Kirjat ja ruusut

Katalonialaiset ovat omineet omakseen Pyhän Yrjön eli Sant Jordin, joka täkäläisen legendan mukaan kukisti lohikäärmeen täällä, Montblanchin kylässä. Lohikäärmeen veripisaroista kasvoi tummanpunainen ruusupensas. Huhtikuun 23 päivänä vietetään ruusun päivää, jolloin naiset saavat miehiltä tummanpunaisia ruusuja. Ruusuja on kaupan pitkin kaupunkia. Kaupunki viettää päivää tosissaan.

Samana päivänä vietetään UNESCOn aloitteesta kirjan päivää. Shakespeare ja Cervantes kuolivat tahoillaan tuona päivänä vuonna 1616. Naiset antavat tuolloin miehille kirjoja. Barcelonassa myös kirjan juhlinta on mittavaa ja tietenkin myös kaupallista. Päivää odotellessa muistelen Espanjaan ja Barcelonaan liittyviä kirjoja.

Varmaan jo kaikki ovat lukeneet Ildefonso Falconesin esikoiskirjan Meren katedraali. Jännittävä, kiehtova seikkailu kertoo samalla Barcelonan ja ympäröivän feodaalimaaseudun historiaa, valottaa juutalaisten asemaa ja merkitystä kaupungissa ja esittelee vielä inkvisitionkin. Kirjassa rakennetaan miesvoimin kansan kirkko, Meren katedraali eli Santa Maria del Mar, jota mekin käymme katsomassa kaikkien vieraidemme kanssa.

Yhtä perusteellinen historiankirja on Falconesin Fatiman käsi, jonka näyttämönä on Andalusia 1500-luvulla. Maurien valtakausi päättyy, kristityt ottavat vallan. Kertomukset verisistä kahakoista, määrättömästä tappamisesta ja alistamisesta ovat julmaa luettavaa. Päähenkilö on tässäkin kiehtova ja hänen tarinansa kantaa läpi kirjan. Jos Meren katedraali houkuttaa käymään Barcelonassa, Fatiman käsi laittaa Andalusian tärkeät kaupungit, varsinkin Cordoban, matkakohteiden listalle. Arkkitehtuuri ja kaupungit esitellään kirjassa huolellisen innostuneesti.

Carlos Ruiz Zafón on julkaissut jo kolme romaania. Tuttavaraati pitää varauksetta parhaimpana ensimmäistä, Tuulen varjoa. Barcelonan vanhojen kortteleiden pimeät, usein kylmät ja sateiset kadut sekä synkät asunnot ovat salaperäisiä ja pelottaviakin. Lukiessa voi vaivatta seurata katuja mielessään. Mainittakoon, että Tibidabon rinteellä sijaitseva palatsimainen rakennus on keksitty. Kaupunginosa on kuvatun lainen, mutta kyseinen talo ei ole olemassa. Päähenkilö, antikvariaatin pitäjän poika kasvaa ja ottaa ratkaistakseen vaarallisen, kirjaan liittyvän arvoituksen. Kohtaamme eri yhteiskuntaluokkia ja ihmiskohtaloita, pelkäämme Francon valtaantulon tuomia mielivaltaisia pidätyksiä ja toivomme parasta nuorille rakastuneille.

San Franciscon lähellä syntynyt, Englannissa kasvanut Jason Webster muutti Espanjaan oppiakseen soittamaan flamencokitaraa. Tämän päähänpinttymän toteutus vie Jasonin muun muassa Madridin hurjimpiin syrjäkortteleihin. Hän oppii kyllä soittamaan, mutta löytää itsestään tarinankertojan. Loistavan esikoiskirjan nimi on Duende. Sacred Sierra – a Year on a Spanish Mountain on myös omakohtainen, mutta Duendea lempeämpi kirja, joka vielä odottaa lukemistaan.

Webster kirjoitti sittemmin kaksi historiallista tarinaa, yhden Andalusian mauriajoista – kirjan nimi on Andalus - ja toisen Espanjan sisällissodasta - ¡Guerra!. Näitä en ole vielä lukenut.

Webster on ryhtynyt myös dekkarikirjailijaksi. Or the Bull Kills You tapahtuu Valenciassa ja esittelee Chief Inspector Max Cámaran. Kirja käsittelee perusteellisesti ja nokkelasti härkätaisteluun liittyvän väittelyn teemat. Seuraavan kirjan pitäisi ilmeistyä tänä vuonna.

Sisällissota on loputon aihe. Omalaatuisesti rakennettu ”tositarina” Soldiers of Salamis pohtii sankaruutta, monien muiden tärkeiden teemojen ohessa. Kirjoittaja Javier Cercas tilittää samalla kirjoittamisen tuskansa.

Hollannissa Flanderin kuraisilla mailla seikkailee kapteeni Alatriste, jonka tarinaa kertoo kapteenia avustava sotapoika Íñigo Balboa. Tästä Espanjan ja Hollannin välisestä pitkästä sodasta kertoo esimerkiksi vuoteen 1625 sijoitettu The Sun over Breda. Sotilasoperaatioiden kuvaus on uuvuttavan tarkkaa, mutta vähäpuheinen kapteeni ja lahjakas sotilaspoika hurmaavat epäuskoisenkin lukijan. Kirjassa käsitellään kiinnostavasti Velasquezin teosta Bredan luovutus, jota äskettäin ihailimme Madridissa Pradossa. Arturo Pérez-Reverte on kirjoittanut kymmenkunta kirjaa tuosta ajasta ja sodasta.

Huomasin huolestuneena, että en ole lukenut ollenkaan espanjalaisten naisten kirjoittamia kirjoja. Espanjanopettajani antoi muutamia vihjeitä kirjoista, joita voisi yrittää lukea myös espanjaksi. Julia Navarro on tunnettu ja tuottelias kirjailija, jonka Dime quien soy (Tell me who I am) on jännittävä, vakoiluakin koskettava seikkailu. María Dueñas , englannin professori Murcian yliopistossa, kirjoitti ensimmäisen kirjansa El tiempo entre costuras, (The time in between) josta tuli hyvin suosittu ilman varsinaista markkinointia. Kirja tapahtuu Madridissa, Lissabonissa ja Pohjois-Afrikassa Espanjan sisällissodan alusta toisen maailmansodan loppuun.

Ruokailu on ekstreemilaji

Olen aina pitänyt itseäni hyvänä syöjänä. Gourmet-kokkaavat ystävätkin ovat kiittäneet. Espanja kuitenkin haastaa harrastelijan kuten Mont Blanc sunnuntaikävelijän.

Espanjalainen keittiö on monimuotoista, kuten kaikki muukin täällä. Kuitenkin myös yhteisiä peruspiirteitä on. Perinteinen maalaisruoka on vahvasti läsnä, ja sen yksi periaate on, että eläimet käytetään perusteellisesti ja tarkkaan ruoanlaitossa. Ainaisena huolena on myös kalorien riittävyys rankassa ruumiillisessa työssä.

Sian kärsät ja lampaan aivot voidaan jättää tässä ihmettelemättä. Luokittelen ne samaan osastoon osterien kanssa: Niistä saa pitää, mutta jos ei, niin eihän niitä tarvitse syödä. Pohdin nyt tavanomaisempia ruokia.

Meitä on kutsuttu syömään ulkona, ja meille on suositeltu ravintoloita. Kutsut ja suositukset vievät usein kotoisan yksinkertaisiin paikkoihin, joissa tarjotaan huolellisesti valmistettua, isoäidin tyylistä ruokaa. Iso lihapala voi olla haudutettu uunissa, ja sen lisukkeeksi tarjotaan haudutettuja valkoisia papuja ja paistettuja perunoita. Tämä on vielä helppoa, joskin usein kovin suolaista. Ja tietenkin liian runsasta. Jos liha on kotoisin sian sorkasta, se on tavallista tuhdimpaa.

Haastavampi laji on pata. Yleisespanjalainen resepti alkaa siitä, että rasvaisia ja luisia sian kappaleita laitetaan pataan veden ja juuresten kera. Haudutetaan, kunnes rasvasta suuri osa on siirtynyt liemeen. Lisätään erilaisia papuja, kikherneitä tai linssejä, ja loppuvaiheessa alueesta ja vuodenajasta riippuen kasviksia kuten pinaattia, kaalia tai acelgaa. Usein lisätään myös makkaroita, mielellään useita lajeja. Ja suolaa.

Söimme Madridissa tuttavan ja useiden opaskirjojen suosittelemassa ravintolassa tällaista herkkua. Se oli valmistettu annosruukuissa. Ensin kaadetaan lautaselle lientä, ja syödään se alta pois. Ensimmäiset tuhat kilokaloria saatiinkin jo siinä. Sitten aletaan kauhoa ruukusta kikherneitä, juureksia, makkaraa ja lihanpaloja. Tarjoilija käy välillä antamassa haudutettua kaalia täydennykseksi. Yksi annos olisi riittänyt meille kahdelle pariksi päiväksi, joten ruokaa jäi ruukkuihin. Olo oli tajuton.

Miettimättä ollenkaan terveellisyyttä näiden ruokien tuottama olo on sairas. Minulla ei kunto riitä tähän! Sana, jota jo ymmärrän varoa, on contundente, joka tarkoittaa suunnilleen ylenmääräistä, erityisen runsasta. Ja nyt puhutaan laadusta, ei vielä määrästä. Paikalliset kuvaavat ruokia tällä sanalla haaveellisesti hymyillen.

Olen ihmetellyt, pitävätkö näitä ravintoloita ja ruokia suosittelevat ihmiset itse oikeasti näistä. Kyllä täytyy uskoa, että pitävät.

Toinen suosittu ja suositeltu tapa ruokailla on tapas, baskikielellä pintxos. Pieniä lautasellisia tai leivänpaloja, joiden päällä on jotain hyvää ja tikku kaiken läpi. On helppo säädellä määrää, ja periaatteessa voi valita. Äärimuodossaan tämäkin on haaste: usein ruokailu tapahtuu seisaallaan ja pikku paloista taistellen. Monet pikku palat ovat leivitettyjä ja perusteellisesti paistettuja. Paikalliset ääriherkut voivat olla paistettuja ihrankappaleita vartaassa, tai jänteisiä lampaan sääriluun pätkiä. Taas ollaan syömäkunnon rajoja koettelemassa.

Näimme Logroñossa, miten kaksi siroa naista, emäntämme ja hänen ystävänsä, nauttivat juuri noita herkullisia ihranpaloja ja lampaanluita. Lopputuloksena oli siisti pino kuivia luita siistillä lautasella, eikä edes huulipuna häiriintynyt. Me emme oikein saaneet paljoa irti luista, ja jos saimme, siinä levisi huulipuna kulmakarvoihin asti ja silmälasit piti tiskata.

Kotona käytän espanjalaista keittokirjaa. Valitsen toki mieliherkkujani: munakoisoa, tomaatteja, manteleita, pähkinöitä, ja hieman makoisia makkaroita. Ja kalaa. Jos teen edellä kuvatun tyylistä pataa, oikaisen ohi sianlihan, käytän valmiiksi kypsennettyjä papuja (pikku keittiömme on pikku olohuoneessamme, ei siinä jaksa porisevia patoja koko päivää kuunnella), ja ehkä lisään pikku nokareen lihalientä. Tulee hyvää, eikä tapa.

Vaihtoehtoja rasvaiselle perinneruoalle on ravintoloissakin. Kalaravintoloissa on tarjolla tuoretta, herkullista kalaa ja muita mereneläviä, maun mukaan valmistettuna. Menee näistäkin annoksista taju, mutta ei sentään tule sairas olo päiväkausiksi. Yksi kantapaikoistamme, La Barca del Salamanca, onkin vilkas kalaravintola. Kala on täällä yleensä hieman lihaa kalliimpaa.

Vielä kalliimpi vaihtoehto ovat hienot gourmet-ravintolat. Michelinin tähtiä on Espanjassa runsaasti. Maailman paras kokki, Ferran Adriá, sulki äskettäin kuuluisa El Bulli –ravintolansa täällä Kataloniassa. Baskimaa on erityisen kuuluisa huippukokeistaan ja hienoista ravintoloistaan. Taidokkaat pikku luomukset ja niihin valitut pikku viinilasillliset ovat omanlaisensa ekstreemiharrastus syömisen alalla. Harrastus on tolkuttoman kallis ja vaatii panostamaan aikaa sekä ruokailuun että toipumiseen. Tästä ei siis ole todelliseksi vaihtoehdoksi, vaikka harrastaisinkin sitä mielelläni nykyistä paljon enemmän.

Kevyempi mahdollisuus on hyvä ravintola, jolla ei ole tähtiä, mutta ehkä haarukkamerkkejä Michelinin oppaassa. Ruoat ovat kevyempiä ja kiinnostavampia kuin perinteisissä ravintoloissa, ja palvelu hyvää. Usein katalonialaiset perinteet löytyvät ruokalistalta, mutta hienostetussa muodossa. Näitä paikkoja on paljon, ja meillä on niistä hyviä kokemuksia. Paikalliset ystävämme kuitenkin vierastavat näitä ravintoloita. Tunnelma on ilmeisesti liian muodollinen. Epämuodollisuus on hyvin muodikasta.

Hintaakin näille illoille kertyy, joten kovin usein ei näihin ravintoloihin ole asiaa. Täkäläiset ihmiset syövät mielellään usein ulkona, mutta taloudellinen niukkuus on yleistä. Niinpä sitten päädytään mukaviin paikkoihin, joissa hinnoittelu on onnistunut ja ruoka mieluista, siis contundente. Ollaan siis takaisin lähtöruudussa.

Tapaksetkin antavat mahdollisuuksia. On viihtyisiä paikkoja, joissa pääsee istumaan, ja tarjoilijat kantavat pöytään pikku lautasellisia valintamme mukaan. Taller de Tapas on paikka, johon usein päädymme vieraiden kanssa. Listalta löytyy joka makuun laadukkaita herkkuja. Kaikki pääsevät maistelemaan kaikenlaista.

Lopuksi tunnustus: todellinen vaihtoehtomme on jokaviikkoinen kantapaikkamme, Buongiorno Pizzeria Trattoria. Aluksi ihana vihersalaatti. Sitten pizza puoliksi, tai kuten viimeksi, päivän risotto (täydellistä). Lopuksi motkotamme ystävällisesti tarjoilijalle siitä, että ei ole tarjolla mitään pientä makeaa jälkiruoaksi, vain jykeviä annoksia, joita emme halua. Otamme kahvit, ja talo tarjoaa limoncellot. Muitakin hyviä italialaisia ravintoloita on kaupungissa, ja ne ovat hyvin suosittuja. Ehkä tuttumme, jotka suosittelevat meille perinneravintoloita, käyvät itse salaa näissä italialaisissa?

Baskimaahan ja takaisin

Huolellinen suunnittelu takaa onnistuneen moottoripyörämatkan

Pääsiäislomaa oli tiedossa viikko, ja suunnittelimme innokkaasti ja iloisina moottoripyörämatkan. Ostimme karttoja ja oppaita: España en moto,ja Guía Viva: País Vasco. Motokirja esittelee kymmeniä hienoja reittejä eri puolilla Espanjaa. Valitsimme niistä puoli tusinaa, suunnittelimme yöpymiset ja varasimme hotellit. Kaivoimme lähtöä edeltävänä iltana esiin ajoasut, kypärät, hanskat, huivit, kaulurit jne loputtomiin.

Ystävät ja tuttavat huomauttelivat, että Baskimaassa yleensä sataa, ja että Espanjassa on yleensä kylmä pääsiäislomalla. No on sitä ennenkin pikku sateissa ajeltu, ja otetaan pitkät villahousut mukaan.

Katsoimme tosissamme sääennusteita lähtöaamuna rankkasateen ropistessa kattoterassilla. Sadetta oli tiedossa joka päivä, joka paikassa. Toki myös hiukan aurinkoa. Ja lämpötilat lupasivat nousta ainakin +11 C asti. Sehän raikastaa märkää ajoasua.

Joustava päätöksenteko voi myös olla avuksi

Pikainen päätös: kuski hankkimaan vuokra-autoa ja kuskin rouva pakkaamaan uusiksi. Kuski löysi kaupunginosan viimeisen vuokra-auton paikallisesta pikku vuokraamosta. Pakkasimme Hyundain täyteen ja lähdimme kohti ensimmäistä motoherkkutietä, joka halkoo Penedèsin viinialuetta.

Vedenpaisumussade väistyi tuon tien alkaessa. Kaunista oli. Kyllä kirja tietää. Sopeuduimme kuitenkin nopeasti siihen ajatukseen, että matkaisimme kuivina ja mukavasti säästä riippumatta. Seuraava rankkasade lounastauolla auttoi tottumaan autoon.

Keskellä ei mitään, ja vielä eksyksissä, ja sieltä viinialueelle

Zaragoza on komea kaupunki keskellä kuivaa, aution oloista ylänköä. Vanha kaupunki on uuden kainalossa. Löysimme hyvän ravintolan (Churrasco) uudelta puolelta. Mutta ensin oli pitänyt löytää hotelli. Kaikki tiet olivat poikki rakennustöiden takia, ja kaikki viitat ohjasivat ulospäin kaupungista tai umpikujien perukoille. GPS ja 5 vuotta sitten työmatkalta muistoksi otettu turistikartta kävivät pientä kinaa, mutta kompromissi ja hotellin viereinen parkkihalli löytyivät tunnin hikisen ajelun jälkeen.

Maisema muuttui mukavan kumpuilevaksi viiniseuduksi : Riojan alueella vierailimme ystävän perheen luona, kävimme parissa bodegassa viiniostoksilla ja kolusimme iltaa viettävän Logroñon kaupungin vanhat, viehättävät korttelit perusteellisesti. Paikallisoppaat auttoivat valitsemaan tapaksia. Bacalaosta on näköjään mahdollista saada hyvää syötävää, mutta läskinkappaleet eivät siitä hienostu, vaikka nimi olisi millä kielellä. Jälkiruoaksi saimme ilmiselviä köyhiä ritareita.

Perillä Biskajan lahden rannalla. Haute Couture

Ajelimme vuoristotietä kauneudestaan kuuluun Donostiaan eli San Sebastianiin meren rannalle. Paikka oli entisten kuninkaiden kesälomakohde. Rakennuskanta ja kaupallinen tarjonta kehittyivät sen mukaiseksi. Hienoja hotelleja on runsaasti, ja vaatimattomammatkin osaavat sentään hinnoitella komeasti. Vieläkin kaupungissa pukeudutaan tyylikkäämmin ja huolellisemmin kuin muualla maassa. Baareja, pintxopaikkoja, ravintoloita ja oikein kahvia ja leivoksia tarjoavia kahviloita on lukemattomia. Edellisen illan ääripintxoilun jälkeen halusimme ns oikean aterian. Herkullinen ja kohtuuhintainen menu oli tarjolla La Murallassa.

San Sebastianin kuuluisin merkkihenkilö lienee muodinluoja Cristóbal Balenciaga, jonka ura alkoi täältä ja jatkui Pariisin valloitukseen. Balenciaga syntyi naapurikaupungissa Getariassa, jossa on Balenciagan elämäntyötä esittelevä uusi, loistavasti järjestetty, hurmaava museo.

Matkanteon kohokohta oli rannikkotie Bilbaon suuntaan. Jyrkän rannan mutkatieltä kelpasi ihailla valtameren aaltoja. Aurinkokin ymmärsi osua tähän vaiheeseen. Ennen Bilbaoon saapumista kuitenkin vedenpaisumusluokan rankkasade ja raekuuro rauhoittivat moottoripyöräkaihoiset taas tyytyväisiksi autoilijoiksi.

Bilbaon ruoka ja taide

Bilbaossa satoi. Mutta ei iltaisin. Uudessa kaupungissa on viehättäviä katuja ja aukioita. Löysimme oikein hienon ravintolan, Yandiola (3 haarukkaa Michelinin oppaassa), jonka ruoka oli sitä samaa jykevää perinneruokaa kuin muuallakin. -- Palaan vielä joskus tähän ruoka-asiaan, kunhan toivun matkan ruokailurasituksista. -- Vanhan kaupungin ”7 katua” ovat romanttisen nuhruiset, ja niiden takana on kaunis Plaza Nueva, holvikäytävien reunustama aukio. Siellä söimme pintxoja Viktor Montes –baarissa ja vaihdoimme baaria katsoaksemme Zaragoza – Barca-matsin, jonka Barca voitti 3-1.

Pitääkö vielä kertoa, että Guggenheim-museo on todella hieno? Se on kaunis ulkoa päin, eri säissä, eri suunnilta. Sisältä se on paitsi vaikuttavan kaunis, myös esimerkillisen toimiva. Kokoelmat ovat kiinnostavat ja niitä on sen verran, että melkein jaksaa katsoa. Joenvarsialue alkaa olla hienossa kunnossa ja sitä edelleen rakennetaan. Tekeillä näyttää olevan puisto- ja kävelyalueita.

Keskiaikaa, panoraamaa ja pastaa

Paluuta loivennettiin vierailemalla Vitoria-Gasteizissa, jonka keskiaikainen keskusta on hieno. Siellä on katedraali, joka on ”auki korjaustöiden takia”. Katedraalissa oli laajennustöiden aiheuttamia, vanhoja rakenteellisia ongelmia. Niitä korjattaessa paljastui arkeologisia löytöjä, joiden kaivaukset ovat nyt meneillään. Kaupunki on kuuluisa erityisen hyvin hallitusta kasvustaan. Koko kaupunki onkin viihtyisä, ja puistoja piisaa. Satunnainen vierailija kiittää myös hyvästä viitoituksesta keskustan viereiseen parkkihalliin ja taas ulos kaupungista. Varsinkin kun osaa verrata Zaragozan liikennejärjestelyihin.

Vitoriasta vie motoherkkutie vuorten yli Riojaan. Koko alue lävähtää lopulta eteen melkein karttana. Aurinko suvaitsi valaista tämän näkymän. Käsittämätöntä.

Zaragozaan saapuminen kesti toisella kerralla enää puoli tuntia. Auringossa kaupunki näytti viehkommalta kuin viimeksi sateessa. Illan kruunasi ravintolalöytö: italialainen Trastevere, jossa saimme salaattia ja pastaa! Lähes halvat hinnatkin vielä. Palaan siis vielä ruoka-asioihin toisen kerran.

Viimeisen päivä turismit: Zaragozassa kohteena oli Aljafería-palatsi, jossa on muslimipalatsin päällä ja vieressä katolisten kuninkaiden lisärakennuksia, ja vielä nykykäyttökin; siellä kokoontuu Aragonin alueen edustusto. Muslimiaikainen sisäpiha on kaunis, ja kuninkaiden ajalta on upeita, koristeltuja sisäkattoja.

Puolimatkassa Lleidan kaupungissa katsastettiin vielä keskiaikainen kukkula, jolla kovia kokenut kirkko. Illalla lähikortteliin italialaiseen kantaravintolaamme – taas kotona.