Meri kohisee Llancàssa

Äskettäin juttelin täkäläisen ystävättäreni kanssa, joka oli käynyt viime kesänä Tukholmassa. Hänelle oli jäänyt mieleen outo juttu: ”Voitko kuvitella, tapasin Tukholmassa ihmisen, joka omistaa pienen saaren, jossa pieni mökki. Sinne he menevät joka perjantai, ja kotiin sunnuntaina! Miten joku voi haluta mennä viikonlopuksi saareen, jossa ei ole muita ihmisiä?!”

Täällä lomaidylliin voi kuulua annos luonnon rauhaa, mutta oleellista on rantakatu ja tuttujen kohtaaminen, baarit ja aperitiivit kavereiden kanssa, ravintolat ja perhelounaat. Menimme itsenäisyyspäivän viikonlopuksi tällaiseen lomaidylliin Costa Bravan rannikolle, lähelle Ranskan rajaa, Llançà- nimiseen pikkukaupunkiin.

Hotellimme Miramar oli rantakadulla, pienen hiekkarannan äärellä, ja näkymään sisältyi pikku venesatama (kuva). Se, että paikka oli tosi hiljainen, ei tullut yllätyksenä, kyse on kesäparatiisista, jossa monet matkailijoiden palvelut ovat kiinni talvella. Tuulen ujeltaessa ja noin 10 asteen lämpötilassa seuraelämä muistutti enemmän Tukholman saarimökkiä kuin kesäistä rantakaupunkia Espanjassa.

Ensimmäisenä iltana söimme läheisellä kadulla El Vaixell –kalaravintolassa, jolla on kaikki mahdolliset suosituslätkät ovessa. Olimme ainoat asiakkaat, mutta ei siksi, että  muut olisivat olleet naapurissa! Ruoka oli erinomaista, menu kohtuuhintainen. Valitsimme kalaruokia.

Yöunia häiritsi toisaikaisesti toimiva lämpöpatteri, jonka skaala ulottui hyytävän kylmästä tuskanhikeen. Täysikuukin oli tekeillä, ja olimme sortuneet kahveihin päivällisen jälkeen. Eniten taisi kuitenkin vaikuttaa kapteenin ja kapteenskan tottumus herätä tarkistamaan veneen kiinnitystä kun tuuli ujeltaa ja aallot läpsyvät rantaan.

Toisena päivänä söimme hotellin maisemaikkunan ääressä hienon aamiaisen, jolla piti jaksaa vaeltaa. Viime hetkellä kietaisin paperinenäliinaan pienet voileivät, vaikka tarkoitus oli syödä sämpylälounas matkalla.

Menoksi, ihanan aurinkoiseen säähän, ylämäkeen Cap de Creus –luonnonpuiston poluille. Kädessä oli hieno, oikea kartta eikä mikään turistiesite. Ylämäessä edettiin hitaasti, rinne oli niin jyrkkä, että polku kiemurteli ylös. Ensimmäinen etappi oli Collado del Perer. Siitä alamäkeen etenimme myös erittäin hitaasti, koska jokainen jalansija piti etsiä erikseen.  (kuva) Pieni soma kylä La Valle de Santa Creu oli jo asfalttitien varrella. Etsiydyimme pois tieltä, polulle kohti meren rantaa.  Heti rantaan päästyämme ottaisimme kahvit jossain baarissa.

Kun meillä kuitenkin oli ne aamulla tehdyt eväsleivät ja muuta pientä, ja oli jo lounasaika, lepäilimme polun varressa ja nautimme niukan lounaan. Rannan saavutimme Platja del Port de la Vallissa, jossa leirintäalue hiekkarannan tuntumassa oli suljettu talveksi. Näkymät kohti El Port de la Selvaa, ja vaikka mihin suuntaan, olivat huikeat (kuva).

Nenät kohti Llançàa. Rantapolku oli rakennettu mukavaksi käveltäväksi (kuva), ja polkua riittää pitkin rantaa molempiin suuntiin enemmän kuin kävelijällä puhtia. Kartalla näkyvä ensimmäinen rakennusryhmä osoittautui upeiksi omakotitaloiksi, joita ilmeisesti käytetään vain kesäisin. Useimmissa oli ikkunaluukut suljettu perusteellisesti. Ei siis vielä kahvia.

Seuraavatkin kylän näköiset osoittautuivat esikaupungeiksi. Kahvilaa kannatti etsiä yhtä toiveikkaasti kuin Kirkkonummen uusilla omakotialueilla. Talot olivat hienoja ja vielä hienompia, lähes kaikki hiljaisia ja talveksi suljettuja. Kaikilla oli hieno merinäköala, mikä onnistuukin jyrkässä rinteessä.

Kuusi tuntia kestäneen kävelyretken lopuksi päädyimme takaisin Llançàn satamaan. Horjuimme sisään pieneen baariin, joka oli ihan täynnä. Kahvit naamariin, ja päiväunille.

Illalla lähestyimme matkan kohokohtaa levänneinä ja innoissamme. Ravintola Marimar, Paco Perezin luomus on kuuluisa. Päivän mittaan hotellin sekalaisia hommia tehneet huppareihin ja villapaitoihin pukeutuneet miehet olivat vaihtaneet tummiin pukuihin ja ottivat haltuun tarjoilijan ja sommelierin roolinsa. Pacon rouva osallistui salin hommiin.

Valitsimme taas meripitoisen valikoiman ruokia, ja keskustelun jälkeen päädyimme lähiseudun valkoviiniin, eikä pelkästään sen takia, että sen nimi oli Caminante. Todettakoon lyhyesti, että kaikki oli ihanaa! Kun yritimme hakeutua yläkertaan huoneeseemme, tarjoilija pidätteli meitä, koska Paco halusi tulla tervehtimään. Kehuimme ateriaa käyttäen kaiken kielitaitomme.

Aamulla iloinen henkilökunta esiintyi taas neuleissa ja huppareissa. Taas haettiin Paco hyvästelemään meitä, kun olimme lähdössä kotimatkalle. Hän riisui pikaisesti hupparinsa ja paljasti valokuvaa varten kokin valkoisen takin. Monitaitoiset tarjoilijat tarttuivat laukkuihimme ja kantoivat ne autolle. Hotelli oli vaatimaton ja edullinen, ravintola taas ehdottomasti hintansa väärti.