Tiukkojen työrupeamien välissä olen ahnehtinut sosiaalista
elämää ja kulttuuria. Erinomainen naisverkosto Barcelona Women’s Network
järjestää tapahtumia lähes joka päivälle, ellei tiuhempaankin. Ehdin taas pariin
suosikkiini pitkästä aikaa. Cafe Castellano on kokoontuminen kahvilassa
espanjaksi. Mukana on aina joitakin paikallisia tai muuten espanjaa
täydellisesti puhuvia verkoston jäseniä. Yhdessä yritämme rupatella
kuulumisiamme ja suunnitelmiamme espanjaksi. Kielen taitajat korjaavat
reippaasti virheitä ja ehdottavat osuvampia sanontoja. Kun nämä opettajat
alkavat keskenään väitellä, putoamme me muut eri vaiheissa nopeasta kyydistä.
Toinen suosikkitapahtumani on kävelyretki. Yleensä
pikkuautollinen naisia kokoontuu yhden autollisen kyytiin. Ajamme aina samaan
paikkaan, luonnonpuistoon ylärinteeseen, ja kävelemme aina saman 8 km lenkin
korkeuskäyrää pitkin. Sitten otamme juomaa aina samassa kuppilassa, pohdimme
toistemme ja varsinkin poissaolevien asioita ja palaudumme kyydillä alemmas
kaupunkiin. Kävely tehdään englanniksi. Vakituisimmat kävelijät ovat
70-80-vuotiaita, ja koko aikuisikänsä Espanjassa asuneita. Tädeillä riittää
tarinaa ja näkemystä lähihistoriasta ja nykymeiningistä.
Kulttuurikuurimme alkoi espanjalaisella elokuvalla.
Täällähän niissä ei ole tekstitystä, joten emme olleet vielä tähän mennessä
valinneet espanjalaista elokuviin mennessämme. Tämä valitsemamme Blancanieves
on mykkä, joten kielellistä sankaruutta ei tässä valinnassa ollut. Elokuva on myös mustavalkoinen.
Blancanieves on Lumikki. Elokuva on visuaalisesti upea, musiikki on hienoa ja
juonen julmuus on uskollinen Grimmin veljeksille, mutta loppu on surullisempi.
Tarina tapahtuu Andalusiassa noin sata vuotta sitten.
Espanjalaiskliseillä on herkuteltu: härkätaistelua hienoine
asuineen, mustaa pitsiä ja viuhkoja, flamencotaputuksia ja tanssia. Peilin
kohtalokas vastaus on tässä korvattu aikakauslehdellä. Julma äitipuoli luuli
pääsevänsä lehden kanteen, mutta onkin vain lehden sisällä yhdessä kuvassa,
jossa hänet on kuvattu selkäpuolelta. Kuolleeksi luultu Lumikki-Carmencita on
kansikuvassa. Omenaa tarjoamaan! Kääpiöistä en edes kerro, heidät pitää nähdä.
Tähtiä koko kourallinen tälle, kannattaa katsoa!
Ooppera tarjosi Verdin La Forza del Destinon, jonka päätimme
nauttia klassisen musiikin puutteesta tulleisiin vierotusoireisiin. Aikanaan
ooppera oli suuri menestys. Nyt se ei jaksa ihastuttaa samaan tapaan kuin
esimerkiksi La Traviata. Hohdokkainta musiikkia on välisoitoissa, tarttuvat
aariat puuttuvat. Esitys oli ”ihan hyvä”. Annos oli kuitenkin oikein nautittava
ja tuli suureen tarpeeseen.
Esitys kesti 4 tuntia, iltakahdeksasta melkein puoleenyöhön.
Päivällisen syöntihän siinä käy mahdottomaksi. Niinpä baarissa on tarjolla
monenlaisia pikkusämpylöitä, tavallisten viinien, cavojen ja kahvien ohella.
Leivänmurut vain pöllyävät, kun oopperan ystävät vahvistautuvat. Sämpylät on
hinnoiteltu korkeakulttuurisesti, joten väliajallakin on helppo muistaa
olevansa hieno.
Esityksen päättyessä osa yleisöstä kiisi saman tien ulos.
Ilmeisesti lähtijät aikoivat ehtiä Liceun edessä olevalla metroasemalla illan
viimeiseen junaan. Loput jäivät läpsyttämään kohteliaan rauhallisesti.
Liceun rakennus oli vuodelta 1847. Tulipalo tuhosi sen
vuonna 1994. Uudessa rakennuksessa on uusi, moderni siipi ja aulatilat. Itse
oopperasali on vanhan mallin mukainen hevosenkenkä, jossa on 5 parvea ja
aitioita. Koristeet ovat todella koreat. Somaa, että kunnioitettiin vanhaa
rakentamalla siitä kopio. Mutta sääli. Vanhassa mallissa on erittäin paljon
paikkoja, joista näkyvyys on todella huono. Ilmeisesti vain kaikkein kalleimman
hintaluokan paikat (useita satoja €) tarjoavat hyvät näkymät. Satasella saa
osan näyttämöstä nähdäkseen. Onneksi kuuluvuus on parempi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti