Olen aina pitänyt itseäni hyvänä syöjänä. Gourmet-kokkaavat ystävätkin ovat kiittäneet. Espanja kuitenkin haastaa harrastelijan kuten Mont Blanc sunnuntaikävelijän.
Espanjalainen keittiö on monimuotoista, kuten kaikki muukin täällä. Kuitenkin myös yhteisiä peruspiirteitä on. Perinteinen maalaisruoka on vahvasti läsnä, ja sen yksi periaate on, että eläimet käytetään perusteellisesti ja tarkkaan ruoanlaitossa. Ainaisena huolena on myös kalorien riittävyys rankassa ruumiillisessa työssä.
Sian kärsät ja lampaan aivot voidaan jättää tässä ihmettelemättä. Luokittelen ne samaan osastoon osterien kanssa: Niistä saa pitää, mutta jos ei, niin eihän niitä tarvitse syödä. Pohdin nyt tavanomaisempia ruokia.
Meitä on kutsuttu syömään ulkona, ja meille on suositeltu ravintoloita. Kutsut ja suositukset vievät usein kotoisan yksinkertaisiin paikkoihin, joissa tarjotaan huolellisesti valmistettua, isoäidin tyylistä ruokaa. Iso lihapala voi olla haudutettu uunissa, ja sen lisukkeeksi tarjotaan haudutettuja valkoisia papuja ja paistettuja perunoita. Tämä on vielä helppoa, joskin usein kovin suolaista. Ja tietenkin liian runsasta. Jos liha on kotoisin sian sorkasta, se on tavallista tuhdimpaa.
Haastavampi laji on pata. Yleisespanjalainen resepti alkaa siitä, että rasvaisia ja luisia sian kappaleita laitetaan pataan veden ja juuresten kera. Haudutetaan, kunnes rasvasta suuri osa on siirtynyt liemeen. Lisätään erilaisia papuja, kikherneitä tai linssejä, ja loppuvaiheessa alueesta ja vuodenajasta riippuen kasviksia kuten pinaattia, kaalia tai acelgaa. Usein lisätään myös makkaroita, mielellään useita lajeja. Ja suolaa.
Söimme Madridissa tuttavan ja useiden opaskirjojen suosittelemassa ravintolassa tällaista herkkua. Se oli valmistettu annosruukuissa. Ensin kaadetaan lautaselle lientä, ja syödään se alta pois. Ensimmäiset tuhat kilokaloria saatiinkin jo siinä. Sitten aletaan kauhoa ruukusta kikherneitä, juureksia, makkaraa ja lihanpaloja. Tarjoilija käy välillä antamassa haudutettua kaalia täydennykseksi. Yksi annos olisi riittänyt meille kahdelle pariksi päiväksi, joten ruokaa jäi ruukkuihin. Olo oli tajuton.
Miettimättä ollenkaan terveellisyyttä näiden ruokien tuottama olo on sairas. Minulla ei kunto riitä tähän! Sana, jota jo ymmärrän varoa, on contundente, joka tarkoittaa suunnilleen ylenmääräistä, erityisen runsasta. Ja nyt puhutaan laadusta, ei vielä määrästä. Paikalliset kuvaavat ruokia tällä sanalla haaveellisesti hymyillen.
Olen ihmetellyt, pitävätkö näitä ravintoloita ja ruokia suosittelevat ihmiset itse oikeasti näistä. Kyllä täytyy uskoa, että pitävät.
Toinen suosittu ja suositeltu tapa ruokailla on tapas, baskikielellä pintxos. Pieniä lautasellisia tai leivänpaloja, joiden päällä on jotain hyvää ja tikku kaiken läpi. On helppo säädellä määrää, ja periaatteessa voi valita. Äärimuodossaan tämäkin on haaste: usein ruokailu tapahtuu seisaallaan ja pikku paloista taistellen. Monet pikku palat ovat leivitettyjä ja perusteellisesti paistettuja. Paikalliset ääriherkut voivat olla paistettuja ihrankappaleita vartaassa, tai jänteisiä lampaan sääriluun pätkiä. Taas ollaan syömäkunnon rajoja koettelemassa.
Näimme Logroñossa, miten kaksi siroa naista, emäntämme ja hänen ystävänsä, nauttivat juuri noita herkullisia ihranpaloja ja lampaanluita. Lopputuloksena oli siisti pino kuivia luita siistillä lautasella, eikä edes huulipuna häiriintynyt. Me emme oikein saaneet paljoa irti luista, ja jos saimme, siinä levisi huulipuna kulmakarvoihin asti ja silmälasit piti tiskata.
Kotona käytän espanjalaista keittokirjaa. Valitsen toki mieliherkkujani: munakoisoa, tomaatteja, manteleita, pähkinöitä, ja hieman makoisia makkaroita. Ja kalaa. Jos teen edellä kuvatun tyylistä pataa, oikaisen ohi sianlihan, käytän valmiiksi kypsennettyjä papuja (pikku keittiömme on pikku olohuoneessamme, ei siinä jaksa porisevia patoja koko päivää kuunnella), ja ehkä lisään pikku nokareen lihalientä. Tulee hyvää, eikä tapa.
Vaihtoehtoja rasvaiselle perinneruoalle on ravintoloissakin. Kalaravintoloissa on tarjolla tuoretta, herkullista kalaa ja muita mereneläviä, maun mukaan valmistettuna. Menee näistäkin annoksista taju, mutta ei sentään tule sairas olo päiväkausiksi. Yksi kantapaikoistamme, La Barca del Salamanca, onkin vilkas kalaravintola. Kala on täällä yleensä hieman lihaa kalliimpaa.
Vielä kalliimpi vaihtoehto ovat hienot gourmet-ravintolat. Michelinin tähtiä on Espanjassa runsaasti. Maailman paras kokki, Ferran Adriá, sulki äskettäin kuuluisa El Bulli –ravintolansa täällä Kataloniassa. Baskimaa on erityisen kuuluisa huippukokeistaan ja hienoista ravintoloistaan. Taidokkaat pikku luomukset ja niihin valitut pikku viinilasillliset ovat omanlaisensa ekstreemiharrastus syömisen alalla. Harrastus on tolkuttoman kallis ja vaatii panostamaan aikaa sekä ruokailuun että toipumiseen. Tästä ei siis ole todelliseksi vaihtoehdoksi, vaikka harrastaisinkin sitä mielelläni nykyistä paljon enemmän.
Kevyempi mahdollisuus on hyvä ravintola, jolla ei ole tähtiä, mutta ehkä haarukkamerkkejä Michelinin oppaassa. Ruoat ovat kevyempiä ja kiinnostavampia kuin perinteisissä ravintoloissa, ja palvelu hyvää. Usein katalonialaiset perinteet löytyvät ruokalistalta, mutta hienostetussa muodossa. Näitä paikkoja on paljon, ja meillä on niistä hyviä kokemuksia. Paikalliset ystävämme kuitenkin vierastavat näitä ravintoloita. Tunnelma on ilmeisesti liian muodollinen. Epämuodollisuus on hyvin muodikasta.
Hintaakin näille illoille kertyy, joten kovin usein ei näihin ravintoloihin ole asiaa. Täkäläiset ihmiset syövät mielellään usein ulkona, mutta taloudellinen niukkuus on yleistä. Niinpä sitten päädytään mukaviin paikkoihin, joissa hinnoittelu on onnistunut ja ruoka mieluista, siis contundente. Ollaan siis takaisin lähtöruudussa.
Tapaksetkin antavat mahdollisuuksia. On viihtyisiä paikkoja, joissa pääsee istumaan, ja tarjoilijat kantavat pöytään pikku lautasellisia valintamme mukaan. Taller de Tapas on paikka, johon usein päädymme vieraiden kanssa. Listalta löytyy joka makuun laadukkaita herkkuja. Kaikki pääsevät maistelemaan kaikenlaista.
Lopuksi tunnustus: todellinen vaihtoehtomme on jokaviikkoinen kantapaikkamme, Buongiorno Pizzeria Trattoria. Aluksi ihana vihersalaatti. Sitten pizza puoliksi, tai kuten viimeksi, päivän risotto (täydellistä). Lopuksi motkotamme ystävällisesti tarjoilijalle siitä, että ei ole tarjolla mitään pientä makeaa jälkiruoaksi, vain jykeviä annoksia, joita emme halua. Otamme kahvit, ja talo tarjoaa limoncellot. Muitakin hyviä italialaisia ravintoloita on kaupungissa, ja ne ovat hyvin suosittuja. Ehkä tuttumme, jotka suosittelevat meille perinneravintoloita, käyvät itse salaa näissä italialaisissa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti