Viimeistä iltaa Barcelonassa sinisten valojen välkkeessä

Mistä on kysymys, kun Gracian kaupunginosassa pienen kadunpätkän tukkeena on kaksi sinistä lamppuaan välkyttävää poliisiautoa, teippiä on vedetty kadun poikki, poliiseja seisoskelee paikalla ja lisää univormuja juoksee paikalle?

Olimme menossa pieneen thairavintolaan kyseiselle kadulle viettämään viimeistä iltaa Barcelonassa ennen paluuta jouluksi Helsinkiin. Kun tiemme oli näin tukittu, kiersimme korttelin ja lähestyimme ravintolaa toisesta suunnasta. Siellä oli sama meininki, mutta kulku ravintolaan oli järjestetty. Ravintola on nimeltään puhdaslinjaisesti El Petit Bangkok. Se oli täynnä ihmisiä, ruoka oli mainiota ja kohtuuhintaista, ja sisustus värikkään kodikasta. Välkkyvät valot puuttuivat somistuksesta, mutta nythän meillä oli ne siniset valot viihdykkeenä.

Mietimme siinä sitten, mitä mahtoi olla tekeillä korttelissa. Perheenjäsenten välistä väkivaltaa? Peräti panttivankidraama? Taloon linnoittautunut epätoivoinen?

Aamulla, matkalla lentokentälle, kysyin taksikuskilta, tiesikö hän mitään tapauksesta. Hän ei ollut kuullut siitä mitään radiouutisissa eikä muutenkaan. Hän kuitenkin ryhtyi arvailemaan, kuten mekin: Graciassa asuu kaikenlaista vaihtoehtoväkeä ja nythän ihmiset herkästi osoittavat mieltä vaikka mistä. Ehkä talo oli vallattu asunnottomille? Ehkä asukkaita häädettiin vuokrarästien takia – ei sentään, se tehdään yleensä aamuvarhaisella. Ehkä siellä oli jokin mielenosoitus?

Kiinnostava vivahde-ero arvailuissamme. Me lähdimme enempiä ihmettelemättä siitä oletuksesta, että tekeillä on jotain rikollista, ja että joka tapauksessa poliisin rooli oli suojella kadun asukkaita, meitä tai laajemmin yhteiskuntaa. Katalonialainen taksikuski lähti siitä, että ihmiset yrittävät elää elämäänsä vaikeuksien keskellä, välillä mieltään osoittaen, ja poliisin rooli on estää tätä toimintaa ja hankaloittaa ihmisten elämää. Kirjallisuudesta tiedämme, että Francon aikana eläneet ihmiset tottuivat säikkymään poliisia. Meillä ei ole tällaista taustaa.

Tein vielä Suomeen palattuani lähipiirissä tarkistuksia tästä tulkinnasta. Kysyin, mitä arvelisitte olevan tekeillä, kun poliisit sulkevat kadun ja lisää poliiseja hölkkää ja ajaa paikalle. Arvauksia: Ryöstö? Huumejuttu? Tulkintani sai siis vahvistusta, kulttuurierostahan tässä on kysymys.

Muitakin valoja on Barcelonassa: ylenpalttiset jouluvalot koristavat lähes kaikkia katuja. Asuintalojen ala-auloissa on joulukuusia, ja joissakin kuusissa valot välkkyvät kiivaasti. Helsingissä viritin kotona kunnon kynttilävalaistuksen, vaikka joululavastus on vielä laatimatta.

Projektien maassa: Maantietä ja kaupunkiloma Valenciassa

Pitkä viikonloppu mahdollisti tavallista pitemmän matkan. Kataloniaa olemme jo kolunneet, nyt menimme Valenciaan. Tarragonan eteläpuolella avasin juhlallisesti laskoksiltaan uuden tiekartan.

Maantiellä

Barcelonan ja Valencian välinen matka kestää taukoineen noin viisi tuntia. Tie ei kulje minkään viinialueen kautta, joten maisemat ovat karumpia ja karskimpia, ja ikään kuin isompia kuin viinitarhojen seuduilla. Menomatkan viileän viistossa vastavalossa vuoret ja kukkulat piirtyivät siniharmaina kerroksina ja kuulas valo toi taikaa karuun näkymään. Nyt loppusyksyllä väritys on ruskeaa ja harmaanvihreää. Pikkuisia oransseja väriläiskiä on appelsiinipuissa! Oliivitarhat asettuvat hillittyyn harmauteen. Meri oli näkyvissä vasemmalla suuren osan matkasta.

Paluumatkan myötävalossa näkymä oli arkisempi. Valitsimme paikallistien moottoritien sijasta. Pienet kylät rinteessä olivat hiljaisia ja rappeutuneita. Tyhjentyneitä varastorakennuksia oli rikottu, muttei ihan purettu. Raskasta teollisuutta on vähemmän kuin ennen, ja kaivoksia on suljettu. Tolkuttomien subventioiden avullakaan ei niiden tilalle ole onnistuttu kehittämään mitään elinvoimaista. Esimerkkinä lamaa edeltävien vuosien hullun optimistisista investoinneista hiljaisen seudun elävöittämiseksi on Aeropuerto de Castellon – Costa Azahar, jolla ei ole koskaan käynyt yhtään matkustajaa tai lentokonetta. Ajoimme hiljaisen kentän ohi. Vaikea kuvitella, mistä mielikuvituksen yläpilvistä olivat kotoisin sijoittajien kehitysvisiot.

Valencia on Espanjan kolmanneksi suurin kaupunki, suurempi kuin Helsinki. Kauniin syyspäivän aikana kävelimme kolmen kaupunkia leimaavan suurhankkeen kautta.

Valencian vanha kaupunki sijaitsee joenmutkan kainalossa. Joessa ei kuitenkaan ole vettä, vaan leveä ja pitkä joki on rakennettu hienoksi puistoksi. Valtava vihervyöhyke keskellä suurkaupunkia! Puistovyöhykkeen ylittävät sillat olivat tietenkin jo olemassa, muistona joesta. Puisto vilisi juoksijoita, kävelijöitä ja koiran kävelyttäjiä. (Kuva)

Puiston ”alajuoksulla” on valtava, huikea Ciudad de las Artes y las Ciencias. Oopperatalo, tiedemuseo ja muut rakennukset ovat vau-arkkitehtuurin superluomuksia, erikseen, yhdessä, ja osana muuta kaupunkia. Laajat vesialtaat heijastavat valoa. Alueen läpi kävellessä avautuu yhä uusia näkymiä. Kokemus on mielettömän hieno. (Kuvia)

Puistojoki ei ulotu merelle asti vaan päättyy hoitamattomaan ryteikköön. Piti etsiä muita väyliä satamaan. Arvasimme väärin. Toinen reitti olisi vienyt pitkin siistiä pääkatua. Me ylitimme hylättyjä varastoalueita, rautatien, laajoja liikennealueita ja autioita hiekkakenttiä, kunnes päädyimme risteilyalusten sataman ohi Marina Real Juan Carlosiin. (Kuva) Rannan kuppilassa oli ihmisiä nauttimassa auringosta päällystakit riisuttuna.

Satama on yhden suurprojektin koti. Espanja ylipäätään elää projektista toiseen. Barcelona kunnostettiin olympialaisia varten. Valencian satama-alue rakennettiin America’s Cupia varten. Valencia voitti kisan tämän purjehduskilpailun isännyydestä vuodelle 2007, kun vuorossa oli 32. America’s Cup. Seuraavakin kisa järjestettiin Valenciassa, mutta siihen liittyi monenlaista polemiikkia ja poikkeuksellisuutta.

Kilpailevia joukkueita varten rakennetut huoltorakennukset rapistuvat nyt rannassa kaikessa rauhassa. Alueen ja investointien hyödyntäminen ei ilmeisesti ole onnistunut. Kriitikot valittavat, että infrastruktuurin tulevaa käyttöä ei juurikaan mietitty kansainvälisen suurprojektin rakentamisen huumassa.

Kaksi iltaa, kaksi herkullista ateriaa: Joulukuun kuudes on vapaapäivä Espanjassakin. Illastimme ravintolassa, jossa muut vieraat olivat paikallisia, juhlailtaa viettäviä pareja, perheitä ja seurueita. Perinteinen sisustus, valkoiset liinat, hyvä palvelu ja herkulliset ruoat olivat keskellä kolkkoa kerrostaloaluetta, jolla muut ravintolat olivat melko räikeitä kuppiloita. Muut vieraat ilmeisesti saapuivat paikalle autoillaan, ja ravintolassa oli pysäköintipalvelu. Paikalle ei kukaan osu vahingossa kesken kävelyretken, mutta sinne kannattaa ehdottomasti hankkiutua. Paikan nimi on El Gastrónomo.

Toisen iltamme vietimme kävellen vanhassa kaupungissa. Neuvoa-antavat pintxot Placa de la Reinalla rohkaisivat etsiytymään toiselle aukiolle, Placa Lope de Vegalle. Ravintola Ocho y medio sijaitsee ikivanhassa talossa, jossa ei kai ole yhtään suoraa viivaa. Paikan kuvitus ja musiikki viittasivat kuitenkin1920-luvun jatsiin. Ruoka oli loistavaa, ja siinäkin oli kaihdettu liiallista oikeaoppista perinteisyyttä.

Joulukuun iloisia kiireitä

Taas on aika saada kaikki valmiiksi ennen joulua.  Olen puurtanut yhden projektin päätökseen ja viritellyt työverkkoja, ja mi marido tietenkin potee lukukauden lopun hoppuja. Sosiaaliset kalenteritkin kuluvat käsissä: ehdimmekö vielä tavata ennen kuin lähdemme/lähdette/muutatte kokonaan muualle?

Näissä merkeissä vietimme äskettäin mukavan illan amerikkalaisen pariskunnan kanssa italialaisessa ravintolassa.  (Erinomaista risottoa. Buoni Amici Casanova-kadulla.) Pääasiallinen aiheemme oli purjehdus. Ystävämme Mary ja Dan olivat kesällä vuokranneet veneen Kroatiassa ja raportoivat matkaansa. Lisäksi Dan oli tehnyt pikavisiitin Mallorcalle tuttavan veneessä. Meillä taas oli mukana muutama kuva suomalaisesta kesäpurjehduksesta. Meri kimmeltää auringossa, ystävien vene poseeraa tyylikkäästi sivutuulessa, naamat hymyilevät, mutta vaatetus herättää epäuskoista hilpeyttä. Topakat punaiset purjehdusasumme ovat kovin erilaisia kuin mihin ystävämme ovat tottuneet. Voiko noin kylmässä ollenkaan purjehtia?

No sovimme, että voi, mutta myönsimme, että lämppäri on veneessä yhtä tärkeä kuin Barcelonan talvessa. Täällä on kaunista ja aurinkoista, mutta päivät lyhenevät ja on aika koleaa, tänäänkin vain 13 astetta korkeimmillaan. Telkkarissa näkyi jo lumisia hiihtokeskuksia, jotka valmistautuivat pitkän viikonlopun turistiryntäykseen. Espanjassa 6.12. on perustuslain päivä, joten me voimme tottuneesti viettää pitkää viikonloppua paikallisten mukana.

Veneilytunnelmat tunkevat mieleen myös arkisemmin.  Lähtiessämme koti suljetaan ja sähköt laitetaan pois päältä.  Tähän suhtautuminen muistuttaa purjehdusretken viimeistä viikkoa. Yritän hankkia vain täsmämäärät jääkaappitavaroita loppuajaksi. Toisaalta pesuaineita ja sen sellaista on hyvä jättää. Luettuja lehtiä karsitaan ja muitakin roskia lajitellaan innokkaasti säiliöihin. Vaatteita valitaan otettavaksi ja jätettäväksi. Pientä haikeutta tunnetaan kauden päättyessä.

Tavarat, muistot ja merkitykset

Keskinkertaiset, vähintään keski-ikäiset, kotiinsa jo perusteellisesti kotiutuneet ihmiset, joihin lukeudun, harvoin potevat tavaroiden tai niiden merkitysten puutetta. Tavaraa on kertynyt, saatu lahjaksi, hankittu haluten tai käytännön tarpeeseen, ja peritty. Monet haaveilevat tavarapaljouden karsimisesta ja selkeämmistä tiloista, vaikka eivät ihan minimalismiin asti pyrkisikään.

Karsimista vaikeuttaa se, että kaikkeen liittyy muistoja. Ystävä antoi, anopilta perittiin, ostotilanne tai -paikka on merkityksellinen. Osa tavaroista asuu kotona ainoastaan muistoarvon takia: lasten piirustukset kouluajalta, ystävien väitöskirjat, joista en ymmärrä mitään. Vanhat valokuva-albumit tietenkin.

Tällaisessa muistojen kyllästämässä ympäristössä naistenlehteä selatessani olen laiskasti ihmetellyt maailmaa kiertävän diivan haastattelua, jossa hän kertoo pitävänsä aina mukanaan eräitä koriste-esineitä, jotka hän hotellissa nostaa esiin ja näin saa huoneen omemmaksi itselleen.  Samassa lehdessä olen ihaillut sisustusjutun lähes tyhjää asuntoa, jossa harkitut esineet poseeraavat kuin galleriassa.

Viime vuosina olen asunut osittain Barcelonassa. Ensin asuimme täysin varustetussa, fiksusti sisustetussa pikkuasunnossa. Kaikki oli esteettisesti makuni mukaista. Ikean tavaroilla on helppo miellyttää pohjoismaalaista melkeinminimalistia. Nautin siitä, että tavaraa oli vähän ja kaikki piti aina järjestää paikoilleen, jotta ollenkaan mahtuisi elämään. Hiukan sama tunne kuin veneessä, mikä on miellyttävä mielleyhtymä.

Muutamassa muuttolaatikossamme oli vain kaksi esinettä, joiden tarkoitus oli tuoda mukaan jotain kotoa: kynttilänjalat, jotka sain eräiltä ystäviltämme 50-vuotislahjaksi.  Ne sopivat sisutukseen täydellisesti, ja toisaalta muuten täydelliseen varustukseen ei kuulunut kynttilänjalkoja. Tärkeintä kuitenkin oli omuuden tunne ja ajatus pidemmästä aikaperspektiivistä kuin mihin väliaikainen asuntomme muuten viritti.

Pikkuhiljaa alkoi tuntua siltä, että valmiiksi mietitty kokonaisuus hiukan vaivasi. Hyvin hiukan, mutta tunne oli tunnistettavissa kun oikein tunnusteli.

Olen selannut netissä valtavan määrän Barcelonan asuntoesittelyjä, ensin kun etsimme uutta vuokra-asuntoa ja nyt kun tutustun huvikseni asuntomarkkinoihin. Monet ovat kaameita, ja esittelykuvissa on pakkauslaatikoita tai roskapussi roikkuu ovenkahvassa, eikä makummekaan usein osu yksiin sisustajan kanssa.

Mutta kiinnostavampaa on pohtia valmiiksi sisustettuja, oikein sisustussuunnittelijan huolellisesti harkitsemia, ammattivalokuvaajan kuvaamia kauniita asuntoja, jotka periaatteessa ovat makumme mukaisa. Ne alkavat näyttää kaikki samalta. Niihin kyllästyy ennen kuin on edes käynyt niissä. Missä vika?

Alan ymmärtää sitä naistenlehden haastattelemaa diivaa, joka kuljettaa mukanaan omia koriste-esineitään hotellista toiseen. Pitää olla näkyvissä jotain, joka ei voisi olla kenenkään muun.

Nykyinen Barcelonan vuokra-asuntomme oli kalustettu mutta ei täysin varustettu. Kävimme kyllä Ikeassa hankkimassa kattilat, lautaset ja lasit. Mutta olen myös tuonut pikkuhiljaa Helsingistä muuta tarpeellista tavaraa: Kotiin kertyneiden mukien runsaudesta valitsin mustakukkaiset unikkomukit. Makealle viinille anopinanopin mökiltä perityt eriväriset pyöreät pikkulasit suomalaisen designin kulta-ajalta. Akustiikkaa parantamaan äidin Meksikosta tuoma seinävaate, ystävän tekemä pikku ryijy ja myös ystävien antama afrikkalainen riemunkirjava tekstiili.  Kaiken huippuna valkoiset verhot, joissa on hopeanvärisiä lohikäärmeitä. Lohikäärmeet piirsi tyttäremme 8-vuotiaana, ja yhdessä painoimme verhot, jotka ovat pitkän palvelun jälkeen ehtineet olla yläkomerossakin jo vuosia.

Toki nuukuuskin ohjasi hakemaan tekstiilejä kotoa yläkomeroista. Mutta lopulta olen onnellisempi katsellessani näitä elämäämme monin tavoin jo liittyviä esineitä kuin jos olisin ostanut uudet Barcelonasta sisustusliikkeistä.

Entä haluanko Barcelonasta Helsinkiin muistoksi tavaroita, kunhan joskus Barcelonan koti suljetaan? Olen jo ostanut kaksi vanhoista lattialaatoista tehtyä pannunalusta, jotka ovat nyt aktiivikäytössä täällä Barcelonassa. Ne varmaan tulevat mukaan. Meillä on hieno valokuvakirja katalonialaisen Francesc Català Rocan tuotannosta. Mitäpä vielä muuta? Monet muistot ovat muistissa, ja se riittää.

Priorat kesäisenä marraskuun viikonloppuna

Viiniretken Prioratiin teimme ystäväpariskunnan kanssa.  He olivat varanneet huoneet Hostal Sportista Falsetista. Kaikki mahdolliset sievät maalaishotellit olivat täyteen varattuja jo pitkään etukäteen, koska pyhäinpäivä osui perjantaille, ja monet koulut vielä pidentävät viikonloppua syyslomaksi. ”Kaikki” matkailivat maaseudulle. Hotelli oli kelvollinen.

Pääsimme lähtemään patikkaretkelle Falsetin eteläpuolelle, Marçan ja Capçanesin kylien kautta kiertävälle 11 km lenkille, jo ennen lounasaikaa. Matkakumppanimme ovat aamuvirkumpia kuin me. Lounasleivät syötiin maastossa.

Etsimme lounaspysähdystä varten tuulisen ja varjoisen paikan, jotta emme olisi aivan paistuneet marraskuisen auringon porotuksessa. Lämpötila oli reilusti yli 20 asteen.

Reitin alkupuoli oli kivisiä polkuja jyrkissä ylä- ja alamäissä ja kuivassa joenuomassa. Puolivälin krouvi löytyi kylästä, ja virvoittavien juomien elvyttäminä siirryimme reitin jälkipuoliskolle. Se palkitsi ponnistelumme.  Jo hiukan kuluneina nautimme loivista, tasaisista peltoteistä ja viinitarhamaisemista. Illan aurinko valaisi syksyiset viinipensaat upeasti. (Kuvia)

Yksi viiniretken kohokohdista on aina patikoinnin jälkeen, hikisenä ja likaisissa vaatteissa nautittu olut. Sitten lepoa ja ehostusta, ja hienostuneempikin ravinto alkaa maistua. Päivällispöydän olimme varanneet Falsetista, El Celler de l’Aspicista. Paikalla on leimoja: slow food, paikallinen ruoka eli km 0, vuodenajan mukainen ruokalista. www.cellerdelaspic.com

Yllätysmenumme sisälsi vuodenajan mukaisesti paljon sieniä. Annokset olivat kauniita, kohtuullisen kokoisia ja odotetusti herkullisia. Palvelu oli leppoisaa ja asiantuntevaa. Viinit sopivat hienosti ruokiin. Erikseen pitää mainita yksi jälkiruoka: tummaa suklaata, oliiviöljyä ja suolaa. Digestiiviksi pyysimme katalonialaista, harvoin tarjolla olevaa yrttilikööriä ratafiaa. Sitä löytyi, mutta pullo piti avata meitä varten. 

Hotelliin palatessamme olimme tietysti väsyneitä ja onnellisia. Vasta päätä tyynyyn painaessa iski tuttu tunne: ruokaan piilotetun sianrasvan aiheuttama tajuttomuus. Muistelimme syömisiämme. Kevyeksi arveltu perunasosekeitto oli ollut niin sileän näköinen, että siinä taisi olla tärkeimpänä ainesosana rasva. Pinnalla kellui kauniin rapea koristesiivu sianlihaa. Muita annoksia emme osanneet analysoida.

Rasvainen tajuttomuus on tavallista maalaisravintoloissa syönnin jälkeen, vaikka miten yrittäisi syömisensä valita. Mieheni totesi oivaltavasti: nämä viinialueet taitavat olla enimmäkseen maaseudulla. – Maatalous enimmäkseen taitaa sijaita nimenomaan maaseudulla. Ja maallahan fiinimpikin ruoka, joka äkkiä katsomalla muistuttaa muodikkaan gourmet-ravintolan annosta, tehdään niin, ettei tarvitse huolestua energian riittävyydestä. Vain kaupungissa kehdataan tarjota salaatinlehtiä, pari mantelia ja hiukan vuohenjuustoa ja nimittää sitä ruoaksi.

Prioratin alueen katselu aloitettiin seuraavana aamuna. Poikkesimme Gratallopsin kylään, jonne vie syheröinen tie aukean vuoristomaiseman läpi. Toinen kylä, La Vilella Baixa, on vielä kauempana pääteistä ja vielä useamman mutkan takana. Kylää sanotaan Prioratin New Yorkiksi. Sen talot on rakennettu rinteeseen korkeiksi muodostelmiksi. Mietimme jyrkillä kujilla puuskuttaessamme, miten vanhat señorat mahtavat pärjätä kylässä. (kuva)

Näiden kahden kylän välillä, keskellä ei mitään tai toisin sanoen keskellä mitä hienointa, joka puolelle aukeavaa vuoristoista, pienten viinipeltojen läikittämää maisemaa, on Buil & Giné –viinikellari ja –myymälä. Yrityksellä on jo pitkiä perinteitä, mutta hyvin sujuva vienti (90% tuotannosta) on rohkaissut laajentamaan ja investoimaan uuteen rakennukseen. Arkkitehtuuri oli rauhallisen modernia, paikallisia materiaaleja käyttävää. www.builgine.com

Saimme asiantuntevan ja innostuneen opastuksen sekä Prioratin että yrityksen piirteisiin. Priorat on toinen Espanjan D.O.Q. (Denominación de Origen Qualificado) –alueista, toinen on Rioja. Pellot ovat jyrkässä maastossa, käsin poiminta on ainoa mahdollisuus, pensaat tuottavat pieniä määriä pieniä rypäleitä, ja tuloksena on erittäin voimakkaan makuista, hienoa punaviiniä.

Paikassa on pieni ravintola ja kahden huoneen ja yhden huoneiston kokoinen hotelli. Ravintola oli ihan täynnä, mutta saimme lounaan terassilla. Huikeaa.

Tuotteistettua palvelua ja modernia arkkitehtuuria

Pla de Bages on viinialueena perinteinen katalonialaiseen tapaan: tuhatvuotista historiaa siteerataan täälläkin. Nimi Bages liitetään Bacchukseen. Alueen Denominación de Origen –status kuitenkin nuori, vuodelta 1995. Alue on viinintuottajana pieni 450 hehtaareineen.

Valitsimme kohteeksi Manresan kaupungin lähellä olevan Sant Fruitós de Bages –pikkukaupungin ulkolaidoilla sijaitsevan Món Sant Benet –nimisen hotellin. Hotelli kuuluu isompaan matkailu-ja kulttuurikuvioon, joka on perustettu  keskiaikaiseen luostariin.  www.monstbenet.com

Varaan mielelläni majoitukset netissä, vaikken enää pelkääkään tehdä varausta puhelimella espanjaksi. Päivämäärät, hinnat sun muut numerot tulevat varmemmin oikein, puolin ja toisin. Varaussivulla avautui mahdollisuus ostaa muutakin kuin majoitus ja aamiainen. Mahdollisia lisukkeita olivat päivällinen, vierailu läheisessä viinibodegassa, kuohuviini huoneessa, suklaata, kukkakimppu, ym. Valitsin päivällisen ja viinibodegavierailun. Luin ja tarkistin hintaa monta kertaa, koska se oli niin edullinen, ettei kaikki tämä näyttänyt mahdolliselta.

Mutkittelimme paikalle kylien, kaupunkien ja mäkisen luonnonsuojelualueen läpi, jossa vilahteli patikoitsijoita. Lounaaksi otimme patongin pätkät Terrassan kaupungin keskustassa. Terrassa lienee Barcelonan työssäkäyntialueen laidalla, päätellen siitä, että paikallisjunan päätepysäkki on siellä.

Hotelli Món osoittautui harmaasta kivestä ja lasista muotoilluksi hienoksi rakennukseksi, josta avautui puoliavoin sisäpiha terasseineen ja näkymä luostarille. Huoneenkin suunnittelussa oli tyylikkäitä ja käteviä ratkaisuja. Parvekkeelta oli näkymä samaiselle luostarille. (kuvia)

Lähdimme patikoimaan luostarin ohi, Llobregat-joen varrelle. (kuva) 

Päivällinen osoittautui herkulliseksi ja kauniisti asetelluksi – ja parhaiden katalonialaisperinteiden mukaan yllättävän raskaaksi. Paikallinen viinipullo kuului edulliseen pakettihintaan! (Maksoimme ylimääräistä vain patikoinnin jälkeisistä oluista ja loppuillan riehakkaista yrttiteekupillisista.) Ruoista pitää mainita alkupalaksi valitsemani teos, jossa tuhatlehtilevyn päällä oli hanhenmaksaa, paikallista makkaraa ja viikunoita. Ihanaa.

Sulattelukävelyä täydenkuun valossa vanhalle luostarille.

Luulimme, että kävelisimme pari askelta seuraavan aamun bodegavierailulle. Mutta mepä saimme katalaaninkielisen tulosteen, jossa oli ajo-ohje noin 20 minuutin automatkalle. Asia oli ihan selvä, paitsi että miten hotellilta lähtien löydetään se tie, jolta sitten poiketaan.

Lopulta emme olleet edes myöhässä. Abadal-tilalla näimme vanhan osan: tunnelmallisia kellareita, tynnyreitä, hevoskärryjä ym. Ihailimme viereistä merlot-peltoa (kuva) ja siirryimme moderniin osaan, jossa viini nykyään tehdään (kuva tankeista). Maistelimmekin valkoista, rosé-viiniä ja punaviiniä. Ostimme mm. perinnetavaraa: paikallisesta Picapoll-rypäleestä tehtyä valkoviiniä. Vielä emme ole sitä maistaneet. Tilan esitteessä olisi ollut ajo-ohje kolmella kielellä, kartta, ja GPS:n käyttäjille paikan koordinaatit, mutta hotelli ei sitten kuormittanut asiakasta näillä yhteistyökumppanin tuottamilla yksityiskohdilla. www.abadal.net

Lounaaksi taas rapea voileipä, tällä kertaa niin pienessä kylässä, että me turistit herätimme ystävällistä uteliaisuutta. Paikan nimi on Santa Maria d’Oló.

Hohdokasta majoitusta

Sana Parador tarkoittaa googlen sanakirjan mukaan majapaikkaa, hostellia. Turhaa vaatimattomuutta: espanjalainen hotelliketju Paradores de Turismo koostuu hienoista, persoonallisista hotelleista. Niitä on noin 90 eri puolilla maata, ja niiden sijainti on yleensä upea: luonnonsuojelualueen yhteydessä, mahtavan maiseman äärellä, linnoissa, palatseissa ja luostareissa. Ketjun omistaa julkisrahoitteinen yhteisö, jonka tarkoitus on edistää turismia ja historiallisten rakennusten hyötykäyttöä. www.paradores.es

Katsastimme äskettäin Vic-Saun Paradorin, joka sijaitsee keskiaikaisen Vicin kaupungin läheisyydessä, Barcelonasta runsaan tunnin ajomatkan päässä.  Kurkistimme hillityn tyylikkäisiin huoneisiin ja ravintolaan, koska olemme suunnittelemassa isomman porukan matkaa sinne, ja nautimme terassilla hyvät patongit lounaaksi. Maisemat ovat järkyttävän hienot. Jyrkkä rinne hotellin edessä vie pienelle vuoristojärvelle (kuva).

Lähistöllä on myös suosittuja patikointipolkuja, senderos.

Viiniretki: Conca de Barberà

Viime viikonlopun matkamme oli oikein mallisuoritus: kaunis ilma, hurmaavia pikku teitä, paikallisväriä, merkittäviä nähtävyyksiä, patikointia, suloinen hotelli sekä kelpo illallinen ja hyvä viini.

Pysyttelimme edelleen Kataloniassa. Viikonlopun aikana ei oikein kunnolla ehdi pidemmälle. Conca de Barberà sijaitsee Barcelonasta länteen. Isoimmilla teillä matkaan ei menisi yli kahta tuntia. Viininviljelyn alueella aloittivat jo muinaiset roomalaiset. Saraseenien aikaan (kuten opaskirjani asian ilmaisee) viininviljely hävisi alueelta Koraanin kieltämänä. Keskiajalla temppeliherrat ja luostarit olivat keskeisiä viinintuotannon ja muunkin maatalouden kehittämisessä. Viiniä ja väkeviä vietiin 1700-luvun lopulla Euroopan pohjoisosiin ja Amerikkaan.

Filoxera-otukset söivät suihinsa viinit 1800-luvun lopulla täällä kuten muuallakin Espanjassa. Ja kuten Kataloniassa muuallakin, uusi nousu perustui osuuskuntien toimintaan. Tämä alue on erityisen kuuluisa 1900-luvun alun ”viinikatedraaleistaan”, kirkkomaisista rakennuksista, joissa viiniä tuotetaan, säilytetään ja myydään. Kuuluisat arkkitehdit Pere Domènech ja Cèsar Martinell ovat suunnitelleet puolisen tusinaa näitä rakennuksia tälle alueelle.

Pysähdyimme Rocafort de Queraltin osuuskunnan eteen jarrut kirskuen. Netissä ilmoitettu aukioloaika oli päättymässä. Nousimme ihmettelemään. Rakennuksen ympärillä kasvoi rikkaruohoa, ikkunoita oli rikki (kuva), mutta toimintaan viittasi rakennuksen edessä odotteleva kuorma-auto. Ovessa olikin nuhruinen lappu, josta ilmeni, että aukioloaika oli vasta alkamassa.  Ehdimme siis syömään herkulliset voileivät vastapäiseen ravintolaan (kuva).

Oven tuli avaamaan ystävällinen nainen, joka ensin otti vastaan kuorma-auton, joka ajoi talon toiselle puolelle tyhjentämään rypälelastiaan. Vielä hänen piti hoidella avolavatraktorikin (kuva), ja sitten pääsimme sisälle kurkistamaan (kuva).

Kysyimme, mikä heidän viineistään olisi parasta. Tulimme ostaneeksi 3 litran laatikon hintaan 4,90. (Myöhemmin ilmeni, että voimme valmistaa useita annoksia kukkoa viinissä, koska ihan lasista juomalla tuo laatikko ei vajene.)

Tunti eteenpäin hienoja pikkuteitä, ja päädyimme pieneen kylään, Les Masies, Pobletin vieressä. Hotellimme nimi oli Masia del Cadet. Kodikas paikka upean maiseman reunalla.

Espanjassa on todella paljon vaellus- ja patikointipolkuja, senderos. Olin hankkinut kartan hotellin vieressä oleville poluille, joilla kiivettiin La Pena –nimisen vuoren rinteitä. Ylhäältä aukeni avaraa maisemaa (kuva).

Illalliseksi söimme paikallisia erikoisuuksia kuten etanoita ja pääruoaksi mustekalaa ja lihapullia.  Viinimme oli Intramurs, Monestir de Poblet, 2012. Hyvin sopi ruokiin ja maistui. Tietty terävyyttä.

Olimme valmistautuneet matkaan viinikirjan avulla, joka ei esitellyt seudun suurinta, Unescon maailmanperintötason nähtävyyttä, juuri viinipullon etiketissäkin mainittua Monestir de Pobletia, vaikka luostarit olikin mainittu keskiajan talouden kehitysvoimana. Se piti kuitenkin nähdä. Kaunis sisäpiha ja pylväskäytävät, valtava kokonaisuus, jonka takia kannattaisi tehdä matka (kuva).

Kotiinpäin ajelimme useiden pikkukaupunkien ja kylien kautta. L’Espluga de Francolíssa on hieno osuuskuntarakennus (kuva).  Barberà de la Concassa on temppeliherrojen linna, ja sen ympärillä tunnelmallisia katuja (kuva).

Paikallisverkostot ja coworking-tilat

Kuulun joihinkin työsuuntautuneisiin verkostoihin, useasti mainitsemani Barcelona Women’s Networkin lisäksi. Kaksi merkittävää verkostoa on kesällä yhdistänyt voimansa: BcnIn, bcnin.com ja Swapsee, www.swapsee.com. BcnIn on aikaisemmin järjestänyt tilaisuuksia ja tiedottanut laajasti jäsenistöään kiinnostavista muistakin tapahtumista. Sitä kautta löysin aikanaan myös Barcelona Activan, joka on julkinen yritysten perustamista ja kehittämistä tukeva organisaatio.

Swapseella on markkinapaikka, jossa voi ilmoitella tarjoamistaan ja tarvitsemistaan ammatillisista palveluista. Kirjo on kaiken mahdollisen kattava. Palveluja voidaan ostaa ja myydä, mutta myös vaihtaa ilman rahaa. Olin viime viikolla näiden kahden verkoston ensimmäisessä yhteisessä tilaisuudessa, aamiaisella.

Puuhamies Jan-Willem Bode, joka äskettäin kehitti crowdfunding-toimintaa, esitteli maailman menossa havaitsemiaan trendejä. Ensinnäkin, kaiken virtuaalisen verkottumisen jälkeen kaivataankin nyt paikallisia verkostoja, joissa oikeasti tavataan porukkaan kuuluvia ihmisiä. Tutustuminen ja luottamuksen kehittyminen on eri tasoa kuin LinkedInissä tai Facebookissa. Toiseksi, luottamus pankkeihin ja myös mahdollisuudet saada rahoitusta pankeilta ovat heikentyneet. Niinpä yrittäjät hakevat muita mahdollisuuksia rahoittaa toimintaansa tai vältellä kuluja, esimerkkeinä crowdfunding ja palvelusten vaihto.

Kolmanneksi, vapaamuotoiset ja epäsäännölliset työntekotavat yleistyvät, joillakin omasta tahdosta ja joillakin pakosta. Ja lopulta, jakaminen yleistyy: esimerkiksi asunnon lainaaminen, monenlaisten tavaroiden jakaminen, ja yhteiset työtilat.

Coworking space on Barcelonassa kova juttu. Olikohan sellaisia tiloja täällä jo parisataa? Helsingissä tiedän HUB Helsingin ja Think Companyn. HUBeja on maailmalla paljon. Marraskuussa täällä on kansainvälinen konferenssi aiheesta Coworking, coworkingeurope.net.

Ideahan on, että erisuuruisia jäsenmaksuja vastaan saa erimääräisiä oikeuksia tilojen käyttöön. Kaupan päälle tulee mukavaa seuraa, ja hyvällä tuurilla liiketoimintaan liittyvää yhteistyötäkin. Markkinointikuvissa on nuoria ihmisiä, rosoisia tiiliseiniä, läppäreitä ja kahvimukeja.

Verkostoaamiaisella juttelin nuoren, korkeakorkoisen, pankkijellonan näköisen naisen kanssa. Hänen liikeideansa on esimerkki siitä, miten isokin ongelma voi olla iso mahdollisuus. Hänen yritys- ja asiantuntijaverkostonsa auttaa taloudellisiin vaikeuksiin joutuneita ihmisiä. Ensin pysäytetään asiakkaan mahdollinen häätö asunnosta. Sitten mietitään veloille realistista maksuaikataulua. Yritys kerää tapauksia nipun ja käy Madridissa pankin pääkonttorissa suuren päällikön luona hankkimassa asiakkaiden lainoille uudet ehdot. Kaikki voittavat. Tekemistä riittää, tämä markkina on täällä hyvin suuri.

Muuttoja ja muutoksia

Paikallinen naisverkosto Barcelona Women’s Network kokoontui viikolla ensimmäistä kertaa lomien jälkeen. Poskisuukkoja, kuulumisia. Useita uusia vauvoja. Uusia jäseniä, jotka ovat olleet Barcelonassa kolme viikkoa, kuusi viikkoa. Ja lähtijöitä, jotka valmistautuvat hyvästelemään täkäläisen elämänsä.

Täällä on muutamaa lajia ulkomaalaisia. On niitä, jotka menivät naimisiin täkäläisen miehen kanssa ja päätyivät tänne. He eivät ole lähdössä minnekään.

On niitä, jotka ovat täällä miehensä työn takia. Nämä miehet ovat yleensä töissä monikansallisissa yrityksissä. He ovat täällä sen aikaa kun komennus kestää, ja perheet viihtyvät paremmin tai huonommin. Yleensä paremmin.

Komennukset ja niiden katkot ovat usein arvaamattomia, joten joustavuutta ja järjestelykykyä tarvitaan koko perheeltä. Esimerkiksi Jennifer kertoi perheensä olevan muuttamassa Yhdysvaltoihin, koska miehen työ täällä päättyy.  Se on kuitenkin vielä epäselvää, muutetaanko Kaliforniaan vai New Yorkiin. Onneksi Jenniferin vanhempien luo Kaliforniaan voi muuttaa ensin, ja sitten katsoa, mihin muuttokuorma lopulta kuljetetaan.

Muutto on edessä parin viikon kuluttua. Nyt eletään koulujen lukukauden alkua. Jennifer ei vielä tiedä edes osavaltion tarkkuudella, mistä etsisi lapsilleen koulun, tai mistä taloa aletaan katsoa. Hyvästelimme Jenniferin ja toivotimme kaikkea hyvää uuteen elämänvaiheeseen, ja kestävyyttä siirtymävaiheen ponnistuksiin.

Täällä on välivuoden (tai useamman) viettäjiä, kuten Jane. En kehdannut kuulustella, mille perustuu Janen perheen talous. Jane, mies ja jokunen kouluikäinen lapsi olivat tulleet tänne Amerikasta avartamaan maailmankuvaansa. Mitäkö Janen mies tekee? No hän on viime vuodet ollut koti-isä. Janen työ jäi Amerikkaan. Säästöjä, perintö?

Monet tulevat myytyään yrityksen ja seuraavan aloittamista miettiessään, kuten Maryn perhe. Maryn naapurit, joita en ole tavannut, ovat Islannista. He tulivat tänne lomalle ja päättivätkin sitten jäädä. Heitä oli kotona Islannissa huolestuttanut viiden lapsensa koulutus. Monikaan ei pitäisi Kataloniaa ratkaisuna näihin huoliin, mutta mikäs siinä. Vuokrataan asunto ja laitetaan lapset kouluun. Milläkö varoilla? Ilmeisesti vanhemmat olivat myyneet jotain ja sijoittaneet johonkin, ja näin on taas talous kunnossa vuosiksi eteenpäin.

Sitten on vielä elämänlaadun tavoittelijoita. He ovat usein kotoisin sateisilta seuduilta kuten Englannista tai Alankomaista, tai rasittavista suurkaupungeista kuten Lontoosta tai Pariisista. Tai he ovat tympääntyneet työhönsä. He muuttavat tänne yksin tai puolison kanssa ja alkavat kehitellä itselleen aikaisempaa iloisempaa elantoa. Monet opiskelevat terveyteen ja hyvinvointiin liittyviä asioita ja tarjoavat sitten palveluja: joogan tai pilateksen ohjausta, akupunktiota, hierontaa. Toiset kehittävät taiteellisuuteensa perustuvia tuotteita: rakennusten yksityiskohtien ja mosaiikkien valokuvia postikorteiksi, remonteissa poistettuja kuviollisia lattialaattoja pöydiksi ja pannunalusiksi.

Jotkut menestyvät mukavasti ja laajentavatkin liiketoimintaansa. Useita on viime vuosien lama koetellut, koska kuluttajat karsivat menojaan ja varovat ostamasta juuri mitään. Catherine ilmoitti surullisena, että hän ja hänen miehensä ovat päättäneet muuttaa vuodenvaihteessa Englantiin, koska täältä ei miehelle löydy töitä eikä Catherinelle riittävästi asiakkaita. He ovat asuneet täällä kymmenkunta vuotta ja ovat ajatelleet asettuneensa tänne pysyvästi. Alkaa siis pitkä jäähyväisten syksy.

Tarragona: roomalaisen maakunnan pääkaupunki

Palailimme viikonloppuna kumpikin tihkusateisista, koleista työmatkakohteistamme, minä Brysselistä, puoliso Lillestä.  Sunnuntaina myös Barcelona oli harmaa ja sateinen. Mutta mepä menimmekin retkelle Tarragonaan. Jo matkalla auringonpaiste voitti.

Idyllinen pikku Tarragona (wikipedia tiesi, että vuonna 2005 siellä oli runsaat 128 tuhatta asukasta, tai kolminkertainen määrä, jos esikaupungit lasketaan mukaan) oli Rooman vallan aikana laajan maakunnan, Hispania Tarraconensis, mahtava pääkaupunki. Tuolloin Barcelona oli siihen verrattuna pikkukylä. Roomalaisaika näkyy kaupungissa ilman museovierailuitakin. Rannassa on amfiteatteria iso pala jäljellä (kuva). Ylempänä kaupungissa on muurinpätkää ja palatsinpalasta.

Kaupunki on myös keskiaikainen. Kapeat kujat ja viihtyisät aukiot ovat peräisin tuolta ajalta, samoin romaanis-goottilainen katedraali. Katedraali oli käydessämme suljettu, ja sen edestä siivottiin juhlien jälkiä ja olutkojuja (kuva).  Kaupungin toisessa kolkassa aukiolla oli pitkiä pöytiä, joiden ääressä ruokaili joukkueittain punaisiin, vihreisiin ja sinisiin paitoihin pukeutuneita seurueita (kuva). Joukkueet olivat ilmeisesti kilpailleet kastellien, ihmistornien rakentamisessa, joka on Katalonian vahvana elävä perinneurheilu. Päätösseremonioita säesti väkevä rummutus.

 

Kataloniassa pidetään mielellään esillä lippuja. Yleisin on Katalonian lippu, jossa on kapeita punaisia ja keltaisia raitoja. Kaupungeilla on myös lippunsa. Barcelonan lippua näkee vain virallisissa rakennuksissa, mutta Tarragonan kihararaitainen punakeltainen lippu oli monin paikoin esillä.  Itse asiassa oletan, että kyseessä on kaupungin lippu, vaikka on muitakin mahdollisuuksia kuten maakunta.

Virallisissa lipuissa on vain punaista ja keltaista. Kuvassa näkyvä sininen kolmio, jossa on yksi valkoinen tähti, ei viittaa Teksasiin. Sillä ilmaistaan Katalonian itsenäisyyden kannatusta.

Kotimatkaa teimme pitkän kaavan mukaan, ensin suoraan pohjoiseen Igualadaan ja sieltä kiharaista vuoristotietä eteenpäin.  Jo alhaalta paistava aurinko valaisi tieltä näkyvät metsät, pellot, hedelmäpuutarhat ja viinitarhat pakahduttavan kauniiksi. Ihan yksin emme olleet kauniissa maailmassamme, jokunen pikku pakettiauto oli myös liikkeellä.

Barcelonaan vievällä valtaväylällä taas oli puoli kaupunkia palaamassa kotiin sunnuntairetkiltään. Hissuttelimme ruuhkassa ja ihailimme synkänmustaa sadepilveä suoraan edessäpäin.

ENTRE TODOS: Välittämistä kylän ja sosiaalisen median välimaastossa

Espanjassa riittää epätoivoisia tilanteita, kun työt loppuvat, turvaverkot rispaantuvat ja ongelmat kasaantuvat. Maa on suuri, ja työttömyysprosentti on yli 25. Sosiaaliturvaa on, mutta se ei ehdi eikä riitä kaikkiin hätiin.

Kulttuuriltaan katolisessa maassa on totuttu ajattelemaan, että ihmisten kuuluu auttaa niitä, joilla on vaikeuksia.  Siis suoraan, yksilöltä toiselle. Kerjäläisille annetaan lantteja luontevasti.

Vanhan kyläyhteisön ja uuden sosiaalisen median väliin asettuu keski-ikäinen televisio. Laitoin tapani mukaan silittäessäni telkkarin auki ottaakseni samalla espanjan kielikylpyä. Kohdalle sattui äskettäin uusi ohjelmasarja Entre Todos, eli kaikkien kesken. Ohjelmassa tavalliset ihmiset auttavat epätoivoiseen tilanteeseen joutuneita kanssaihmisiään.

Ohjelman juontaa supersympaattinen, lämpimästi hymyilevä vaalean punatukkainen nainen. Ilmeisesti ohjelmaan voivat ilmoittautua apua pyytämään ihmiset, jotka eivät keksi muutakaan konstia selviytyäkseen vaikeasta tilanteestaan. Ohjelman kuluessa tilanne esitellään ja käsitellään käyttäen lähikuvia ja liikuttavia esimerkkejä. Yksi pennitön pariskunta pyysi apua hankkiakseen lapsille koulutarvikkeet ja perheelle ruokaa sekä maksaakseen sähkölaskun. Pariskuntaa kuvattiin heidän kotonaan Teneriffalla, ja iso kuva oli koko ajan näkyvillä studion taustaseinällä.

Juontaja studiossa haastatteli näitä ihmisiä ja keskusteli lääkärin, juristin ja muiden asiantuntijoiden kanssa. Apua tarjoavat ihmiset soittivat ohjelmaan. Juontaja haastatteli myös soittajat.

Soittajat olivat enimmäkseen itsekin vaatimattomasti eläviä: oli eläkeläinen, työtön, äskettäin asunnottomuuden kokenut ihminen jne. Kukin lupasi sata tai parisataa euroa, joku satasen kuussa vuoden ajan. Tuhannet eurot kertyivät ohjelman aikana, ja autettava pariskunta itki ja nauroi vuorotellen. Studioyleisö nousi taputtamaan aina kun uusi soittaja lupasi apua.

En tiedä, kenen neronleimaus tämä ohjelma on. Uskoisin, että se on hyvin suosittu. Ja uskoisin, että muutkin katsojat liikuttuvat. Hienoa, että henkilökohtaiselle auttamiselle on tällainen väylä.

Viiniretki Empordàan

Aina matkustusmahdollisuuden yllättäessä tartun Guía del Turismo del Vinoon, joka esittelee Espanjan lukuisat viinialueet matkailun kannalta. Kotialueellamme Kataloniassa on vajaat tusina erilaista viinialuetta, ja kauempana niitä on lisää. Viikonlopun kohteeksi valitsimme D.O. Empordàn, Figueresin kaupungista koilliseen levittyvän pienen alueen.

Kreikkalaiset toivat viininviljelyn ja –tuotannon tälle alueelle noin 2500 vuotta sitten. Roomalaiset myöhemmin levittivät asiaa muuallekin niemimaalle ja kaupallistivat toiminnan. Kirja kertoo kohteliain sanakääntein, että alueella ollaan vakaita, rauhallisia ja hitaita, ja että tämä pätee myös viinin tuotantoon.

Filoxera tuhosi alueen viiniköynnökset 1880-luvulla, ja kuten muuallakin Kataloniassa, katastrofista noustiin osuuskuntien avulla. Kohtelias kirja esittelee osuuskunnat alueen viinintuotannon tukipilareina, joiden avulla tuotannon määrä ja laatu varmistuu. Laatua toisaalta kuvataan suuria tunteita herättämättömäksi.

Yksityiset bodegat puolestaan ottavat riskejä ja kehittävät uudenlaisia viinejä, joista tietysti jotkut onnistuvat paremmin, jotkut huonommin. Viljeltyjen rypäleiden luettelo on vaikuttava: valkoinen ja punainen garnacha, lledoner, macabeu, xarel.lo, tempranillo, sekä tutummat chardonnay, cabernet sauvignon ja niin edelleen.

Ostimme Peraladan pikkukaupungissa kuuluisan Castillo Peraladan myymälästä jokusen pullon, joita emme ole vielä maistelleet. Museoonkin olisimme menneet, mutta se aukeaa vain tasatunnein, emmekä malttaneet odottaa. Samoilla kulmilla kävimme muissakin kylissä ja kaupungeissa. Kaikissa oli tuhat vuotta vanha kirkko, mutta aivan kaikkien kirkkojen nimi ei ollut Santa Maria.

Vilabertranin Santa Mariasta myöhästyimme puoli tuntia, mutta ulkoakin kirkko on vaikuttavan jykevä (kuva). 
 
Hieno takorautaristi sisällä kirkossa jäi näkemättä. Vilanova de la Muga katsottiin läpiajon aikana, mutta Castelló dÉmpúriesissa

kävelimme ristiin rastiin. Kaupunki oli keskiajalla kreivikuntansa pääkaupunki, ja palatsin ja muurin rippeitä on olemassa. Santa Maria –kirkkoa pidetään koko alueen katedraalina. Sinne pääsimme sisälle ihailemaan karun kaunista romaanista rakennusta (kuva). 

 

Kaupunki oli näkemistämme viehkoin ja vilkkain (kuva).

Yövyimme rannikolla Cadaquésissa, jossa olemme käyneet aiemminkin. Salvador Dalin kotiin ei tarvinnut nyt mennä, ja goottilainen Santa Maria –kirkkokin oli käyty viime reissulla. Uusi kohde oli viihtyisän moderni Compartir-ravintola, jonka on äskettäin avannut El Bulli –ravintolan lopettaessa vapautunut kokki. Annokset on tarkoitus jakaa (espanjaksi compartir) kahden syöjän kesken, joten molemmat saavat maistella useampaa annosta. Pääsimme päivälliselle, vaikka emme olleet varanneet etukäteen pöytää.

Suurinta herkkua pitkään aikaan! Vesimelonia, tomaattia ja veriappelsiinihyytelöä. Sardiineja horxata-kastikkeessa (kyseessä on hellejuomana tunnettu chufa-pähkinöistä jauhettu makea herkku). Merikrottia fenkoliin käärittynä. Suklaapallosia, joiden sisällä on sulaa suklaata, mustaherukkajäädykkeen kera. Pehmeä hasselpähkinäkakku mangojäädykkeen kera. Eikä edes erityisen kallista.

Hyviäkin uutisia

Aina kotona ollessamme katsomme edes osittain yhden illan pääuutislähetyksistä, Telediarion. Lähetys on illalla kello yhdeksästä kymmeneen. Tämä on myös tavanomainen päivällisaika, joten ilmeisesti kunnon ihmiset katsovat telkkarista uutisia päivällistä syödessään. Tunnin mittaan hosutaan ensin aluksi aiheet läpi ja sitten syvennytään yhteen kerrallaan, säätä ja urheilua unohtamatta. Alun perin uutisten seuraaminen palveli pelkästään  kielen opiskelua, eli totuimme kuuntelemaan mutta emme paljon mitään ymmärtäneet. Nyt jo hiukan ymmärrämme, ja siinä on suureksi avuksi kuulovammaisille tarkoitettu espanjankielinen tekstitys. Näin emme edes uhraa kieliharjoittelua.

Kairon tapahtumat raportoidaan perusteellisesti aina ensimmäiseksi. Toinen viime päivien pääaiheista on Gibraltar: Espanja on tiivistänyt tullitarkastuksia rahoittaakseen tupakan salakuljetusta Gibraltarilta Espanjaan. Tämä tarkoittaa jonojen pidentymistä rajalla. Gibraltar kiukuttelee kalastusrajoista, ja estääkseen espanjalaisten kalastajien harjoittaman troolauksen, pudottelee betonikuutioita mereen. Tästä hyvästä tullitarkastukset tulevat perusteellisemmiksi, ja niin edelleen.

Hyviä uutisiakin on, ja näyttää siltä, että niillä hiukan herkutellaan, jotta lama-apatia helpottaisi. Espanjan mantereen ja saarien rantakohteiden matkailukapasiteetti on ollut täydessä käytössä, ja varsinkin ulkomaalaiset matkailijat ovat korvanneet vähentyneet espanjalaiset. Fordin tehdas palkkaa yli 1400 uutta työntekijää, ja perustaa vielä yövuoronkin.

Kesä jatkuu Barcelonassa

Hienon suomalais-ruotsalaisen saaristoloman jälkeen olemme ahertaneet hikisessä Helsingissä, heränneet aamuöisin rajuihin ukkosmyräköihin ja unohtaneet pukeutua kunnolla viileneviin vesikeleihin.

Sain lähtötouhujen aikaan kunnon flunssan kuumeineen kaikkineen, mikä auttoi keskittymään vain pakollisiin tehtäviin ja niihinkin yhteen kerrallaan. Reijo Mäen dekkareita kului useampi, päiväunien välillä.

Eilen jo pakkasin ihan virkeänä. Matkalaukkupuntari on loistava apuväline, saimme matkalaukut viritetyksi 22,5 kilon tienoille ja käsimatkatavarat pari grammaa alle kahdeksan kilon. Tämän mahdollisti se, että työ- ja kieliopintokirjat oli lähetetty pakettina. Finnairin uudet siniset ja vihreät marilautasliinat ja paperimukit olivat pirteän näköisiä vaaleanharmaassa  matkustamossa, samoin ilahdutti se, että iltapäivälennon ruokalista oli vaihtunut sitten viime reissun.

Saavuimme illan suussa vakuuttavan lämpimään Barcelonaan, noin 28 astetta. Kotona emme jääneet järjestämään mitään, vaihdoin vain nopeasti kevyempiin kamppeisiin ja lähdimme normaaliin päivällisaikaan klo 21 jälkeen kantapizzeriaamme.

Vaan sepä oli lomien takia kiinni, kuten näköjään monet kaupunginosamme liikkeet. Onneksi tiesimme lähistöltä toisenkin paikan, joka oli loppusuoralla kantapaikkaa valitessamme. Siellä istahdimme ulkopöytään ja saimme toivomamme ruoat ja juomat. Naapuripöydässä pohdittiin vaikeita ja vakavia työasioita kovalla äänellä englanniksi. Hiukan nololta tuntui kuunnella sellaista luottamuksellista palaveria. Kotimatkalla ostimme juustot ja jogurtit aamua varten aina auki olevasta aasialaiskaupasta.

Yöllä ilmeni, että mi marido, puolisoni, oli saanut minulta flunssan. Ei siis tänään mitään kiirettä kiitämään mihinkään. Järjestin matkatavarat paikoilleen, pesin viime reissulta rästiin jääneet pyykit ja meninkin oikein koko talon yhteiselle kattoterassille ripustamaan pyyhkeet kuivumaan. Hieno elämys. Omalle parvekkeelle mahtuu pyykkiteline, joten en aina viitsi kiivetä katolle asti. Silitin jo myös pinon kaikenlaista lyhythihaista, hihatonta ja pellavaista. Menee vielä pitkään, ennen kuin täällä aletaan etsiä sukkahousuja ja villatakkeja.

Tänään on jokin paikallinen juhlapäivä, jonka takia kaikki kaupat ovat kiinni, paitsi aamulla yksi leipäkauppa, jonka avulla pääsimme tuoreen leivän makuun, ja äsken mainittu aasialaiskauppa, josta kävin hankkimassa lounas- ja päivällistarvikkeita. Matkalla mongersin turisteille ranskaa. Olivat autolla etsimässä kauppoja, erityisesti vaatekauppoja, varsinkin Zaraa. Huitelin kädellä oikeaa suuntaa, tuonne vaan suoraan eteenpäin, mutta varoittelin juhlapäivän takia suljetuista kaupoista.

Nyt pitäisi vielä löytää telkkarista jokin koukuttava sarja, jonka avulla kielitaitomme taas kohisten kohentuu.

Espanjan kieliopintoja

Jottei jonkinlainen kielitaitoni kokonaan rupsahtaisi Suomessa ollessani, olen kevään ja alkukesän harrastanut espanjaa monella tavalla: kielitunteja, Serranon perhettä DVD:ltä ja kirjoja. Serranojen vaikutus kuullun ymmärtämiseen testattiin jo keväällä Barcelonassa käydessämme: vaikutus on selvä ja myönteinen.

Kielitunneilla olen päässyt kertaamaan erilaisten menneen ajan aikamuotojen käyttöä (kuvaillaanko ympäristöä ja asioiden tilaa vai raportoidaanko toisiaan seuraavia tapahtumia), subjunktiivia (toivotetaanko, arvioidaanko, onko asia epätodennäköinen) ja prepositioita.

Kehuin opettajalle, että tykkään lukea kirjoja. Sitähän voi tehdä junassa, illalla sängyssä tai missä vain, ja aina oppii jotain uutta. Valitsen tietenkin kirjoja, joissa on mukaansa tempaava juoni ja hurmaavat päähenkilöt, kuten Julia Navarron kirjoissa. Nyt yöpöydällä on Ildefonso Falconesin (muistattehan Meren katedraalin!) uusin teos La reina descalza, ”paljasjalkainen kuningatar”, joka tapahtuu 1700-luvulla Sevillassa ja Madridissa. Päähenkilöt ovat vapautettu musta orja Caridad ja nuori mustalaisnainen Milagros. Tunnustin kyllä opettajalle, että suosin tuollaista kevyehköä historiallis-romanttis-jännittävää kirjallisuutta. Keveys on tässä ymmärrettävä henkisesti, nämä teokset ovat yleensä tuhannen sivun tiiliskiviä. Luen tosin ne yleensä elektronisina, jolloin pääsen samalla myös sanakirjaan, enkä joudu kohtaamaan tiiliskiven paperista painoa.

Opettaja innostui: ai sinua kiinnostaa kirjallisuus, sittenhän voimme keskustella siitä! Sain luettavaksi pienen nipun tekstiä kirjallisuuden historian erilaisista liikkeistä (movimientos literarios), ja antiikin Kreikan, Rooman ja keskiaikaisen Euroopan kirjallisuudesta. Pohdimme näitä hetken sivistyneesti. Seuraavaksi lukupaketiksi sain ensimmäisen luvun tuntemattoman kirjailijan kirjasta Lazarillo de Tormes. Kirja ilmestyi vuonna 1554, ja edustaa uudempaa kirjallista liikettä kuin keskiajan trubaduuri- ja linnanherrakirjallisuus.

Päähenkilö Lázaro joutuu lähtemään jo lapsena äitinsä luota, koska ruoka ei riittänyt kotona kaikille. Ensimmäinen isäntä on sokea kerjäläinen, joka tarvitsi oppaan.

Sokea tekee ihan huvikseen julmia kepposia Lázarolle, joka taas joutuu keksimään monenlaisia juonia saadakseen jotain syödäkseen, saita sokea kun ei haluaisi luopua leipäpalastakaan oppaansa hyväksi. Tästä päästään takaisin Serranon perheeseen. Serranon pojat harrastavat koulussa aikansa kuluksi julmia kepposia (liimaa opettajan tuolille) ja keksivät ovelia juonia pelastuakseen pulasta (opettajan hämääminen pois opettajainhuoneesta siksi aikaa kun kaverit etsivät seuraavan päivän kokeen kysymyksiä). Espanjanopettajani mainitsi tästä yhdenmukaisuudesta aivan kuin asia olisi sivistyneelle ihmiselle itsestään selvä. Nyökyttelin siinä sivistyneesti, kun tajusin, miten ikiaikaisen samanlaisia nämä jekut tosiaan olivat.

Serranon perheen käsikirjoittajat taitavat itse ylpeästi samaistua eurooppalaisen kulttuurin ja kirjallisuuden monimuotoiseen perintöön, eivätkä levitytä liimaa opettajan tuolille tietämättöminä jekkukirjallisuuden ylevästä historiasta. Yhdessä jaksossa miehet (Diego, Santi ja Fiti) päättivät osallistua luovan kirjallisuuden kurssille vahtiakseen vaimoja Luciaa ja Candelaa, jotka saattaisivat tuntea kurssin opettajan, tunnetun kirjailijan ja naistenmiehen viehätysvoiman. Kurssin lukulistalla oli Nerudan runokirjojen ja monen muun kirjan lisäksi juuri Lazarillo deTormes! En tietenkään olisi huomannut, ellen itse olisi alkanut lukea sitä.