Atlantin puolella

Cádiziin piti päästä, mutta Jerez de la Frontera piti myös katsastaa, onhan se flamencon syntysijoja. Kaupungin katedraalin yhteydessä on, kuten Córdobassa ja Sevillassa, muslimiajoilta peritty appelsiinipuutarha (kuvia). Kaupunki on maatalousalueen keskus ja tärkein tuote on sherry. Kävimme useimpien muiden turistien tapaan Tio Pepen eli Gonzales Byassin bodega-kierroksella. Alueen sisällä on kauniita kujia ja rakennuksia. (Kuvia) Talon asema markkinoilla taitaa olla kovin vakaa tai ainakin siltä tuntuu. Esittelijä ei vaivautunut mitenkään kehumaan tuotteiden laatua tai erinomaisuutta tai tunnelmoimaan niiden käyttömahdollisuuksista. Sherry on kuulunut ja kuuluu edelleen keittiömme perusvarustukseen, mutta eipä sitä tule paljoa juoduksi. (Kuva)

Ennen Tio Pepeä pääsimme kaupunkia hallitsevan linnoituksen tornissa tutustumaan Camara Oscuraan eli kameran mekanismia käyttävään peilisysteemiin, joka näyttää pimeässä huoneessa vaalealle ”lautaselle” kaupunkia. Kiehtovaa. Jo Leonardo da Vinci kehitti tämän periaatteen.

Illaksi varasimme hotellin kautta paikat läheisen ravintolan, Pura Arte, flamenconäytökseen. Pelkäsin, että kyseessä olisi turistirysä, ja flamenco olisi kukkamekkoihin kesytettyä. Turhaan. Kyseessä oli kunnianhimoinen ryhmä, joka esiintyi erittäin intensiivisesti. Kokoonpano oli epätavanomainen: Tällä kertaa mukana oli naislaulaja, jolla duendea riitti. Kaksi miestanssijaa aloitti esityksen eräänlaisen kukkotappelun myötä. Pyrkimyksenä lienee saada ravintolassa tarjottavan shown avulla säännöllisiä tuloja.

Jerezin ravintoloiden ja baarien ruokalistoilla näyttää olevan loputtomasti turskaan (bacalao) perustuvia alkupaloja ja ruokalajeja.

Jo kartasta katsottuna Cádiz näyttää huikean kauniilta. Vanha kaupunki sijaitsee Atlanttiin kurkottavalla niemellä. Kaupunki on aina, no jotain kolmetuhatta vuotta, ollut tärkeä satama ja kauppapaikka. Hiekkarantoja riittää mennen tullen, aivan keskikaupungin kupeessa on Playa de Caleta. (Kuva) Paikalliset kantoivat rantaan tomerasti tuoleja, auringonvarjoja ja eväskasseja. Turistien kuormat olivat keveämpiä. Seurailimme vilkasta rantaelämää turvallisesti katutasosta ravintola Quillasta, jossa söimme herkullisen lounaan.

 

Espanjan perustuslaki säädettiin vuonna 1812 Cádizissa. Perustuslain kutsumanimi on La Pepa. Asialle on muistomerkki Plaza de la Constituciónilla.

Illalla söimme tuoretta, grillattua kalaa Taverna El Tio de la Tizassa, samannimisellä aukiolla, jonka ravintola täytti kokonaan. Jonoa riitti, jokainen tyhjenevä pöytä täyttyi heti uudelleen. (Kuva) Hyvää oli hai.  Alkupalaksi otin ties kuinka monennen gaspacho-keiton tällä matkalla. Viinien kanssa ei hienosteltu, saatavilla oli punaista ja valkoista.

Kaupungin kujilla autolla seikkaillessamme, toki vain saapuessamme ja poistuessamme, kiinnitti huomiota rauhallinen, kärsivällinen ja avulias suhtautuminen. Erilaisia jakeluautoja on tien tukkeena tuon tuostakin. Ei tööttäillä. Odotetaan hetki, ja kohta kiitää kuski siirtämään autoa syrjään.  Kiitellään ja jatketaan matkaa tai hommia. Loiventaako valtameri käyttäytymistäkin? Välimeren puolella on kipakampaa.

Kirjat ja ruusut

Katalonialaiset ovat omineet omakseen Pyhän Yrjön eli Sant Jordin, joka täkäläisen legendan mukaan kukisti lohikäärmeen täällä, Montblanchin kylässä. Lohikäärmeen veripisaroista kasvoi tummanpunainen ruusupensas. Huhtikuun 23 päivänä vietetään ruusun päivää, jolloin naiset saavat miehiltä tummanpunaisia ruusuja. Ruusuja on kaupan pitkin kaupunkia. Kaupunki viettää päivää tosissaan.

Samana päivänä vietetään UNESCOn aloitteesta kirjan päivää. Shakespeare ja Cervantes kuolivat tahoillaan tuona päivänä vuonna 1616. Naiset antavat tuolloin miehille kirjoja. Barcelonassa myös kirjan juhlinta on mittavaa ja tietenkin myös kaupallista. Päivää odotellessa muistelen Espanjaan ja Barcelonaan liittyviä kirjoja.

Varmaan jo kaikki ovat lukeneet Ildefonso Falconesin esikoiskirjan Meren katedraali. Jännittävä, kiehtova seikkailu kertoo samalla Barcelonan ja ympäröivän feodaalimaaseudun historiaa, valottaa juutalaisten asemaa ja merkitystä kaupungissa ja esittelee vielä inkvisitionkin. Kirjassa rakennetaan miesvoimin kansan kirkko, Meren katedraali eli Santa Maria del Mar, jota mekin käymme katsomassa kaikkien vieraidemme kanssa.

Yhtä perusteellinen historiankirja on Falconesin Fatiman käsi, jonka näyttämönä on Andalusia 1500-luvulla. Maurien valtakausi päättyy, kristityt ottavat vallan. Kertomukset verisistä kahakoista, määrättömästä tappamisesta ja alistamisesta ovat julmaa luettavaa. Päähenkilö on tässäkin kiehtova ja hänen tarinansa kantaa läpi kirjan. Jos Meren katedraali houkuttaa käymään Barcelonassa, Fatiman käsi laittaa Andalusian tärkeät kaupungit, varsinkin Cordoban, matkakohteiden listalle. Arkkitehtuuri ja kaupungit esitellään kirjassa huolellisen innostuneesti.

Carlos Ruiz Zafón on julkaissut jo kolme romaania. Tuttavaraati pitää varauksetta parhaimpana ensimmäistä, Tuulen varjoa. Barcelonan vanhojen kortteleiden pimeät, usein kylmät ja sateiset kadut sekä synkät asunnot ovat salaperäisiä ja pelottaviakin. Lukiessa voi vaivatta seurata katuja mielessään. Mainittakoon, että Tibidabon rinteellä sijaitseva palatsimainen rakennus on keksitty. Kaupunginosa on kuvatun lainen, mutta kyseinen talo ei ole olemassa. Päähenkilö, antikvariaatin pitäjän poika kasvaa ja ottaa ratkaistakseen vaarallisen, kirjaan liittyvän arvoituksen. Kohtaamme eri yhteiskuntaluokkia ja ihmiskohtaloita, pelkäämme Francon valtaantulon tuomia mielivaltaisia pidätyksiä ja toivomme parasta nuorille rakastuneille.

San Franciscon lähellä syntynyt, Englannissa kasvanut Jason Webster muutti Espanjaan oppiakseen soittamaan flamencokitaraa. Tämän päähänpinttymän toteutus vie Jasonin muun muassa Madridin hurjimpiin syrjäkortteleihin. Hän oppii kyllä soittamaan, mutta löytää itsestään tarinankertojan. Loistavan esikoiskirjan nimi on Duende. Sacred Sierra – a Year on a Spanish Mountain on myös omakohtainen, mutta Duendea lempeämpi kirja, joka vielä odottaa lukemistaan.

Webster kirjoitti sittemmin kaksi historiallista tarinaa, yhden Andalusian mauriajoista – kirjan nimi on Andalus - ja toisen Espanjan sisällissodasta - ¡Guerra!. Näitä en ole vielä lukenut.

Webster on ryhtynyt myös dekkarikirjailijaksi. Or the Bull Kills You tapahtuu Valenciassa ja esittelee Chief Inspector Max Cámaran. Kirja käsittelee perusteellisesti ja nokkelasti härkätaisteluun liittyvän väittelyn teemat. Seuraavan kirjan pitäisi ilmeistyä tänä vuonna.

Sisällissota on loputon aihe. Omalaatuisesti rakennettu ”tositarina” Soldiers of Salamis pohtii sankaruutta, monien muiden tärkeiden teemojen ohessa. Kirjoittaja Javier Cercas tilittää samalla kirjoittamisen tuskansa.

Hollannissa Flanderin kuraisilla mailla seikkailee kapteeni Alatriste, jonka tarinaa kertoo kapteenia avustava sotapoika Íñigo Balboa. Tästä Espanjan ja Hollannin välisestä pitkästä sodasta kertoo esimerkiksi vuoteen 1625 sijoitettu The Sun over Breda. Sotilasoperaatioiden kuvaus on uuvuttavan tarkkaa, mutta vähäpuheinen kapteeni ja lahjakas sotilaspoika hurmaavat epäuskoisenkin lukijan. Kirjassa käsitellään kiinnostavasti Velasquezin teosta Bredan luovutus, jota äskettäin ihailimme Madridissa Pradossa. Arturo Pérez-Reverte on kirjoittanut kymmenkunta kirjaa tuosta ajasta ja sodasta.

Huomasin huolestuneena, että en ole lukenut ollenkaan espanjalaisten naisten kirjoittamia kirjoja. Espanjanopettajani antoi muutamia vihjeitä kirjoista, joita voisi yrittää lukea myös espanjaksi. Julia Navarro on tunnettu ja tuottelias kirjailija, jonka Dime quien soy (Tell me who I am) on jännittävä, vakoiluakin koskettava seikkailu. María Dueñas , englannin professori Murcian yliopistossa, kirjoitti ensimmäisen kirjansa El tiempo entre costuras, (The time in between) josta tuli hyvin suosittu ilman varsinaista markkinointia. Kirja tapahtuu Madridissa, Lissabonissa ja Pohjois-Afrikassa Espanjan sisällissodan alusta toisen maailmansodan loppuun.