Ihmettelin aluksi, voisiko tähän kyllästyä. Tarkkailin tunteitani kiinnostuneena. Mikä asia arkistuu, mihin väsyn, mikä alkaa ärsyttää, alanko peräti kaivata jotain koti-Suomesta (muutakin kuin rakkaita ihmisiä)? Käyvätkö pikkuasunnon seinät kimppuun?
Vai voittavatko avarat kattonäkymät ahtauden? Missä asioissa ensi-ihastus syvenee kiintymykseksi kielitaidon ja paikallistuntemuksen karttuessa?
Kaupunkikuvassa koristeelliset talot ilahduttavat edelleen. Katse kiitää ohi vähemmän kiinnostavien näkymien, kun kaunista on niin paljon. Myös viileällä säällä terassi avaa ympäristön, eikä asunnon ahtautta huomaa.
Kotona olen edelleen kiitollinen sisustajan vaalean viileistä valinnoista: valkoista Ikeaa, lasia, ja musta sohva; mutta huomasin Suomessa jouluna ahnehtivani värikkäitä asioita pöytään, joulukuuseen ja muualle kotiin.
Olen asettunut muutamien korttelin pikkukauppojen tyytyväiseksi kanta-asiakkaaksi. Espanjanopintojen edistyessä asioin jo melko asiallisesti kalakaupassa, erilaisia makkaroita valitsemassa ja runsaan tuoreessa vihanneskaupassa. Espanjalaisesta keittokirjasta on valikoitunut nippu suosikkireseptejä. Helteellä valitsin nopeita valmistaa (ettei asunto turhaan lämpene), kevyitä syödä, nyt talvella uuniruokia, muhevia papupöperöitä ja tulisempia mausteita.
Seikkailu jatkuu, kyllästyminen ei tunnu mahtuvan ohjelmaan. Yhtä asiaa sentään kaipaan Suomesta: lämmintä kylpyhuonetta! Täällä kylmimmillä keleillä kylppäriä lämmitti äänekäs pikku puhallin, joka laitetaan päälle vain tarvittaessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti