Andalusia on monimuotoinen: Córdoba ja Sevilla

Flamencokirjassani ja matkaoppaassani Córdobaa kuvaillaan vakavamieliseksi, synkäksikin, ja Sevilla esitellään värikkäänä, kirkkaana ja iloisen juhlivana paikkana. Molemmat ovat kauniita: vanhan kaupungin pikku kujat ovat viehättäviä, Guadalquivir-joki virtaa mahtavana kaupunkien läpi, iso katedraali hallitsee näkymää, iloiset turistit kansoittavat tapas-baarit, ja loistavia flamencoesityksiä nautimme molemmissa (kuva). Molempien historiaan kuuluu pitkä arabiaika ja juutalaisten vainoamista ja karkottaminen. Inkvisitio on ollut läsnä.

Nyt kun olemme vierailleet molemmissa, nuo kirjojen tarjoamat nopeat yleistykset tuntuvat osuvilta. Córdoba, nyt yli kolmensadan tuhannen asukkaan kaupunki, on synkempi ja syvällisempi. Viehättävä vanha valkoiseksi maalattu juutalaiskaupunginosa Judería on täynnä baareja ja hurmaavia sisäpihoja (kuvia), kyllä, mutta myös inkvisitionäyttelyä, sefardijuutalaismuseota ja muita muistutuksia historian hirveyksistä. Sefardimuseo toisaaalta esitteli myös koruompelua ja oppineen Maimonideksen  (n. v. 1000) ajattelua terveellisestä dieetistä aina uskon ja tieteen yhteiseloon asti. Muitakin oppineita ja tutkijoita on kaupungin ja sen yliopiston pitkässä historiassa useita.

Kaupungin merkittävin nähtävyys on (no koko kaupunkihan on maailmanperintökohde) moskeija-katedraali. Moskeija on valtava, kaunis pylväsmetsä (kuva). Kristittyjen voitettua muslimit tarvittiin kunnon katedraali. Saamme olla tyytyväisiä siitä, että goottilainen katedraali, jonka taivaita tavoitteleva katto nousee moskeijan keskeltä korkealle, rakennettiin moskeijan sisälle.

Mainioissa tapasbaareissa Bodegas de Mezquita ja Pepe de la Judería löysimme kaksi uutta herkkua: salmorejo on alkupalatahna ja mazamorra on kylmä vaalea keitto.

Sevilla (yli 700.000 asukasta) oli jo ensi silmäykseltä iloinen, valoisa ja värikäs. Vanhan kaupungin talot ovat kirkkaan pastellinvärisiä ja koristeellisia (kuva). Hotellimme Casa del Maestro oli flamencokitaristisuuruuden Niño Ricardon vanha talo, koristeellinen ja persoonallinen. Respan kaveri neuvoi iloisesti ”kaiken” kaupungista. Olisi myös myynyt kohtuuhintaan hotellin edessä olevan purku- ja lastausparkkipaikan. Valitsimme kuitenkin läheisen autotallin.

Kartat ovat surkeita ja eksyimme mennen, tullen ja aikana, mikä oli pelkästään mukavaa, koska vanha kaupunki on niin viehättävä.

Katedraali on Sevillassakin ykkösnähtävyys. Sen suunnittelu alkoi lauseella: teemme niin suuren, että meitä pidetään hulluina. Tulikin kolmanneksi suurin (edellä vain Pietarin kirkko Vatikaanissa ja St Paul’s Lontoossa).  Mitään muuta hurmiota rakennus ei sitten aiheutakaan. Koristelut ovat tolkuttomia ja kaikki on suurta ja mahtavaa. Tämän katedraalin tieltä purettiin sen kohdalla aikaisemmin sijainnut moskeija. Vain moskeijoihin yleensä kuuluva esipiha, appelsiinipuutarha, jätettiin jäljelle kirkon vierelle.

Sevillan yliopisto nousee satunnaisen turistin tietoisuuteen siksi, että vanhassa hienossa tupakkatehtaassa sijaitsee nykyisin yliopisto, ja sitä on tapana käydä katsomassa. Oppineilla tai heidän opeillaan ei päätä vaivata.

Córdobassa joen vastarannalle vasta rakennetaan isompia asioita. Sevillassa on kuuluisa kaupunginosa Triana. Kävelyn päätteeksi ja kaupungin hyvästelemiseksi söimme siellä ihanan aterian aika fiinissä modernissa Abades Triana –ravintolassa laajalla terassilla aivan joen äärellä. Kaupunki näkyi hienosti joen vastarannalla.

Illan koittaessa ihmiset viihtyvät ulkona, ja jokimaisema olikin huikea. Päivisin yleensä mieluummin hakeudutaan sisätiloihin hellettä ja polttavaa aurinkoa pakoon.

Andalusiaan on pitkä matka: matkalla

Vastoin tapojamme suunnittelimme kauan haaveillun Andalusian matkan kunnolla ja ajoissa. Päivämatkat ja yöpaikat katsottiin kartasta. Hotellit varattiin netistä. Yksi ravintolapöytäkin on jo varattu.

Espanja on pitkä ja leveä, ja Barcelona ja Andalusia sijaitsevat sen vastakkaisissa nurkissa. Niinpä matkaa tehtiin kaksi kokonaista päivää ja kolmannen alkua, ennen kuin tienvarressa todettiin alue saavutetuksi.

Ensimmäisenä matkapäivänä pääsimme liikkeelle vasta pakattuamme ja huushollin suljettuamme. Kohteena oli sopivalla kohdalla sijaitseva pieni Cariñenan kaupunki Aragonissa (3,5 tuhatta asukasta).  Osoittautui, että kylä on samannimisen viinialueen keskus ja bodegoja on loputtomasti.

 

Poistuimme moottoritieltä puolimatkassa ja katselimme maisemia lähempää ja hitaammin. Tiet olivat poikkeuksellisen hiljaisia ja huonokuntoisia. Maisema poikkeaa Barcelonan kaduista mahdollisimman paljon (kuva).

Perillä löysimme edullisen pikku hotellimme, Mesón de Pacon (kuva). Siistiä ja palvelu pelasi, omalla arkisella tavallaan. Kaupunkikävelyllä kova tuuli pieksi hiekalla kasvoja. Palveluja ja liikkeitä oli tarjolla yllättävästi niinkin pieneksi paikaksi, mutta mitään viinialueisiin tavallisesti liittyvää koristeellisuutta tai viihtyisyyttä ei ollut. Viinibisnes on kuitenkin niin vilkasta, että seutu ei ole kokenut muuttotappiota viime aikoina. Tärkein rypäle on garnacha.

Seuraava yöpyminen osui myös viinikeskukseen. Valdepeñas on monenkirjavan Castilla – La Manchan alueen nimekkäin D.O.-viinialue, ja sen keskuskaupunki on samanniminen. Kaupunki on kooltaan kymmenkertainen Cariñenaan verrattuna, ja ottaa kaiken irti viiniestetiikasta ja –tunnelmoinnista. Kävelykadut on koristeltu sateenvarjoin (kuva). Viihtyisiä aukioita riittää. Mukavia viini- ja tapasbaareja on runsaasti, ja iloista väkeä, usein kolme sukupolvea yhdessä, liikkuu kaduilla ja baareissa.

Meidän baarimme oli nimeltään La Cena Oretana (tai jotain sinnepäin; laalacenaoretana.com). Herkullista kinkkua ja juustoa, paikallisia viinejä, ja yllätystapaksina kala-annos ja ihana kesäkurpitsakiehkura.

Kaupungista ulos ajettaessa oli taas tilaisuus ihailla avaria maisemia (kuva). Nokka kohti Córdobaa.

Lammaspaimenkoulu Pyreneillä

Saavuimme taas syyskautta aloittamaan Barcelonaan. Finnairin lento saapuu illalla sopivaan aikaan: ehtii vielä hyvin päivälliselle. Lento oli ajoissa, talossamme hissi oli kunnossa ja kotona kaikki hyvin. Ikkunoita auki ja ulos.

Kantapaikkamme on kiinni elokuussa, joten turvauduimme ketju-Tagliatelleen, jonka pizzat ovat oikein hyviä. Porukkaa alkoi taas saapua ravintolaan enemmän klo 22 jälkeen, kun meillä oli jo pizzat melkein syötynä. Meilläpäin, yläkaupungissa, kadut olivat hiljaisia ja autioita. Turisteja ei juuri käy täälläpäin, ja oma väki on kesälomilla.

Mieheni ostaa aina lentomatkoille luettavaksi International New York Timesin. Minäkin velvollisuudentuntoisesti selasin lehteä. Sattuikin olemaan iso juttu Espanjasta. Lammaspaimenkoulut tukevat hiipuvaa perinnettä.

Tarina on tällainen: Parikymmentä vuotta sitten Pyreneille tuotiin EUn LIFE-ohjelman tuella karhuja Sloveniasta, kun oma kanta kävi vähäiseksi. Paikalliset lampaankasvattajat eivät tästä tykänneet, koska karhujen pelättiin käyvän lampaiden kimppuun.  Farmarit saivatkin sitten myös EU-rahaa paimentamisen vahvistamiseksi ja paimenten lukumäärän kasvattamiseksi.

Nyt Kataloniassa toimii lammaspaimenkouluja. Kuukausi istutaan koulunpenkillä opiskelemassa, neljä kuukautta ollaan työssäoppimassa kokeneen paimenen kanssa.  Tulijoita olisi enemmän kuin voidaan ottaa, monet yliopistotutkinnon suorittaneita. Jutussa haastateltiin nuorta naista, joka harkitsi väitöskirjan tekoa mutta päätyikin lammaspaimeneksi.

Toinen haastateltu aloitti oman maatalousyrityksensä koulutuksen innoittamana ja tuottaa nyt muun muassa mató-juustoa. Paimeneksi päätyvät voivat ansaita lähes 3000 euroa kuussa (toki EU-tuella), mikä on aika paljon maassa, jossa minimipalkka on 756 € ja korkeakoulututkinnon suorittaneet voivat päätyä töihin alle 1000 euron kuukausipalkalla.

Illalla uusi ravintolatuttavuus Igueldo. Herkkuja modernin niukassa ympäristössä. Mukana ravintolan löytänyt ystävä eli mieheni nuorempi kollega, jolla oli paljon laitoshuolia ja –juoruja.