Tällä viikolla päättyy pariviikkoinen Maria Canals –pianokilpailu, www.mariacanals.cat. Semifinaalien ja finaalin välisenä lepoaikana yleisöä hemmoteltiin Grigori Sokolovin soolokonsertilla. Palau de la Música Catalana oli täynnä, siis noin 2000 henkilöä nautti kirkkaimmasta, puhtaimmasta, hienoimmasta mahdollisesta pianomusiikista. Iso ja hiljaisen oloinen Sokolov käveli ripeästi lavalle flyygelin viereen, tuolin taakse, kumarsi korrektisti yleisölle ja sujahti jo kesken kumarruksen istumaan, ja soitti jo, asettelematta itseään sen kummemmin pianon ääreen. Kiitokset aplodeista saatiin samaan tapaan eleettömästi – kuusi ylimääräistä kappaletta hoitivat Sokolovin kommunikoinnin yleisölle.
Hurmaava Palau de la Música Catalana (www.palaumusica.cat) on oma nähtävyytensä. Perusteellisempaa koristelua on vaikea kuvitella. On mosaiikkia, patsasta, reliefiä, lasia, laattaa, lampettia. Kuten entinen morsian sanoi puvustaan: ei ole enää yhtään paikkaa johon voisi mitään ruusuketta lisätä. Tyyli on kuin suomalaisen kansallisromantiikan ja wieniläisen jugendin yhdistelmä, mutta enemmän. Arkkitehti Domenech I. Montaner suunnitteli rakennuksen, joka otettiin käyttöön vuonna 1908.
Palau ei ole enää minkään orkesterin koti, vaan ohjelmisto koostuu ihan kaikenlaisesta musiikista. Edelliset käyntimme olivatkin erittäin kaikenlaisia. De cajón! Festival Flamenco –sarjassa esiintyi Rosario. Kävi niin, että minä sokea kana, suomalaisille vieraille ohjelmaa kootessani, löysin kunnon jyvän. Rosario Flores on supersuosittu. Hänen äitinsä, Lola Flores, oli aikanaan oikein ikoni. Isälläni taisi muinoin olla hänen levyjään, ja luulen muistelevani juuri Lola Floresin laulua Ya viene marzo con flores… mutta tästä en ole varma.
Lierihattuisen, mikroshortseihin ja makrosaappaisiin pukeutuneen Rosarion ja bändin musiikkia ei olisi heti flamencoksi arvannut, ellei olisi ohjelmasta lukenut. Rumba, pop, blues, rock ja funk, joiden kerrottiin olevan Rosarion tyylilajeja, kuuluivat selvemmin. Yleisö oli villinä: monet pyrkivät pois penkkirivien välistä käytäville tanssimaan, lauluja osattiin laulaa mukana, taputukset ja huudot kuuluivat peruskäytökseen. Naisesiintyjälle sopii kiljahdella guapa, mikä tarkoittaa kaunista. Sanaa käytetään esimerkiksi kaupoissa puhutteluna. Nimenomaan naiset toisilleen. Tänään viimeksi leipäkaupan myyjä sanoi minulle gracias, guapa, eli kiitti, kaunokainen. Kaikkeen tottuu.
Samassa paikassa - siis Palaussa, ei leipomossa - seuraavien vieraiden kanssa tiesimme vielä vähemmän mitä odottaa. Goran Bregovic ja hänen hää- ja hautajaisorkesterinsa esitti balkanilaista nykymusiikkia: mustalaistorvet, perinteisiä bulgarialaisia polyfonioita (en tietenkään tiedä mitä se tarkoittaa), sähkökitara, ortodoksinen kirkkokuoro, unohtamatta muslimivaikutteita ja juutalaismusiikkia… Joko yleisö palvoi yhtyettä jo etukäteen, tai teki pikaisen arvion kuulemastaan ja villiintyi tanssimaan. Meininki oli vauhdikasta kuten Rosarion konsertissa.
Ooppera esiintyy Gran Teatre del Liceussa. Se on palanut kahteenkin kertaan, viimeksi vuonna 1994. Se rakennettiin aivan entisen näköiseksi, mikä minusta oli turhaa. Uudet, aivan modernit lisäosat ovat erittäin viihtyisät, toimivat, upeat ja tyylikkäät. Mutta mikäs siinä, kaikin mokomin. Talo on ilmeisesti vielä suuremmissa talousvaikeuksissa kuin muut kulttuuri-instituutiot ja syventää ahdinkoaan kutistamalla ohjelmistoaan ja kausilippulaisten saamaa tarjontaa. Koimme siellä syksyllä Gyorgy Ligetin Gran Macabre –oopperan, joka oli erittäin makaaberi niin musiikin, libreton kuin upean visuaalisen toteutuksenkin osalta. Mitään aarianpätkiä ei hyräilty poistuttaessa, mutta olo oli oudosti energisoitunut.
Barcelonassa on virallinen sinfoniaorkesteri OBC: Orquestra Simfònica de Barcelona i Nacional de Catalunya. (www.obc.cat). Tämä orkesteri toimi aikaisemmin Palaussa, mutta sai oman rakennuksen. L’Auditori (www.auditori.cat) on orkesterissa englannintorvea soittavan tuttuni mielestä maailman rumin rakennus. Rohkenin hänelle ehdottaa, että tittelistä voisi olla kilpailua. Mutta onhan se aikamoinen laatikko. Sisätilat, vaalealla puulla päällystetyssä avarassa funktionaalisuudessaan, ovat oikeastaan ihan kiinnostavat. Ohjelmisto on tutunoloisesti klassisen musiikin merkkiteoksia ja uusia sävellyksiä yhdistävä. Hyvin soi, sekä bändi että talo.
L’Auditori on varma paikka, jos haluaa kuunnella rauhassa ilman että tarvitsee villiintyä. Myös jazzpaikoissa on hyvin rauhallista. Drinkit ostetaan ja siemaillaan etukäteen. Numeroiduilla paikoilla istutaan, sooloille taputetaan hillitysti. Tärkeimpiä paikkoja ovat Luz de Gas yläkaupungilla (Diagonalin yläpuolella) ja Jamboree Placa Realilla Ramblan vieressä.
Harlem Jazz Club (www.harlemjazzklub.es) vanhan kaupungin sydämessä (en vieläkään löydä sitä kartalta) on taas hiukan monenlaisempi. Kuubalaista, brasilialaista, bluesia, flamencoa, funk & groove, jne. Paikka on pieni baari, tuoleja ei ole kovin monta. Meno riippuu musiikista. Osuin kerran viemään sinne ”miestä ja kitaraa” kuuntelemaan kyproslaisen vieraamme ja mieheni. Esiintyjä oli venezuelalainen. Musiikki ei ollut kovin kummoista sellaisenaan kuunneltavaksi, mutta sanoitukset ilmeisesti syvällisiä, kantaaottavia, tunteellisia, henkilökohtaisia ja ties mitä. Ymmärsin aika vähän, mieheni vähemmän ja väsynyt vieraamme ei sitäkään. Pinnistelin ymmärtääkseni sillä aikaa kun miehet ottivat pienet alkuillan unet epämukavilla tuoleillaan.
Flamenco elää, kuten jazzklubin ohjelmastakin näkyy. Tanssiesityksiä hienoine asuineen on tarjolla turisteille, usein yhdistettynä päivälliseen, joka tarjotaan ennen esitystä tai jossain jopa esityksen aikana. Jamboreen vieressä Placa Realilla on Los Tarantos, jossa on pienimuotoisempia esityksiä.
Madrid on nykyisin flamencon pääkaupunki ja siellä on lukemattomia paikkoja, joissa tanssi, laulu ja kitara erilaisina yhdistelminä ovat esillä. Casa Patas on hyvä arvaus ensikertalaiselle. Nimeltä mainittavat esiintyjät vaihtuvat viikoittain ellei tiuhempaan, ja turistikoreilu puuttuu.
Normaalit tietolähteet eivät helposti paljastaneet Madridista jazzia viikonloppuvierailijalle. Blues tuntuu olevan vieras laji espanjalaisille; täällä kuulemamme ”blues” ei ole ollut ollenkaan sinistä. Ehkä flamenco on hoitanut sen tehtävän mikä bluesilla on muualla?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti