maanantai 2. lokakuuta 2017

Katalonia, Katalonia


Olen enimmäkseen, vaikka en ihan kokonaan, väistellyt asiallisia ja yhteiskunnallisia aiheita näissä päiväkirjamerkinnöissäni. Nyt ei auta mikään.

Eilinen kansanäänestys on raportoitu kattavasti täkäläisissä ja muiden maiden medioissa, samoin siihen johtaneet vaiheet vuosien varrelta. Huominen yleislakko saa varmaan myös perusteellisen huomion. Uutisoitavaa ja analysoitavaa riittää tuleviksikin vuosiksi, koska vireillä on hirveä sotku.  Voittajia ei ehkä ole.

Asioita murehtiessa tulee mieleen kaksi kirjallisuusviitettä, joista toinen liittyy teemaan suoraan, toinen ei niinkään.

Georg Orwellin sotareportaasi vuodelta 1938, Katalonia, Katalonia, on vaikuttava ja hyvin sekava kuvaus Espanjan sisällissodan tapahtumista. Sekavuus varmaan tahallista ja on ehkä seurausta siitä, että kirjoittaja asettuu tapahtumiin sisälle, eikä taiston tuoksinassa jäsennä tai analysoi tapahtumia selkeäksi rakennelmaksi. Kirjailija on itse sodassa tasavaltalaisten puolella ja tavallisesti nykylukijakin on Francoa vastaan. Sen verran on oikein selvää. Kuitenkin tasavaltalaisten joukot koostuivat lukuisista keskenään erimielisistä joukkioista: Vuonna 1937 aloitettiin toukokuun puolivälin jälkeen tasavaltalaisten liittolaisena olleen Neuvostoliiton painostuksesta Stalinin linjaa vastustaneisiin ryhmiin kohdistuneita puhdistuksia, joiden kohteeksi joutuivat trotskilaisten lisäksi muun muassa CNT-ammattiliiton ja FAI-järjestön anarkistit (tämän lunttasin äsken Wikipediasta).

Viime vuosina Katalonian itsenäisyyskeskustelussa on itsenäisyyttä vaatimassa ollut keskenään riitaisia ryhmiä, ja ainakin kaikista muista yhteiskunnan asioista on vallinnut normaali poliittinen erimielisyys. Lisäksi mielipidetiedustelut ovat raportoineet, että vain noin puolet väestä ylipäätään haluaisi itsenäisyyttä. Yhteinen vihollinen onnistui kuitenkin eilen vahvistamaan innokkaimpia itsenäisyystuntoja: Eihän kukaan voi sietää sitä, että poliisit pamputtavat tavallisia ihmisiä, jotka haluaisivat laittaa lapun laatikkoon.

Sisällissota ei ole mikä tahansa vertauskuva, siitä on melko vähän aikaa, ja sen jälkeen Katalonia koki sortotoimia. Nämä ovat tärkeää taustaa itsenäisyysajattelulle, jonka syvemmät juuret ovat 1700-luvulla.

Eilisten näyttöjenkään perusteella en kuitenkaan innostuisi näkemään selviä yhtäläisyyksiä Francon ajan ja nykykomennon välillä. En ollenkaan siksi, että puolustaisin Rajoyn hallituksen linjaa, vaan siksi, että rinnastaminen eiliseen olisi sisällissodan ja Francon ajan kauhujen vähättelemistä.

Sitten toinen kirjallisuusviite. Olen lukenut koko pinon Julia Navarron historiallisia romaaneja (kindlellä – ne ovat niin paksuja opuksia, että niitä ei jaksa pidellä paperiversioina). Ne ovat jännittäviä, niiden henkilöt ovat kiinnostavia, ja historiastakin oppii samalla kaikenlaista. Kieli on konstailematonta, joten ne sopivat espanjan harjoitukseksi. Uusin kirja ei kuitenkaan ole historiallinen. Sen nimi on Historia de un canalla, eli Roiston tarina. Päähenkilö on epämiellyttävä, itsekäs, rakkaudeton tyyppi, joka loukkaa ja tuhoaa ihmisiä, lapsuudestaan alkaen. Kirjan lukeminen on minulla vielä kesken, joten en tiedä, tuleeko mitään kauniimpaa lopulta vastaan.

Kirjassa on kiinnostavaa sen rakenne, ja se liittyy tähän Katalonia-keskusteluun. Päähenkilö kuvailee ilkeät tekonsa ja sen, miten kohde siitä masentui, suuttui, tuli murheelliseksi tai suorastaan tuhoutui. Kunkin tapahtuman jälkeen hän pohtii, että näin ei olisi tarvinnut käydä. Hän olisi alun perin voinut sanoa jotain ystävällistä, ymmärtävää tai kiitollista. Hän olisi voinut auttaa. Kohde olisi ilahtunut, tullut onnelliseksi tai saanut tarvitsemaansa tukea. Hän jatkaa pohdintaansa: Vielä kunkin tapahtumasarjan myöhemmissä vaiheissa olisi ollut mahdollista pyytää anteeksi, selittää tai lohduttaa. Jotain olisi saatu pelastetuksi. Mutta ei.

Mitä tekemistä tällä on Katalonian itsenäisyyspyrkimysten kanssa? Niihin aikoihin, kun tulimme tänne ensimmäisiä kertoja, eli vuonna 2011, käytiin keskustelua Katalonian taloudellisesta asemasta. Toivottavana mallina mainittiin Baskimaan suurempi itsenäisyys. Baskimaa verottaa itse kansalaisiaan, käyttää rahat ja lähettää keskushallinnolle jämät. Keskushallinto verottaa katalonialaisia ja lähettää rahaa tänne.

Tässä vaiheessa olisi voitu käydä keskustelu ja ehkä päätyä sopivaan malliin. Tällainen ratkaisu olisi tehnyt suuren osan katalonialaisista onnellisiksi ja vienyt puhtia itsenäisyysajatuksilta.

No näinhän ei tehty. Alkoi kansanäänestysten ja itsenäisyysteemaisten vaalien aika. Perustuslain mukaan tällainen kansanäänestys on mahdoton. Olisikohan voitu keskustella siitä, miten perustuslakia pitäisi muuttaa hyvässä (hitaassa) järjestyksessä? Näin ei tehty.

Ei myöskään aikanaan käyty keskushallinnon ja Katalonian edustajien välillä keskustelua siitä, mistä kenkä puristaa ja millaiset sandaalit voisivat istua paremmin.

Kun äskettäin syyskuussa äänestyksen valmistelu eteni, olisi vielä voitu avata keskustelu siitä, mistä pitäisi keskustella. Mutta ei. Tärkeintä oli, että äänestys on KIELLETTY.  Kun äänestys läheni, olisi voitu antaa sen tapahtua, tulkita se rauhalliseksi mielenosoitukseksi ja kaivaa sitten myöhemmin esiin perustuslaki: ei tällä kuitenkaan päästä noin vain itsenäistymään, eihän äänestys ollut edes lain mukainen. Mutta ei. Äänestys piti estää.

Nyt sitten ollaan hyvin pitkällä suuttumuksessa ja surussa.