Vielä kerran parvekkeella: Jäähyväiset Sitgesille

 Noinko pitkä aika on vierähtänyt raportoimatta; enkö ole kirjoitellut syksyllä 2018 tai 2019 kun viimeksi vietimme koko syksyn Sitgesissä?

Silloin joulun alla pakkasimme laatikoita ja kasseja varastoon nimeltä Petitslocals naapurikaupungissa Vilanova i la Geltrussa. Jätimme auton ystävien talliin, kannoimme akun heidän pesukonetilaansa ja söimme jäähyväisillallisen iloisenhaikeissa tunnelmissa.  Tarkoitus oli palata syksyllä 2020. 

 

No eihän sinne sitten palattu. Piti kyllä mennä muun reissun yhteydessä purkamaan varasto syksyllä 2020, mutta eipä menty. Nyt lopultakin pääsimme matkalle tositoimiin, onneksi myös samalla juhliin ystävien luo. 

 

Varaston purkamiseen olin valmistautunut selvittämällä lahjoitus- ja kierrätyskohteita. Lisäväriä ja -tuoksua hommaan oli odotettavissa. Saimme heinäkuussa sähköpostia varastolta: Naapuritalossa oli tulipalo, mutta varastorakennus säilyi. Tuhkaa ja savua kuitenkin riitti sinnekin. Joten tulisimmeko katsomaan, tarvitsemmeko siivousapua tai onko meillä asiaa vakuutusyhtiölle? 

 

Lajittelun painotukset kotiin tuotavien, lahjoitettavien ja roskikseen menevien tavaroiden välillä voisivat muuttua siitä, mitä ensin suunnittelimme, roskisosaston voitoksi.

 

Matka alkoi mukavalla, sopivasti leppoisan pitkäveteisellä laivamatkalla Travemündeen. Meri oli kaunis, kimaltava ja rauhallinen. Ruoka riittävää ja hyvää, jokaiselle jotain sopivaa -  minulle useita sopivia jälkiruokia. Espanjankieliset matkalukemiset pääsivät hyvään vauhtiin. Univelat kuittaantuivat.

 

Automatka halki Euroopan toi muistoja paljon Kattoterasseja aikaisemmilta ajoilta, jolloin lomailimme pohjoisessa Ranskassa useiden ystäväperheiden yhteisessä talossa ja teimme sinne matkaakin ihan matkaillaksemme. 

 

Tällä matkalla juhlimme ensin Provencessa, juhlathan lykkäytyivät viime vuodesta, kuten melkein kaikki muukin. Kolme päivää siinä meni herkutellessa ja ystävien seurasta nauttiessa.

Sitten lopulta Sitgesiin, ja majoittumaan viikoksi pikkuasuntoon tutun kadun varrelle. Ihailimme merimaisemia viimeiset kaksi syksyä siitä lähistöltä, saman kadun varrelta. Ensimmäinen tehtävä oli syödä päivällistä sikäläisten ystävien kanssa. Sitten herättelemään myytävää, espanjalaisia kilpiä kantavaa autoa.

 

Kahdeksan kuukautta odotusta olisi autolle vielä sopinut, akkua välillä ladaten. Siihen kertyi päälle vielä vuosi, ja auto kieltäytyi yhteistyöstä kokonaan. En mene herkullisiin ja opettavaisiin teknisiin yksityiskohtiin. Aikataulut elivät omaa elämäänsä: katsastusajat, puhdistussuunnitelmat ym joustivat.

 

En mene myöskään herkullisiin ja opettavaisiin yksityiskohtiin auton myynnin osalta. Lopputulos oli kuitenkin, että viimeisenä mahdollisena päivänä auto myytiin, ja siteerattiin Shakespearea: all is well that ends well.

 

Ai ne tavarat tuhkaisessa ja savuisessa varastossa… Siellä oli aivan siistiä, sisällä komerossa tosin hieman pölyä laatikoiden päällä.  Kaikki kunnossa. Varaston purku oli lopulta ainoa asia, joka sujui tuosta vain. Lajittelimme kaiken ripeästi ja iloisesti. Kotiin Helsinkiin tuotavat tavarat mahtuivat autoon (siihen pitkän matkan farmariin, jota ei oltukaan myymässä) helposti. Lahjoitettavat ja muuten kierrätettävät hoidettiin kohteisiin jo samana päivänä.

 

Iloisenhaikea jäähyväisillallinen vietettiin ystävien kanssa vielä lopuksi. Kattoterassikausi oli elämässämme pitkä, yhdeksän syksyä. Nyt se päättyi. Ovi sulkeutui, uusi avautuu. Lehti kääntyi. On uusien seikkailujen aika. Hienon kauden päättyessä olisi enempikin haikeus ollut kohdallaan, mutta koronan sekoittamien käytännön asioiden selvittäminen tuotti niin hurjan helpotuksen, että haikeutta ei mahtunut mukaan juuri ollenkaan.

 

Täyteen pakatun farmariauton nokka käännettiin kohti pohjoista. Ajopäivien aikana oli aikaa pohtia uusia kuvioita, ja armeliaasti myös olla pohtimatta. Viimeinen terassikeikka päättyi leppoisanlaiskaan laivamatkaan Travemündesta Helsinkiin. 

Väliarviointi Sitgesistä

Barcelona on meille jo tuttu ja siihen olemme kiintyneet. Tämänsyksyinen oleskelumme Sitgesissä on eräänlainen ihmiskoe: miten pärjäämme pikkukaupungissa? Yhteenveto arviosta: Oikein hyvin.

Pääväri täällä on loistava taivaansininen. Rannalle kävelee kodistamme muutamassa minuutissa. Aaltoja on hienoa katsella ja kuunnella kaikilla säillä ja kaikkina vuorokauden aikoina, esimerkiksi kesken työpäivän tai illan päätteeksi. Rannalla oli vielä viime lauantaina (marraskuun alussa) paljon uiskentelijoita, surffilautailijoita ja itsensä paahtajia.

Päivälämpötilat ovat juuri laskeneet alle 20 asteen. Lämmitys on meillä jo toiminnassa, emmekä enää kata aamiaista terassille. Siirsin tänään työpisteeni sisälle. Kuten vuokraemäntämme lupasi, kaupunki hiljenee miellyttävästi marraskuussa ja kaduille mahtuu taas kävelemään.

Normipäivä töineen ja asiointeineen on täällä helpompi ja kauniimpi kuin Barcelonassa. Ilman laatu on huomattavasti parempi. Noin viikoittaiset käyntini Barcelonassa ovat lisäherkkuja, joista on helppo nauttia. Tosin mieheni normipäivä on haastava silloin kun pitää käydä työpaikalla. Työmatkaan saa kulumaan pari tuntia suuntaansa.

Viikonloppuisin teemme patikkaretkiä. Garrafinluonnonpuistoon louhikkoisiin mäkiin tai laaksoon viinipeltojen keskelle helpommille poluille pääsee suoraan kotoa kävellen.

Täkäläiset ystävät ovat hyvä perusta viihtymiselle. Suomesta olemme saaneet kiitettävästi mukavia vieraita hyödyntämään vierashuonettamme ja nauttimaan elämästä kanssamme. Olemme käyneet viidessä kelpo konsertissa. Olemme löytäneet lukuisia hyviä ravintoloita, emmekä ehdi syksyn aikana kokeilla kaikkia meille suositeltuja.

Vieraiden kanssa kävimme läheisessä Vilafranca del Penedèsin kaupungissa, joka on tärkeän viinialueen keskus. Siellä on hieno, viinin viljelyä ja tuottamista esittelevä museo Vinseum.  Hieno moderni laajennus täydentää vanhaa palatsia. Näytillä on esineistöä, kuvia ja hyviä pikku filmejä eri aiheista. Lopuksi maistellaan lasillinen alueen viiniä.

Poikkesimme täällä Sitgesissä taidenäyttelyyn Centre Cultural Miramarissa eräänä kauniina sunnuntaina. Esillä oli Jordi Gichin veistoksia: kevyitä, puisia verkkomaisia teoksia. Vitsailin, että taiteilija on varmaan aloittanut isosta puupalikasta ja poistanut tarpeettomat osat.  Olikos se Michelangelo, jonka väitetään käyttäneen marmoria tähän tapaan? Syynäsimme teoksia tarkemmin ja etsimme liitoskohtia. Ei ole liitoksia, ja galleriassa pyörinyt filmikin näytti tekotavan: taiteilija ottaa puupölyn, muotoilee siitä naisen torsoa muistuttavan kappaleen, ja alkaa kaivertaa kappaletta ontoksi ja verkkomaiseksi. Upeita.

Miksi ihastelen tällaisia asioita, kun kaiken edessä, takana, ympärillä, alla ja päällä on käynnissä Kataloniaa ja Espanjaa koetteleva kriisi? (Koska olisi synti olla nauttimatta tästä kaikesta.) Kriisistä kyllä keskustelemme ystävien kanssa, ja he ovat huolissaan, murheissaan, kiukuissaan ja helpoimpina hetkinä kyllästyneitä koko touhuun, sijoittuipa oma mielipide mihin kohtaan tahansa. Seuraan paikallista La Vanguardia –sanomalehteä, jonka raportointi on osoittanut perusteelliseksi, monipuoliseksi ja hienosti taustoittavaksi. Lehdessä on myös erinomaisia mielipidekirjoituksia. Jos haluaa pysyä suunnilleen kärryillä, Hesarilla pärjää. Ei tästä nyt sen enempää. Toivotaan viisautta ja hyvää tahtoa.

Katalonia, Katalonia

Olen enimmäkseen, vaikka en ihan kokonaan, väistellyt asiallisia ja yhteiskunnallisia aiheita näissä päiväkirjamerkinnöissäni. Nyt ei auta mikään.

Eilinen kansanäänestys on raportoitu kattavasti täkäläisissä ja muiden maiden medioissa, samoin siihen johtaneet vaiheet vuosien varrelta. Huominen yleislakko saa varmaan myös perusteellisen huomion. Uutisoitavaa ja analysoitavaa riittää tuleviksikin vuosiksi, koska vireillä on hirveä sotku.  Voittajia ei ehkä ole.

Asioita murehtiessa tulee mieleen kaksi kirjallisuusviitettä, joista toinen liittyy teemaan suoraan, toinen ei niinkään.

Georg Orwellin sotareportaasi vuodelta 1938, Katalonia, Katalonia, on vaikuttava ja hyvin sekava kuvaus Espanjan sisällissodan tapahtumista. Sekavuus varmaan tahallista ja on ehkä seurausta siitä, että kirjoittaja asettuu tapahtumiin sisälle, eikä taiston tuoksinassa jäsennä tai analysoi tapahtumia selkeäksi rakennelmaksi. Kirjailija on itse sodassa tasavaltalaisten puolella ja tavallisesti nykylukijakin on Francoa vastaan. Sen verran on oikein selvää. Kuitenkin tasavaltalaisten joukot koostuivat lukuisista keskenään erimielisistä joukkioista: Vuonna 1937 aloitettiin toukokuun puolivälin jälkeen tasavaltalaisten liittolaisena olleen Neuvostoliiton painostuksesta Stalinin linjaa vastustaneisiin ryhmiin kohdistuneita puhdistuksia, joiden kohteeksi joutuivat trotskilaisten lisäksi muun muassa CNT-ammattiliiton ja FAI-järjestön anarkistit (tämän lunttasin äsken Wikipediasta).

Viime vuosina Katalonian itsenäisyyskeskustelussa on itsenäisyyttä vaatimassa ollut keskenään riitaisia ryhmiä, ja ainakin kaikista muista yhteiskunnan asioista on vallinnut normaali poliittinen erimielisyys. Lisäksi mielipidetiedustelut ovat raportoineet, että vain noin puolet väestä ylipäätään haluaisi itsenäisyyttä. Yhteinen vihollinen onnistui kuitenkin eilen vahvistamaan innokkaimpia itsenäisyystuntoja: Eihän kukaan voi sietää sitä, että poliisit pamputtavat tavallisia ihmisiä, jotka haluaisivat laittaa lapun laatikkoon.

Sisällissota ei ole mikä tahansa vertauskuva, siitä on melko vähän aikaa, ja sen jälkeen Katalonia koki sortotoimia. Nämä ovat tärkeää taustaa itsenäisyysajattelulle, jonka syvemmät juuret ovat 1700-luvulla.

Eilisten näyttöjenkään perusteella en kuitenkaan innostuisi näkemään selviä yhtäläisyyksiä Francon ajan ja nykykomennon välillä. En ollenkaan siksi, että puolustaisin Rajoyn hallituksen linjaa, vaan siksi, että rinnastaminen eiliseen olisi sisällissodan ja Francon ajan kauhujen vähättelemistä.

Sitten toinen kirjallisuusviite. Olen lukenut koko pinon Julia Navarron historiallisia romaaneja (kindlellä – ne ovat niin paksuja opuksia, että niitä ei jaksa pidellä paperiversioina). Ne ovat jännittäviä, niiden henkilöt ovat kiinnostavia, ja historiastakin oppii samalla kaikenlaista. Kieli on konstailematonta, joten ne sopivat espanjan harjoitukseksi. Uusin kirja ei kuitenkaan ole historiallinen. Sen nimi on Historia de un canalla, eli Roiston tarina. Päähenkilö on epämiellyttävä, itsekäs, rakkaudeton tyyppi, joka loukkaa ja tuhoaa ihmisiä, lapsuudestaan alkaen. Kirjan lukeminen on minulla vielä kesken, joten en tiedä, tuleeko mitään kauniimpaa lopulta vastaan.

Kirjassa on kiinnostavaa sen rakenne, ja se liittyy tähän Katalonia-keskusteluun. Päähenkilö kuvailee ilkeät tekonsa ja sen, miten kohde siitä masentui, suuttui, tuli murheelliseksi tai suorastaan tuhoutui. Kunkin tapahtuman jälkeen hän pohtii, että näin ei olisi tarvinnut käydä. Hän olisi alun perin voinut sanoa jotain ystävällistä, ymmärtävää tai kiitollista. Hän olisi voinut auttaa. Kohde olisi ilahtunut, tullut onnelliseksi tai saanut tarvitsemaansa tukea. Hän jatkaa pohdintaansa: Vielä kunkin tapahtumasarjan myöhemmissä vaiheissa olisi ollut mahdollista pyytää anteeksi, selittää tai lohduttaa. Jotain olisi saatu pelastetuksi. Mutta ei.

Mitä tekemistä tällä on Katalonian itsenäisyyspyrkimysten kanssa? Niihin aikoihin, kun tulimme tänne ensimmäisiä kertoja, eli vuonna 2011, käytiin keskustelua Katalonian taloudellisesta asemasta. Toivottavana mallina mainittiin Baskimaan suurempi itsenäisyys. Baskimaa verottaa itse kansalaisiaan, käyttää rahat ja lähettää keskushallinnolle jämät. Keskushallinto verottaa katalonialaisia ja lähettää rahaa tänne.

Tässä vaiheessa olisi voitu käydä keskustelu ja ehkä päätyä sopivaan malliin. Tällainen ratkaisu olisi tehnyt suuren osan katalonialaisista onnellisiksi ja vienyt puhtia itsenäisyysajatuksilta.

No näinhän ei tehty. Alkoi kansanäänestysten ja itsenäisyysteemaisten vaalien aika. Perustuslain mukaan tällainen kansanäänestys on mahdoton. Olisikohan voitu keskustella siitä, miten perustuslakia pitäisi muuttaa hyvässä (hitaassa) järjestyksessä? Näin ei tehty.

Ei myöskään aikanaan käyty keskushallinnon ja Katalonian edustajien välillä keskustelua siitä, mistä kenkä puristaa ja millaiset sandaalit voisivat istua paremmin.

Kun äskettäin syyskuussa äänestyksen valmistelu eteni, olisi vielä voitu avata keskustelu siitä, mistä pitäisi keskustella. Mutta ei. Tärkeintä oli, että äänestys on KIELLETTY.  Kun äänestys läheni, olisi voitu antaa sen tapahtua, tulkita se rauhalliseksi mielenosoitukseksi ja kaivaa sitten myöhemmin esiin perustuslaki: ei tällä kuitenkaan päästä noin vain itsenäistymään, eihän äänestys ollut edes lain mukainen. Mutta ei. Äänestys piti estää.

Nyt sitten ollaan hyvin pitkällä suuttumuksessa ja surussa.

Ekstreemilomanen Navarrassa

Mutkikkaasti löytämämme vuokra-asunto oli luvattu toisille vuokralaisille muutamaksi päiväksi jo ennen kuin me aloimme neuvotella syksystä. Niinpä jouduimme häipymään siksi aikaa uudesta kodistamme. Pohdimme ratkaisuksi tuttavantuttavien tyhjää loma-asuntoa, ystävän vierashuonetta ja airbnb:tä. Mutta lukukausi ei ole vielä käynnissä, joten pystyimme ottamaan pari päivää omaa lomaa viikonlopun lisäksi ja lähtemään pikku matkalle.

Espanjan matkaoppaamme Guía del turismo del vino auttoi taas. Sopivan ajomatkan päässä oli vielä yksi alue, johon emme ole tutustuneet. Navarra.

Suunnitelmaan kuului viinialueiden pikkukaupunkien ihailua, kaksi patikointiretkeä ja hyviä päivällisiä.

Ihania kauniita hiljaisia teitä upeissa maisemissa! Ensimmäinen yö Aragon-joen Leyre-altaan reunalla mäessä Monasterio de Leyressä. Luostarissa on parikymmentä munkkia, ja luostarin vieressä on edullinen hotelli. Munkit pitävät päivittäin viisi rukoushetkeä, joista neljä toimitetaan gregoriaanisella laululla. Urut murisivat hiljaa säestykseksi.

Eero valmisteli ensimmäisen patikointiretken Wikilocin valikoimasta. Tämä on mainio sivusto, josta löytyy kaikenlaisia kävelyreittejä. Mobiilisovellus mahdollistaa suunnistuksen puhelimen gps:n avulla. Reitin piti olla ”helppo”.

Noh. Olemme toki hitaita, mutta teimme tätä alle 7 kilometrin matkaa neljä tuntia. Korkeuseroa voitettavaksi oli 500 m, lähdön 750 metristä ylös 1250 metriin. Nousu oli varsin jyrkkää. Ihmettelin jo noustessa, miten pääsemme alas.

Helppoa sikäli, että köysiä ja hakkuja ei tarvittu. Vaellussauvat olivat tärkeä apu, paitsi huipulla louhikossa, kun etenemistä piti auttaa käsin.  Ylhäällä avautui mukavaa, helposti käveltävää  niittyä parinkymmenen metrin jaksoissa. Muuten matka oli aikamoista taistelua ylös ja sitten alas, kun jokainen askel piti suunnitella huolellisesti.

Maisemat olivat toki huikeat, sikäli kun niitä uskalsi katsoa! Paikoin vieressä aukeni hyvin jyrkkä rinne. Pusikot pehmensivät näkymää sen verran, että kauhu ei iskenyt täysimääräisenä.

Toivuimme väsyneinä mutta onnellisina Javierin linnan vieressä, ja kävimme tässä legolinnan näköisessä rakennuksessa tutustumassakin. Linnan kuuluisa poika Francisco (San Francisco Javier) oli Ignatius Loyolan aikalainen, ja tavattuaan tämän Pariisissa Sorbonessa päätyi lähestystyöhön Intiaan, Japaniin ja Kiinaan.

Ajelimme nätistä kylästä toiseen hienoa pikku tietä. Sangüesassa laitettiin kadun varteen väliaikaisia aitoja, ilmeisesti rajaamaan härkien reittiä tulossa olevan fiestan aikana. Ujuéssa ylhäällä maailman katolla valmistauduttiin omaan fiestaan valkoisissa asuissa, punaiset baskihuivit kaulassa. Oletassa olivat viinibodegat kiinni, mutta vanhassa, roomalaismuurien ympäröimässä kaupungissa vinoteca palveli.

Toinen ekstreemikokemus oli päivällinen yöpymispaikassamme Tafallassa. Eri lähteet ovat yksimielisiä siitä, että kaupungin paras ravintola on Túbal. Varasimme pöydän oikein etukäteen. Valkoiset pöytäliinat, hienot katelautaset ja koristeelliset aterimet virittivät juhlatunnelmaa.

Tarjolla oli kohtuuhintainen Menu Clasico. Yllätysalkupalan lisäksi siihen kuului kolme alkupalaa, pääruoka ja jälkiruoka. Nämä kaikki valittiin useista vaihtoehdoista. Eero ihmetteli, että tuleekohan ruokaa liikaa, mutta minä intoilin: nämä ovat varmaan pieniä annoksia, kun niitä on niin monta, ja onhan se mukava herkutella, kyllä tämä kotiolot voittaa.

Yllätysalkupala oli kunnon kulhollinen herkullista merenelävälientä ja pieni rapea taikina-rapu-teos. Varsinaiset alkupalat olivat hyviä ja annokset olivat oikein isoja. Piti jo alkaa jättää hiukan syömättä, kun pääruoka oli vielä tulossa.

Ylikypsä paistinkappale oli mehevä ja valtavan iso. Lisäksi lautasella oli iso kuutio jotain epämääräistä, joka koostui lähinnä rasvasta. Ja tukevaa ruskeaa kastiketta.

Jälkiruoan sijasta anoimme kahvia ja pikku digestiivit. Saimme saavilliset Patxarania, joka varmaan pelasti hengen, paitsi että sitä oli liikaa.

Olemme ennenkin kokeneet, että kaikenlainen perinneruoka, varsinkin jos se on kotoisin vuoristoisilta seuduilta tai kylmien talvien alueilta, on lähes tappavan raskasta. Nyt muistamme taas jonkin aikaa varoa näitä.

Toinen patikointipäivä sitten tehtiinkin oikeasti helposti: tassuttelimme hitaasti noin 9 km matkan kauniissa maatalousmaisemassa pikkutietä, korkeusero 60 m. Illaksi etsimme pintxoravintolan, niitähän voi syödä niin vähän kuin haluaa!

Miten hankitaan vuokra-asunto ajoissa Barcelonan seudulla, osa 3

Nyt olemme kolmatta kertaa vuokranneet asunnon Täältä jostakin.  Miten se sitten on parasta tehdä? Ei aavistustakaan!

Jos on tulossa elokuun lopulla tai syyskuun alussa syksyksi tai vuodeksi, voi aloittaa etsimisen vaikkapa toukokuussa. Tällöin välittäjät eivät vielä kiinnostu, eikä millään sivustoilla ole mitään sopivaa tarjolla niin kaukaiseen tulevaisuuteen. Etsimistä voi jatkaa kesä-heinäkuussa. Jotain tulee ehkä markkinoille, mutta vuokra-aika alkaisi liian myöhään, tai sopimus pitäisi tehdä liian pitkäksi ajaksi. Hyvät ovat liian kalliita, ja mahdolliset kamalia.

Elokuussa onkin sitten Espanja lomalla. Välittäjät hikoilevat viime hetken loma-asuntotilausten kanssa. Asunnot eivät ole vielä vapautuneet syksyksi.

Lyhytaikaisia turistiasuntoja voi varata aikojen päähän, kuten hotellihuoneitakin. Mutta sehän on eri markkina.

Ajatus on, että tullaan hotelliin asumaan ja aletaan katsella mitä olisi tarjolla. Mutta pohjoismainen hermostomme ei kestä tällaista epämääräisyyttä.

Miten me sitten olemme toimineet? Aina yhtä epämääräisesti, ja lopulta aina luotettavien ihmisten, tuttavantuttujen tai ystävien avulla. Ensimmäisellä kerralla (2011) apuna oli mieheni työn kautta mainio, pätevä relocation service, jonka edustaja hoiti hermoilun, jahtaamisen ja patistukset puolestamme. Me ehdimme kyllä hermoilla, kun mitään ei ensin näyttänyt löytyvän. Mutta hän sai ihmeitä aikaan. Niinpä saavuimme lentokentältä taksilla suoraan asunnon eteen ja kaikki sujui.

Toisella kerralla (2012) kuulimme mieheni työpaikalta juorun, jonka mukaan Silvian isä olisi hankkinut uuden asunnon kunnostettavaksi ja vuokrattavaksi. Tuttavuuteen liittyvä sosiaalinen pääoma mahdollisti luottamuksen. Saimme varata asunnon jo alkukesällä ennen Suomeen paluuta, ja sen piti olla valmiiksi kunnostettu kun tulemme takaisin elokuussa. No sehän ei sitten ollut valmis, koska lattian laittajat eivät työskennelleet elokuussa, ja tämä asia alkoi meitä huolestuttaa, mutta vuokraisäntä hankki meille varakämpän pariksi viikoksi ja oli lentokentällä meitä vastassa viedäkseen meidät sinne.

Kolmannella kerralla, tänä kesänä, halusimme Sitgesiin asumaan. Sitges on kaunis, vanha, eloisa rantakaupunki alle tunnin junamatkan päässä Barcelonasta etelään päin.

Barcelonassa tiedämme yhden varmasti toimivan välitysfirman (on niitä varmasti muitakin), joka vuokraa suurimman osan asunnoista ilman että niitä pääsee näkemään, ja parin viikon varoitusajalla.  Tällaisen voisi siis varata etänä lähtöviikolla, toimittaa tarpeelliset (lukuisat!) dokumentit sähköpostilla ja maksaa parin kuukauden vuokran etukäteen. Mutta mehän halusimme Sitgesiin.

Aloitin selvittelyn toukokuussa, jatkoin kesä-heinäkuussa. Lopulta löytyi houkutteleva asunto, jonka ystävämme kävivät katsomassa. Se kerkisi mennä sivu suun. Samaa asuntoa välittää yleensä useampi välittäjä, ja nyt toisen välittäjän asiakas ehti ensin.

Ystävämme löysivät toisen mahdollisuuden. Tartuimme siihen hätäisen  innokkaasti. Hieroimme siitä kauppaa vielä lähtöviikolla. Viimeisinä päivinä omistajakin jo innostui tekemään konkreettisia tarjouksia, ja saimme edes sähköpostitse sovituksi asiasta (ja rahaa lähetetyksi).

Siinä kauppoja hieroessamme saimme yhtäkkiä lukuisia asuntoilmoituksia. Elokuun viimeisellä viikolla alkoi vihdoin olla tarjolla asuntoja syyskuuksi! Piti oikein keskittyä olemaan lukematta niitä, kun varaus oli jo tehty.

Asunto on parempi kuin kuvissa, ja sopii meille täydellisesti. Vuokraemäntä on mukava. Nyt olemme jo nauttineet parit ateriat uudella kattoterassillamme Sitgesin keskustassa. Olemme nauttineet hyvän ravintolapäivällisen ja öisen urkukonsertin. Siis olemme kotiutuneet.

Samalla käynnistyy syyskauden ”arkinen” aherrus uusissa maisemissa.

Hasta la proxima!

Barcelona on jo saanut pärjätä puolitoista viikkoa ilman meitä. Lopputoimet olivat enemmän mutkikkaita kuin raskaita. Nettiliittymän irtisanominen vaati lopulta yhteensä neljä soittoa ja kaksi käyntiä. Soitoissa paljastui aina vain asia kerrallaan, joten viisastuneena piti palata asiaan yhä uudelleen. Mieheni puhelinliittymästä päästiin kevyemmin, ilman uutta soittoa, linkkejä sähköpostiin tai koodeja: noin viikkoa ennen muuttopäivää puhelin ei enää toiminutkaan. Chattitiedustelussa selvisi, että irtisanominen on nyt sitten hoidettu. Pankissa piti istua hyvä tovi – taisi jäädä alle tunnin kuitenkin - ilmoittamassa suomalaista puhelinnumeroa tilisiirtojen tekstiviestivarmennuksia varten, ja molempien meistä ihan itse.

Jätimme toiveikkaasti hiukan tavaraa ystävämme autotalliin. Siis melkein 20 pahvilaatikkoa, jotka hämmästyttävästi saatiin kuljetetuksi kahdella henkilöautolla ja pakatuksi varastohyllyn ylähyllyn päälle. Laatikot on numeroitu, ja tavaroista on excel-lista, johon on merkitty laatikon numerot.  Tarkoitus on vielä palata ensi syksyksi.

Luovuimme kuitenkin lopullisesti pitkäaikaisesta vuokra-asunnostamme, joka piti tyhjentää (onneksi kuitenkin vuokraisännän hankkimat huonekalut saivat jäädä paikalleen). Tavaran varastoinnin lisäksi käytössä oli koko kirjo: tavaraa myytiin, lahjoitettiin ja laitettiin roskikseen – eikun kierrätettiin asianmukaisesti neljään perussäiliöön ja vielä sähköromut, epäilyttävät nesteet ja vanhentuneet lääkkeet erikseen, kiertävään keräyskonttiin.

Osan tavarasta, lähinnä kuppeja, laseja, kattiloita, kahveleita yms osti tuttu nainen verkostostani. Hän varustaa vuokrattavaksi asuntoa, jota parhaillaan remontoi. Tarjosimme Wallapop-nimisen sovelluksen kautta myyntiin telkkaria, patjoja, terassipöytää, kylppärin lämppäriä, lautasia, pölynimuria. Sovellus on näppärä, ja tavoittaa samalla seudulla asuvat, joten noutokin on yleensä helppo järjestää.

Tiedustelut ja vastaukset jäivät kuitenkin pilveen roikkumaan. Oikein hintojakin sovittiin ja noutoaikoja järjesteltiin, mutta loppujen lopuksi vain yksi kauppa toteutui.

Selvittelin verkostostani hyväntekeväisyysjärjestöjä, jotka voisivat noutaa loput tavarat. Järjestöjen tavoittelu oli yhtä näppärää kuin viestimien irtisanomiset: viestejä, soittoja, väärinymmärryksiä. Lopulta kuitenkin patjat kelpasivat yhdelle ja pienemmät tavarat toiselle. Loppusiivouksen takia imurista voitiin luopua vasta viimeisen päivän iltapäivällä, mutta ihmeeksemme noutaja tuli minuutilleen sovittuna aikana. Kipitimme rankkasateessa tavarat autoon, helpottuneina.

Kun paistinpannu oli viimeistä iltaa kotona, paistoin suurta herkkuamme lubina-kalaa ja laitoin hyvän salaatin. Pitkään jääkaapissa unohduksissa odotellut valkoviini saatiin samalla käsitellyksi asianmukaisesti. Päivällä kauppahallissa hyvästelin kalakauppiaan ja vihanneskauppiaan, joiden tuotteita olin ostanut viikoittain. Haikeaa.

Loput illat pitikin syödä ulkona. Viimeistä iltaa juhlimme aivan talomme takana olevalla mäellä, kauniin pikku aukion reunalla olevassa viihtyisässä ravintolassa NOW eli Not Only Wine. Valitsimme valmiin menun, joka koostui kuudesta pikkuannoksesta ja niihin sovitetuista viinintilkoista. Tarjoilija esitteli haltioissaan kutakin yhdistelmää. Ihanaa.

 Viimeisen yön vietimme läheisessä hotellissa. Siivoojalla riitti varmaan ihmettelemistä, kun löysi roskikseen lastaamani kulahtaneet muuttokamppeet ja loppuun käytetyt kengät ja vielä rikkinäisen yöpaidankin. Kapusimme taksiin siisteinä ja lähes seesteisinä. 

Ajoissa asialla, puhelimet kuumana

Hoidan mielelläni monet käytännön asiat verkkopalveluissa tai sähköpostitse. Varsinkin jos pitää olla mitenkään täsmällinen aikojen, rahojen tms suhteen. Myös Suomessa, vaikka puhun suomea sujuvasti.

Nyt kun hoitelemme kaikenlaisia muodollisuuksia ja käytännöllisyyksiä valmistellessamme poistumista Barcelonassa, aloitan toiveikkaasti verkkosivuilta asioiden selvittelyn. Täällä kuitenkin tykätään puhelimesta. Varsinkin puhelinyhtiöissä. Kun en puhu tai kuuntele espanjaa niin kauhean täydellisesti, hommat tuntuvat raskaammilta kuin ovatkaan.

No niin. Meillä on valokaapeliwlan, joka toimii nopeammin ja paremmin kuin mikään ikinä (mieheni vertaa muutamaankin yliopistoon). Sitä asennettaessa vuonna 2012 Movistarin setä ahkeroi tunteja tuodakseen piuhan kotiin asti, ilman eri veloitusta. Kotona Helsingissä olemme äskettäin kiukutelleet samasta asiasta, eikä sitä hoidettu ollenkaan tällä tavalla.

Nyt kuitenkin tästä  lystistä pitää luopua. Aloitin ajoissa ajatellen, että asiaan  voi liittyä pitkiäkin irtisanomisaikoja. Verkkosivut tarjosivat vain puhelinnumeroa, ei mitään infoa eikä yhteydenottolomakkeita.

Pakkasin kassiin lankapuhelinlaitteen, joka kuuluu diiliin, mutta jota emme ole käyttäneet ollenkaan, ja pinon dokumentteja, joita yleensä tarvitaan, jos asioidessa mennään hyväähuomenta syvemmälle. Kävelin toiveikkaasti mutta pahinta peläten läheiseen Movistarin liikkeeseen. Kysyin asiakaspalvelijalta, miten hoitaisimme tämän wlanin irtisanomisen, ja ottaisivatko he jo puhelimen takaisin, kun se kuitenkin pitää palauttaa.

Voi eihän se näin käy. Pitää soittaa tiettyyn numeroon, josta annetaan koodi, joka pitää olla mukana, kun lopulta tuo liikkeeseen puhelimen ja reitittimen. Ei voi tehdä liikkeessä, ei verkkosivuilla, ei sähköpostitse. Tarvitaan puhelimitse saatava koodi. En viitsinyt kysyä, miten kuurojen oletetaan toimivan. Varmaan pitää pyytää apua joltain kuulevalta.

No aloin soittaa. On huomattava, että tällaisen palvelun irtisanomiseen käytetään ihan tiettyä verbiä, solicitar la baja. Mikä tahansa lopettaminen, katkaiseminen tai päättäminen ei kelpaa ollenkaan eikä tule ymmärretyksi.  Painelin valintanumeroita ja sanelin tarpeitani robotille. Odotin vuoroani. Odotin vuoroani. Odotin vuoroani.

Pääsin puheisiin henkilön kanssa, joka ei osaa puhua hitaammin, vaikka olisi millainen (tällainen) solkkaaja puhekaverina. (Se on kuulemma kulttuurissa, täällä nyt kerta kaikkiaan puhutaan nopeasti.) Lyhyestä asiasta sukeutui pitkä keskustelu, puhenopeus ei nopeuttanut asian hoitamista. Tulos: Koodia ei voida vielä antaa minulle. Minun pitää soittaa uudelleen tasan 15 päivää ennen toivottua lopetushetkeä (ei aikaisemmin, ei myöhemmin). Muchas gracias, hasta luego. Ja kalenteriin tuo uusi soittopäivämäärä.

Minun puhelinkohtrahtini on tyyppiä prepaid. Saan ylläpidetyksi puhelinnumeroni, kunhan syötän hiukan rahaa systeemiin ajoissa. Jos en syötä, tulee hankittavaksi uusi numero. Raha kuluu sitten puheluihin, mistään muusta ei tarvitse maksaa. Siis ei tarvita lähtötoimia.

Miehelläni taas on älypuhelimen arvolle sopiva liittymä, jossa on kiinteäkin maksuosuus. Se pitää irtisanoa, siis solicitar la baja. Vodafonen sivuilla on enemmän mahdollisuuksia asioiden hoitamiseen kuin Movistarilla. Aloimme yhdessä selvittää asiaa chatin välityksellä.

Chattaaja kyllästyi odottelemaan, että ymmärtäisimme hänen edellisen repliikkinsä ja miettisimme vastausta, ja katkaisi istunnon. Lupasin kirjautua systeemiin seuraavana päivänä yrittämään uudelleen ihan itsekseni. Chatti oli onneksi ylikuormitettu, joten sain luvan lähettää kysymykseni sähköpostitse.

Vastaus oli pitkä ja sekä byrokraattisen että kohteliaan kiemurainen. Parin lukemisen jälkeen ymmärsin, että asian hoitaminen onnistuu vain soittamalla tiettyyn puhelinnumeroon.

Mieheni espanjantaito on heikompi kuin minun. Tarjouduin, huokaisten, hoitamaan tuon soittelun. Kun olin sanellut kaikki asiakasnumerot ja muut tarpeelliset tiedot niistä dokumenteista, joita aina tarvitaan asioiden hoitamiseen, ystävällinen naisääni jatkoi keskustelua: No niin, Eero, saanko kysyä, miksi haluatte irtisanoa tämän sopimuksen?

Tämä naisääni oli kulttuurisesti joustavampi kuin Movistarin henkilö, ja puhui erittäin selvästi ja hitaasti, joten asia eteni nopeasti. Hän lupasi lähettää sähköpostiin linkin, jonka kautta pääsee hoitamaan irtisanomisen, käyttäen koodia, joka lähetetään  muistaakseni tekstiviestinä.

Mutta asia ei tullut valmiiksi, koska linkki olisi voimassa vain muutaman päivän. Pitää siis soittaa uudelleen sitten kun lopetuspäivä on jo lähellä.