Puhelinlangat laulaa

Emme ihan pakkaa vielä, mutta olemme muuten aloittaneet lähtövalmistelut Barcelonasta Helsinkiin. Eeron täysjärkisen älypuhelinliittymän siirto lepotilaan Suomessa olomme ajaksi onnistui helposti puhelinsoitolla. Tosin kävimme ensin kaukana kaupungilla siinä Vodafonen liikkeessä, josta liittymä hankittiin, ihan turvallisuuden tunteen vuoksi. Näitä toimenpiteitä ei kuitenkaan voi hoitaa siinä eikä muissa liikkeissä, eikä netissä edes salasanan takana, vaan vain puhelimitse. Tässä tapauksessa oli sallittua turvautua englanninkieliseen asiakaspalvelupuhelimeen, vaikka periaatteessa yritämme harjoitella espanjaksi puhumista aina kun mahdollista.

Tästä rohkaistuneena aloin tavoitella vastaavaa lepotilaa internetliittymällemme. Aloitin taas lähtöruudun takaa, eli menin siihen läheiseen Movistarin liikkeeseen, josta olin valokaapelin jatkoksi tilannut meille hienon wifi-yhteyden. Kysyin hiukan varovasti, onko tällainen väliaikainen peruutus mahdollinen. Onhan toki. No tehdään sellainen. Ei, se pitää hoitaa puhelimella. Eikö netissä? Ei, vain puhelimella.  Paljonko säästän? Kertovat sitten siellä puhelimessa. Miten yhteyden saa takaisin? Soitatte sitten samaan numeroon, kun haluatte yhteyden päälle.

En vielä osannut pelätä. Levitin sopimuspaperit ja vastaostetun muotilehden sohvapöydälle ja näpytin annetun numeron. Automaattivastaus tuli tuhannen rahinan takaa. Sen verran ymmärsin, että jotain valintoja pitäisi nyt tehdä, mutta en edes kuullut saati luullut ymmärtäneeni isoa osaa purkitetusta puhetulvasta.

Odotin ja ihmettelin. Ääni jatkoi tarinointia pitäen välillä taukoja. Lopulta ääni sanoi kärsivällisen oloisena, ettei oikein ymmärtänyt sanomaani. En ollut vielä sanonut mitään. Sanoin sitten taikasanat ”Suspensión temporal”. Ääni lupasi yhdistää minut jonnekin. Odottelin 23 minuuttia kuunnellen pätkivää ja rahisevaa 70-luvun hittiä ”It’s all right now” ja sen kanssa vuorottelevaa ilmoitusta, että pitäisi vielä odotella. Enää ei ollut ollenkaan all right.

Hätkähdin ja sotkin lehden ja paperit, kun oikea ihminen viimeinkin vastasi. Aloin selittää asiaani. Ääni vaati tiukasti ulkomaalaisoleskelunumeroni (NIE). Annoin sen ja selitin taas. Kuinka pitkäksi aikaa, kysyi tiukka ääni. Aloin ensin huolestua, että ei nyt heti katkaista, vasta ensi viikolla, ja miten pitkäksi aikaa sen sitten voisi sulkea?

Sitten en enää saanut selvää. Rahina yltyi, ja ääni särkyi.  Asiakaspalvelija kävi todella kärsimättömäksi, kun en edennyt hänen käsikirjoituksensa mukaan enkä puhunut tarpeeksi nopeasti. Aloin anella palvelua englanniksi. Sehän sopii, yhdistän.

Odottelin vielä kymmenisen minuuttia ja olin sitten kuulevinani jostain kaukaa aavistusta siitä, että joku siellä huuteli englanniksi. Painoin sitten punaisen luurin kuvaa, kun mitään ei alkanut kuulua.

Melkein itketti, mutta varoin sotkemasta uutta muotilehteä kyynelillä, ja muutenkin päätin ryhdistäytyä. Olimme menossa illalla erään porukan jäähyväistapaksille ihanaan ravintolaan, joten ruoansulatusta ei kannattanut pilata pikkuhuolilla. Yritin samaa operaatiota parin tunnin kuluttua uudelleen, ja varttitunnin alkuodottelujen jälkeen pyysin suoraan englanninkieliseen palveluun. Toisen varttitunnin kuluttua suljin puhelimen, kun ei vielä ollut tapahtunut muuta kuin odottelupyyntöjen kääntyminen englanniksi. Asia alkoi kirkastua.

Jos nyt saisinkin linjan suljetuksi väliaikaisesti, niin sitten kun haluamme sen käyttöön käydessämme ehkä täällä keväällä, viettäisin samanpituiset tunnit roikkuen puhelimessa Helsingissä. Siinä hiutuisivat saavutetut säästöt, kun ”All right now, baby it’s all right” rätisisi kaukopuheluhinnoilla. Ja riski, että yhteyttä ei ajoissa saataisi kuntoon, olisi todellinen. Kutsun näitä järjestelyjä suojelurahan maksamiseksi.