelun katalonialaisen tutun kanssa. Kahden kesken hän jaksoi selittää mielipidettään, joka ei ole ihan nopeasti sanottu. Hän tukee itsenäisyysliikettä, koska se ainoana vaatii Katalonialle niitä oikeuksia, joita hänen mielestään tarvitaan, siis esimerkiksi talouteen ja kielen asemaan liittyviä. Hän toivoo, että ponnistelu johtaisi autonomisempaan asemaan suhteessa Espanjan valtioon, mutta ei sinänsä ole itsenäisyyden kannalla.