Tavarat, muistot ja merkitykset

Keskinkertaiset, vähintään keski-ikäiset, kotiinsa jo perusteellisesti kotiutuneet ihmiset, joihin lukeudun, harvoin potevat tavaroiden tai niiden merkitysten puutetta. Tavaraa on kertynyt, saatu lahjaksi, hankittu haluten tai käytännön tarpeeseen, ja peritty. Monet haaveilevat tavarapaljouden karsimisesta ja selkeämmistä tiloista, vaikka eivät ihan minimalismiin asti pyrkisikään.

Karsimista vaikeuttaa se, että kaikkeen liittyy muistoja. Ystävä antoi, anopilta perittiin, ostotilanne tai -paikka on merkityksellinen. Osa tavaroista asuu kotona ainoastaan muistoarvon takia: lasten piirustukset kouluajalta, ystävien väitöskirjat, joista en ymmärrä mitään. Vanhat valokuva-albumit tietenkin.

Tällaisessa muistojen kyllästämässä ympäristössä naistenlehteä selatessani olen laiskasti ihmetellyt maailmaa kiertävän diivan haastattelua, jossa hän kertoo pitävänsä aina mukanaan eräitä koriste-esineitä, jotka hän hotellissa nostaa esiin ja näin saa huoneen omemmaksi itselleen.  Samassa lehdessä olen ihaillut sisustusjutun lähes tyhjää asuntoa, jossa harkitut esineet poseeraavat kuin galleriassa.

Viime vuosina olen asunut osittain Barcelonassa. Ensin asuimme täysin varustetussa, fiksusti sisustetussa pikkuasunnossa. Kaikki oli esteettisesti makuni mukaista. Ikean tavaroilla on helppo miellyttää pohjoismaalaista melkeinminimalistia. Nautin siitä, että tavaraa oli vähän ja kaikki piti aina järjestää paikoilleen, jotta ollenkaan mahtuisi elämään. Hiukan sama tunne kuin veneessä, mikä on miellyttävä mielleyhtymä.

Muutamassa muuttolaatikossamme oli vain kaksi esinettä, joiden tarkoitus oli tuoda mukaan jotain kotoa: kynttilänjalat, jotka sain eräiltä ystäviltämme 50-vuotislahjaksi.  Ne sopivat sisutukseen täydellisesti, ja toisaalta muuten täydelliseen varustukseen ei kuulunut kynttilänjalkoja. Tärkeintä kuitenkin oli omuuden tunne ja ajatus pidemmästä aikaperspektiivistä kuin mihin väliaikainen asuntomme muuten viritti.

Pikkuhiljaa alkoi tuntua siltä, että valmiiksi mietitty kokonaisuus hiukan vaivasi. Hyvin hiukan, mutta tunne oli tunnistettavissa kun oikein tunnusteli.

Olen selannut netissä valtavan määrän Barcelonan asuntoesittelyjä, ensin kun etsimme uutta vuokra-asuntoa ja nyt kun tutustun huvikseni asuntomarkkinoihin. Monet ovat kaameita, ja esittelykuvissa on pakkauslaatikoita tai roskapussi roikkuu ovenkahvassa, eikä makummekaan usein osu yksiin sisustajan kanssa.

Mutta kiinnostavampaa on pohtia valmiiksi sisustettuja, oikein sisustussuunnittelijan huolellisesti harkitsemia, ammattivalokuvaajan kuvaamia kauniita asuntoja, jotka periaatteessa ovat makumme mukaisa. Ne alkavat näyttää kaikki samalta. Niihin kyllästyy ennen kuin on edes käynyt niissä. Missä vika?

Alan ymmärtää sitä naistenlehden haastattelemaa diivaa, joka kuljettaa mukanaan omia koriste-esineitään hotellista toiseen. Pitää olla näkyvissä jotain, joka ei voisi olla kenenkään muun.

Nykyinen Barcelonan vuokra-asuntomme oli kalustettu mutta ei täysin varustettu. Kävimme kyllä Ikeassa hankkimassa kattilat, lautaset ja lasit. Mutta olen myös tuonut pikkuhiljaa Helsingistä muuta tarpeellista tavaraa: Kotiin kertyneiden mukien runsaudesta valitsin mustakukkaiset unikkomukit. Makealle viinille anopinanopin mökiltä perityt eriväriset pyöreät pikkulasit suomalaisen designin kulta-ajalta. Akustiikkaa parantamaan äidin Meksikosta tuoma seinävaate, ystävän tekemä pikku ryijy ja myös ystävien antama afrikkalainen riemunkirjava tekstiili.  Kaiken huippuna valkoiset verhot, joissa on hopeanvärisiä lohikäärmeitä. Lohikäärmeet piirsi tyttäremme 8-vuotiaana, ja yhdessä painoimme verhot, jotka ovat pitkän palvelun jälkeen ehtineet olla yläkomerossakin jo vuosia.

Toki nuukuuskin ohjasi hakemaan tekstiilejä kotoa yläkomeroista. Mutta lopulta olen onnellisempi katsellessani näitä elämäämme monin tavoin jo liittyviä esineitä kuin jos olisin ostanut uudet Barcelonasta sisustusliikkeistä.

Entä haluanko Barcelonasta Helsinkiin muistoksi tavaroita, kunhan joskus Barcelonan koti suljetaan? Olen jo ostanut kaksi vanhoista lattialaatoista tehtyä pannunalusta, jotka ovat nyt aktiivikäytössä täällä Barcelonassa. Ne varmaan tulevat mukaan. Meillä on hieno valokuvakirja katalonialaisen Francesc Català Rocan tuotannosta. Mitäpä vielä muuta? Monet muistot ovat muistissa, ja se riittää.

Priorat kesäisenä marraskuun viikonloppuna

Viiniretken Prioratiin teimme ystäväpariskunnan kanssa.  He olivat varanneet huoneet Hostal Sportista Falsetista. Kaikki mahdolliset sievät maalaishotellit olivat täyteen varattuja jo pitkään etukäteen, koska pyhäinpäivä osui perjantaille, ja monet koulut vielä pidentävät viikonloppua syyslomaksi. ”Kaikki” matkailivat maaseudulle. Hotelli oli kelvollinen.

Pääsimme lähtemään patikkaretkelle Falsetin eteläpuolelle, Marçan ja Capçanesin kylien kautta kiertävälle 11 km lenkille, jo ennen lounasaikaa. Matkakumppanimme ovat aamuvirkumpia kuin me. Lounasleivät syötiin maastossa.

Etsimme lounaspysähdystä varten tuulisen ja varjoisen paikan, jotta emme olisi aivan paistuneet marraskuisen auringon porotuksessa. Lämpötila oli reilusti yli 20 asteen.

Reitin alkupuoli oli kivisiä polkuja jyrkissä ylä- ja alamäissä ja kuivassa joenuomassa. Puolivälin krouvi löytyi kylästä, ja virvoittavien juomien elvyttäminä siirryimme reitin jälkipuoliskolle. Se palkitsi ponnistelumme.  Jo hiukan kuluneina nautimme loivista, tasaisista peltoteistä ja viinitarhamaisemista. Illan aurinko valaisi syksyiset viinipensaat upeasti. (Kuvia)

Yksi viiniretken kohokohdista on aina patikoinnin jälkeen, hikisenä ja likaisissa vaatteissa nautittu olut. Sitten lepoa ja ehostusta, ja hienostuneempikin ravinto alkaa maistua. Päivällispöydän olimme varanneet Falsetista, El Celler de l’Aspicista. Paikalla on leimoja: slow food, paikallinen ruoka eli km 0, vuodenajan mukainen ruokalista. www.cellerdelaspic.com

Yllätysmenumme sisälsi vuodenajan mukaisesti paljon sieniä. Annokset olivat kauniita, kohtuullisen kokoisia ja odotetusti herkullisia. Palvelu oli leppoisaa ja asiantuntevaa. Viinit sopivat hienosti ruokiin. Erikseen pitää mainita yksi jälkiruoka: tummaa suklaata, oliiviöljyä ja suolaa. Digestiiviksi pyysimme katalonialaista, harvoin tarjolla olevaa yrttilikööriä ratafiaa. Sitä löytyi, mutta pullo piti avata meitä varten. 

Hotelliin palatessamme olimme tietysti väsyneitä ja onnellisia. Vasta päätä tyynyyn painaessa iski tuttu tunne: ruokaan piilotetun sianrasvan aiheuttama tajuttomuus. Muistelimme syömisiämme. Kevyeksi arveltu perunasosekeitto oli ollut niin sileän näköinen, että siinä taisi olla tärkeimpänä ainesosana rasva. Pinnalla kellui kauniin rapea koristesiivu sianlihaa. Muita annoksia emme osanneet analysoida.

Rasvainen tajuttomuus on tavallista maalaisravintoloissa syönnin jälkeen, vaikka miten yrittäisi syömisensä valita. Mieheni totesi oivaltavasti: nämä viinialueet taitavat olla enimmäkseen maaseudulla. – Maatalous enimmäkseen taitaa sijaita nimenomaan maaseudulla. Ja maallahan fiinimpikin ruoka, joka äkkiä katsomalla muistuttaa muodikkaan gourmet-ravintolan annosta, tehdään niin, ettei tarvitse huolestua energian riittävyydestä. Vain kaupungissa kehdataan tarjota salaatinlehtiä, pari mantelia ja hiukan vuohenjuustoa ja nimittää sitä ruoaksi.

Prioratin alueen katselu aloitettiin seuraavana aamuna. Poikkesimme Gratallopsin kylään, jonne vie syheröinen tie aukean vuoristomaiseman läpi. Toinen kylä, La Vilella Baixa, on vielä kauempana pääteistä ja vielä useamman mutkan takana. Kylää sanotaan Prioratin New Yorkiksi. Sen talot on rakennettu rinteeseen korkeiksi muodostelmiksi. Mietimme jyrkillä kujilla puuskuttaessamme, miten vanhat señorat mahtavat pärjätä kylässä. (kuva)

Näiden kahden kylän välillä, keskellä ei mitään tai toisin sanoen keskellä mitä hienointa, joka puolelle aukeavaa vuoristoista, pienten viinipeltojen läikittämää maisemaa, on Buil & Giné –viinikellari ja –myymälä. Yrityksellä on jo pitkiä perinteitä, mutta hyvin sujuva vienti (90% tuotannosta) on rohkaissut laajentamaan ja investoimaan uuteen rakennukseen. Arkkitehtuuri oli rauhallisen modernia, paikallisia materiaaleja käyttävää. www.builgine.com

Saimme asiantuntevan ja innostuneen opastuksen sekä Prioratin että yrityksen piirteisiin. Priorat on toinen Espanjan D.O.Q. (Denominación de Origen Qualificado) –alueista, toinen on Rioja. Pellot ovat jyrkässä maastossa, käsin poiminta on ainoa mahdollisuus, pensaat tuottavat pieniä määriä pieniä rypäleitä, ja tuloksena on erittäin voimakkaan makuista, hienoa punaviiniä.

Paikassa on pieni ravintola ja kahden huoneen ja yhden huoneiston kokoinen hotelli. Ravintola oli ihan täynnä, mutta saimme lounaan terassilla. Huikeaa.