Joululounas Jumalan ruokakojussa

Barcelonan katedraali, kuten muutkin kirkot Euroopassa keskiaikana, majoitti satunnaisia kulkijoita ja vierailijoita. Lapset, koirat, keittonuotiot ja muu hulina piti hillitä ja hallita messun ajaksi. Katedraalin vieressä on Barcelonan ensimmäinen kodittomien yömaja. Oppaamme Susanna valotti perinteisten nähtävyyksien arkisempia piirteitä ja kaupungin sosiaalista historiaa. Naisverkostoni seurue käveli kierroksen vanhassa kaupungissa oppaan kanssa. Näitä kierroksia tarjoaa Hidden City Tours. Sen perustaja Lisa Grace aloitti yhteiskunnallisen yrityksen elättääkseen itsensä ja tarjotakseen työtä kaupungin asunnottomille.

Katso http://www.hiddencitytours.com

- ja kuuntele - lisää verkkosivuilta:

Asunnottomia on useita tuhansia, ja määrä kasvaa. Barcelonaan on tullut väkeä työn toivossa, ja monia ei ole onnistanut. Kaupungin ilmasto on asunnottomalle leppeämpi kuin sisämaassa, esimerkiksi Madridissa. Kaupungissa on myös tarjolla paljon apua asunnottomille. Esimerkiksi yömajassa voi viipyä lähes puoli vuotta, kun Madridissa kadulle joutuu uudestaan kolmen vuorokauden kuluttua. On myös paikkoja, joissa voi käydä suihkussa ja pestä tai vaihtaa vaatteita, vaikka yöpaikkaa ei olisikaan.

El Ravalin puolella pysähdyimme ison, uskonnollisen yhteisön ylläpitämän soppakeittiön viereen. Se ruokkii päivittäin useita satoja ihmisiä, ketään karsimatta. Oleskelulupia ei kysellä, juovuksissa saa olla. Vasta isompi häiriköinti johtaa ulos heittämiseen. Ruoka on kuulemma erinomaista, vaikka se valmistetaan enimmäkseen viimeisenä myyntipäivänä kauppojen lahjoittamista raaka-aineista.

Oppaamme, joka on itse ollut asunnoton, ei yleensä käynyt täällä syömässä. Syynä olivat riitaa haastavat maanmiehet. Kaupungin virallisessa soppakeittiössä oli rauhallisempaa. Sinne kirjautuakseen piti suoriutua muutamia viikkoja kestävästä rekisteröintiruljanssista, ja mukaan pääsi vain laillisesti maassa asuva, ja selvin päin syömään tuleva. Ruoka ei kuitenkaan ollut mistään kotoisin, vaikka käytössä oli tuoreita raaka-aineita.

Soppakeittiöitä on lukuisia. Oppaan mukaan Barcelonassa ei asunnottoman tarvitse kärsiä nälkää. Ruokaa saa monta kertaa päivässä, onpa jopa mahdollista lihoa! Me päädyimme joululounaalle yhteen pienimmistä, jonka nimi on El Chiringuito de Dios, eli Jumalan ruokakoju. Emme tietenkään tungeksineet sinne nälkäisten tielle, vaan olimme tilanneet lounaan, joita tarjotaan maksaville asiakkaille kunhan nälkäiset on ensin ruokittu. Herkkua oli siinä monenlaista, ja tunnelma lämmin.

http://www.elchiringuitodedios.org

Oppaamme ei enää ole asunnoton, vaan asuu kauniissa, puistomaisessa pikkukaupungissa lyhyen junamatkan päässä, ja herää onnellisena linnunlauluun aamuisin.

Viinien maistelua monin tavoin

Viikonloppuretkiemme kohteena on usein jokin läheinen viinialue. Tätä onkin vaikea välttää, koska maa on viinialueiden tilkkutäkki. Ostimme pari vuotta sitten opaskirjan Guía del turismo del vino (Anaya Touring), joka on ansiokkaasti jäsentänyt Kataloniaan ja Espanjaan perehtymistämme. Kirjasta on tuoreempikin painos. Denominacion de Origen –alueita tulee pikkuhiljaa lisää, joten uusi painos on aina edellistä paksumpi. Majoitusten etsimiseen kannattaa kuitenkin käyttää muita lähteitä, kirjassa on vain muutamia ehdotuksia eri paikkakunnille.

Samalla mainitsen ohimennen uuden, tuoreen, nelikielisen, runsaasti valokuvitetun Barcelonaan ja lähiseutuihin keskittyvän viiniturismikirjan: Lluís Tolosa: Barcelona Wine. Enjoy Wine Tourism in the City.

Aluksi ajattelimme, että viinimatkailuun saisi sisällytetyksi bodegavierailuja ja viininmaisteluja. Ajaisimme kauniita pikkuteitä viinikohteeseen, pysäköisimme auton tarttuaksemme siihen uudestaan vasta seuraavana päivänä, tutustuisimme viinitarhaan ja bodegaan, maistelisimme viinenä ja myöhemmin söisimme päivällisen mukavassa hotellissa tai ihan sen lähellä.

Näinhän se ei mene. On mahdollista varata yöpyminen ja päivällinen niin, että autoilua niiden välillä ei tarvita. Viinivierailu ei kuitenkaan onnistu näin. Viinitarhat ovat ihan muualla. Bodegat ovat niiden yhteydessä tai sitten läheisessä kaupungissa. Usein ne tarjoavat maisteluvierailuja aamupäivisin tai aikaisin iltapäivällä, illansuussa ei onnistu.  Automatkailijan yhtälö ei ratkea tyydyttävällä tavalla.

Olemme lopulta oppineet hoitamaan matkailun ja maistelut erikseen. Olemme kokeneet kolme eriasteista ratkaisua tämän syksyn vieraidemme kanssa.

1.  Kevyt iltapäivä Barcelonassa

Spanish Wine Tasting in Barcelona. Tarjolla on lyhyt oppitunti espanjalaisiin viineihin, maistellaan neljä erilaista. Paikkana on mukava tila El Ravalilla, Barcelonan vanhan kaupungin uudemmassa osassa. Maistelun jälkeen palataan junalla kotinurkille ja mennään lähiravintolaan tapaksille.

Näiltä verkkosivuilta löytyy vaikka mitä, kävelyjä ja maisteluja eri kaupungeissa ja mittavia matkoja viinialueille.

http://www.foodwinetours.com

2. Iltapäivän retki viinitilalle

Oller del Mas Winery Tour. Bussi kerää pienen ryhmän sovitusta paikasta Placa de Catalunyan reunalta. Ajetaan noin tunnin matka Pla de Bages –viinialueelle ja Oller del Mas –viinitilalle. Kyseessä on tuhat vuotta vanha tila, jonka linnamainen päärakennus on hiukan nuorempi ja vuosisatojen mittaan täydennetty. Kävellään ja katsotaan, missä viini kasvaa, ja kuullaan oppaan esitys viinin kasvuedellytyksistä. Nähdään vaikuttava rypäleiden lajittelukone, terästankit ja kellarissa tammitynnyrit. Maistellaan tilan omia viinejä. Paluumatkalla bussissa torkahdetaan ja retken jälkeen mennään syömään paellaa Graciassa.

Näilläkin verkkosivuilla on vaikka minkälaisia retkiä tarjolla.

www.barcelonacitytours.com

3. Koko päivän retki Penedèsiin

Torres Gourmet Tour Penedes. Auto hakee meidän oman porukkamme meidän oveltamme sovittuun aikaan. Tai no, tilasimme lähdön klo 11 sunnuntaiaamuna,  mutta lauantaina meille soitettiin, että pitääkin lähteä jo klo 8:45. Tutustuimme ensin cavatalo Codorniuun. Operaatio on iso ja sen historia on pitkä. Rakennukset ja puutarha ovat huolellisen kauniita ja ylpeän modernistisia, Gaudín aikalaisten arkkitehtien suunnittelemia.

Cavalasillisten ja ostosten jälkeen meidät vietiin Vilafranca del Penedèsiin, joka on alueen keskuskaupunki. Lounaaseen oli vielä aikaa. Tutustuimme hienoon Vinseum-viinimuseoon, jossa kierroksen päätteeksi tarjottiin lasilliset.

Lounas kuului pakettiin. Ravintolassa oli iloisia ja meluisia perhekuntia sunnuntailounaalla ja synttäreitä sun muuta juhlimassa.

Iltapäivän ohjelmassa oli ohjelmanmuutos, kierrokseen periaatteessa kuuluva Torresin tila ei ota vieraita sunnuntai-iltapäivänä. Korvaava kohde oli Parés Baltàn viinitila, jonka biodynaamisista viljelyperiaatteista kuultiin ulkona viinipellon laidassa, ja viineistä lisää pöydän ääressä. Ostimme etiketin innoittamana  2πr –nimisen punaviinin. Isäntä antaa viineille nimet maistellessa tulevien mielikuvien mukaan. Tämä viini oli hänestä pyöreä. Niin meistäkin.

Kotimatkalla sunnuntai-illan ruuhkassa nukuimme pitkät pätkät. Kotiin tullessa ostimme alakerran kaupasta hyvää kinkkua iltapalaksi ja lopetimme aikaisemmin avatun punaviinipullon.

Tämä kohde löytyi samasta valikoimasta kuin iltapäiväretkikin.

www.barcelonacitytours.com

4. Omat juhlat

Muutenkin tämä loppusyksy tarjoaa herkkuja. Naisverkostoni joulujuhla pidettiin taidegalleriassa, Peix-up. Tarjolla oli viinit, tapakset ja kuhunkin annokseen sovitettu jazzklassikko. Verkostoomme kuuluva Carrie Lewis on hurmaava esiintyjä ja hänen äänensä on loistava.

www.peixup.com 

Ja vielä kotikekkerit. Mieheni kollega järjesti miesystävänsä kotona viinimaaottelun, kilpailijoina hänen kotiseutunsa Riojan viinit ja italialaisen kollegan Toscanan viinit. Itse veimme tarjolle suomalaisen Napue-ginin ja tonicit. Lounaan päättyessä noin klo 23 tilanne oli ylivoimainen

tasapeli.

Elämä on enimmäkseen juhlaa

Paussi kirjoittamisessa ei nyt johdu siitä, ettei olisi missään käyty, mitään koettu tai mitään mietitty.

Nyt ollaan sellaisessa Barcelonan syksyssä, että Brysselin työmatkaa oli kahdella viikolla (aikaisempina vuosina vain yhdellä),  sisko ja hänen miehensä tulivat lopultakin käymään,  eräiden ystävien kanssa treffattiin Etelä-Ranskassa, miehen yksi kollega oli sopivaan aikaan hienolla perintöhuvilallaan etelämpänä rannikolla ja kutsui meidät käymään, toinen kollega juhli naapurimaassa viisikymppisiään, työt kutsuivat minut Extremaduraan viikoksi tutustumaan uusiutuvaan energiaan ja selviytymään herkullisista illallisista espanjan kielellä, jolloin miehen eläköityneen kollegan vierailun isännöinti jäi kokonaan miehelle, joskin olin hankkinut konserttiliput ja varannut ravintolan, miehen pikkuserkku tuli kylään ja teimme vielä yhdessä viikonloppumatkankin,  ystävät tulevat konferenssitekosyyllä Barcelonaan ja vietämme viikonlopun yhdessä, toiset ystävät tulevat pitkäksi viikonlopuksi ja elvytämme vanhan viiniretkiperinteemme,  poika tulee valmistujaisjuhliinsa joihin innokkaasti osallistumme, ihanat purjehdusmatkojen mökkivierailuisännät tulevat käymään.

Nämä ovat kaikki hienoja, ainutkertaisia tapahtumia, jotka nautitaan täysin siemauksin silloin kun ne ovat tarjolla. Mitään emme antaisi pois.

Kaikkiin liittyy iloista odotusta ja valmistelua etukäteen: matkojen, hotellien ja ravintolapöytien varaamista tietenkin huolellisesti harkiten ja vaihtoehtoihin tutustuen. Myös etsitään ja varataan konsertteja, viininmaistelutilaisuuksia ym. Mies huomauttaisi, että tehdään myös GPS:ään reittisuunnitelmia, mutta minähän en ole tehnyt niitä. Käytän exceliä myös yksityisasioihin. Sähköpostissa on kansioita eri matkoille ja tapahtumille.

Joustavampaan rutiiniosastoon kuuluu pari Suomen matkaa, jotka ajoitin edellä lueteltujen hupien ja töiden väliin. Nyt viimeksi kävin äidin kanssa Turussa koristamassa neljä hautaa,  ja samaan vierailuun sisältyy kiitettävästi työtapaamisia ja kampaajalla käynti.

Paikallisten Barcelonan ystävien kanssa kaveerataan myös jossain välissä: käydään syömässä ja/tai konserteissa.  Ja töitähän tässä tehdään normaalisti (pohditaan joskus toiste tuota ”normaalia”).

Joulukuulle on vasta yksi tapahtuma sovittu. Kai me jotain vielä keksitään.

Andalusiasta kotiinpäin

Matka on enää muisto, mutta alkusyksyn aherruksen keskellä on tuo muisto on herkkua.

Málaga oli olevinaan kotoisen tuttu peräti viikon mittaiselta aikaisemmalta matkalta. Uusi kohde: Museo Carmen Thyssen (kuva) yhdistää kauniin 1500-luvun renessanssirakennuksen, jossa hieno sisäpiha, ja modernin osan. Ihastuttava kesänäyttely esitteli porvariston kesänviettoa aurinkoisin maalauksin ja vanhoin valokuvin. Suomessa Hangolla voisi olla vastaavaa esitettävää.

Vakituisissa kokoelmissa on herkullinen osasto romanttisia maisemia ja punaposkisia tyttöjä tanssimassa kapakan pöydällä tai sen vieressä, komeiden nuorten miesten katsellessa.

Pitkän ajopäivän huviksi poikkesimme rinteeseen, kauniiseen kylään nimeltä Veléz-Blanco. Parintuhannen asukkaan kylän huipulla on jylhä 1500-luvulla rakennettu linna, johon ei tarvinnut pyrkiä lounasaikaan. Kylä hiljeni perusteellisesti, kun aperitiivioluita ottaneet papatkin pääsivät koteihinsa kukin oman señoransa kattamaan lounaspöytään. Kauneinta kylässä oli kylä itse: haalean vaaleanruskehtavia taloja jyrkissä rinteissä, haalean harmahtavassa mutta kirkkaan valoisassa päivässä. (Kuva)

Murcian alueen puolella sijaitseva Caravaca de la Cruz, myös jyrkässä rinteessä (kuvia), päätyi matkasuunnitelmaamme koska se on niin sopivassa paikassa. Paikkaa leimaa roomalaiskatolisuus monin tavoin. Tuo cruz eli risti, Santisima y Vera Cruz, viittaa parantavia voimia omaavaan ristiin, jota säilytetään ja palvotaan kaupungin huipulla kirkossa. Ristissä uskotaan olevan mukana palanen oikeaa (vera) ristiä. Luostareita ja uskonnollisia yhteisöjä on lukuisia.

Yövyimme paljasjalkakarmeliittamunkkien ylläpitämässä hotellissa Nuestra Señora del Carmen. Hinta oli naurettavan edullinen. Pihalla oli parkkipaikka. Wifi oli matkan paras ja nopein. Aamiainen oli ok. Palvelu oli iloisen ystävällistä. Huone oli paras hotellihuone ikinä: karu ja niukka, mutta kaikki esineet olivat hyviä ja kohdallaan. Pöytätaso oli riittävä. Sähköpistokkeet olivat riittäviä. Valaisimet valaisivat asiallisesti. Sängyt olivat mukavat. Kylppäri oli fiksu ja siellä oli koukkuja!  Ja kaikki oli tyylikästä ja laadukasta. (kuva)

Atlantin puolella

Cádiziin piti päästä, mutta Jerez de la Frontera piti myös katsastaa, onhan se flamencon syntysijoja. Kaupungin katedraalin yhteydessä on, kuten Córdobassa ja Sevillassa, muslimiajoilta peritty appelsiinipuutarha (kuvia). Kaupunki on maatalousalueen keskus ja tärkein tuote on sherry. Kävimme useimpien muiden turistien tapaan Tio Pepen eli Gonzales Byassin bodega-kierroksella. Alueen sisällä on kauniita kujia ja rakennuksia. (Kuvia) Talon asema markkinoilla taitaa olla kovin vakaa tai ainakin siltä tuntuu. Esittelijä ei vaivautunut mitenkään kehumaan tuotteiden laatua tai erinomaisuutta tai tunnelmoimaan niiden käyttömahdollisuuksista. Sherry on kuulunut ja kuuluu edelleen keittiömme perusvarustukseen, mutta eipä sitä tule paljoa juoduksi. (Kuva)

Ennen Tio Pepeä pääsimme kaupunkia hallitsevan linnoituksen tornissa tutustumaan Camara Oscuraan eli kameran mekanismia käyttävään peilisysteemiin, joka näyttää pimeässä huoneessa vaalealle ”lautaselle” kaupunkia. Kiehtovaa. Jo Leonardo da Vinci kehitti tämän periaatteen.

Illaksi varasimme hotellin kautta paikat läheisen ravintolan, Pura Arte, flamenconäytökseen. Pelkäsin, että kyseessä olisi turistirysä, ja flamenco olisi kukkamekkoihin kesytettyä. Turhaan. Kyseessä oli kunnianhimoinen ryhmä, joka esiintyi erittäin intensiivisesti. Kokoonpano oli epätavanomainen: Tällä kertaa mukana oli naislaulaja, jolla duendea riitti. Kaksi miestanssijaa aloitti esityksen eräänlaisen kukkotappelun myötä. Pyrkimyksenä lienee saada ravintolassa tarjottavan shown avulla säännöllisiä tuloja.

Jerezin ravintoloiden ja baarien ruokalistoilla näyttää olevan loputtomasti turskaan (bacalao) perustuvia alkupaloja ja ruokalajeja.

Jo kartasta katsottuna Cádiz näyttää huikean kauniilta. Vanha kaupunki sijaitsee Atlanttiin kurkottavalla niemellä. Kaupunki on aina, no jotain kolmetuhatta vuotta, ollut tärkeä satama ja kauppapaikka. Hiekkarantoja riittää mennen tullen, aivan keskikaupungin kupeessa on Playa de Caleta. (Kuva) Paikalliset kantoivat rantaan tomerasti tuoleja, auringonvarjoja ja eväskasseja. Turistien kuormat olivat keveämpiä. Seurailimme vilkasta rantaelämää turvallisesti katutasosta ravintola Quillasta, jossa söimme herkullisen lounaan.

 

Espanjan perustuslaki säädettiin vuonna 1812 Cádizissa. Perustuslain kutsumanimi on La Pepa. Asialle on muistomerkki Plaza de la Constituciónilla.

Illalla söimme tuoretta, grillattua kalaa Taverna El Tio de la Tizassa, samannimisellä aukiolla, jonka ravintola täytti kokonaan. Jonoa riitti, jokainen tyhjenevä pöytä täyttyi heti uudelleen. (Kuva) Hyvää oli hai.  Alkupalaksi otin ties kuinka monennen gaspacho-keiton tällä matkalla. Viinien kanssa ei hienosteltu, saatavilla oli punaista ja valkoista.

Kaupungin kujilla autolla seikkaillessamme, toki vain saapuessamme ja poistuessamme, kiinnitti huomiota rauhallinen, kärsivällinen ja avulias suhtautuminen. Erilaisia jakeluautoja on tien tukkeena tuon tuostakin. Ei tööttäillä. Odotetaan hetki, ja kohta kiitää kuski siirtämään autoa syrjään.  Kiitellään ja jatketaan matkaa tai hommia. Loiventaako valtameri käyttäytymistäkin? Välimeren puolella on kipakampaa.

Andalusia on monimuotoinen: Córdoba ja Sevilla

Flamencokirjassani ja matkaoppaassani Córdobaa kuvaillaan vakavamieliseksi, synkäksikin, ja Sevilla esitellään värikkäänä, kirkkaana ja iloisen juhlivana paikkana. Molemmat ovat kauniita: vanhan kaupungin pikku kujat ovat viehättäviä, Guadalquivir-joki virtaa mahtavana kaupunkien läpi, iso katedraali hallitsee näkymää, iloiset turistit kansoittavat tapas-baarit, ja loistavia flamencoesityksiä nautimme molemmissa (kuva). Molempien historiaan kuuluu pitkä arabiaika ja juutalaisten vainoamista ja karkottaminen. Inkvisitio on ollut läsnä.

Nyt kun olemme vierailleet molemmissa, nuo kirjojen tarjoamat nopeat yleistykset tuntuvat osuvilta. Córdoba, nyt yli kolmensadan tuhannen asukkaan kaupunki, on synkempi ja syvällisempi. Viehättävä vanha valkoiseksi maalattu juutalaiskaupunginosa Judería on täynnä baareja ja hurmaavia sisäpihoja (kuvia), kyllä, mutta myös inkvisitionäyttelyä, sefardijuutalaismuseota ja muita muistutuksia historian hirveyksistä. Sefardimuseo toisaaalta esitteli myös koruompelua ja oppineen Maimonideksen  (n. v. 1000) ajattelua terveellisestä dieetistä aina uskon ja tieteen yhteiseloon asti. Muitakin oppineita ja tutkijoita on kaupungin ja sen yliopiston pitkässä historiassa useita.

Kaupungin merkittävin nähtävyys on (no koko kaupunkihan on maailmanperintökohde) moskeija-katedraali. Moskeija on valtava, kaunis pylväsmetsä (kuva). Kristittyjen voitettua muslimit tarvittiin kunnon katedraali. Saamme olla tyytyväisiä siitä, että goottilainen katedraali, jonka taivaita tavoitteleva katto nousee moskeijan keskeltä korkealle, rakennettiin moskeijan sisälle.

Mainioissa tapasbaareissa Bodegas de Mezquita ja Pepe de la Judería löysimme kaksi uutta herkkua: salmorejo on alkupalatahna ja mazamorra on kylmä vaalea keitto.

Sevilla (yli 700.000 asukasta) oli jo ensi silmäykseltä iloinen, valoisa ja värikäs. Vanhan kaupungin talot ovat kirkkaan pastellinvärisiä ja koristeellisia (kuva). Hotellimme Casa del Maestro oli flamencokitaristisuuruuden Niño Ricardon vanha talo, koristeellinen ja persoonallinen. Respan kaveri neuvoi iloisesti ”kaiken” kaupungista. Olisi myös myynyt kohtuuhintaan hotellin edessä olevan purku- ja lastausparkkipaikan. Valitsimme kuitenkin läheisen autotallin.

Kartat ovat surkeita ja eksyimme mennen, tullen ja aikana, mikä oli pelkästään mukavaa, koska vanha kaupunki on niin viehättävä.

Katedraali on Sevillassakin ykkösnähtävyys. Sen suunnittelu alkoi lauseella: teemme niin suuren, että meitä pidetään hulluina. Tulikin kolmanneksi suurin (edellä vain Pietarin kirkko Vatikaanissa ja St Paul’s Lontoossa).  Mitään muuta hurmiota rakennus ei sitten aiheutakaan. Koristelut ovat tolkuttomia ja kaikki on suurta ja mahtavaa. Tämän katedraalin tieltä purettiin sen kohdalla aikaisemmin sijainnut moskeija. Vain moskeijoihin yleensä kuuluva esipiha, appelsiinipuutarha, jätettiin jäljelle kirkon vierelle.

Sevillan yliopisto nousee satunnaisen turistin tietoisuuteen siksi, että vanhassa hienossa tupakkatehtaassa sijaitsee nykyisin yliopisto, ja sitä on tapana käydä katsomassa. Oppineilla tai heidän opeillaan ei päätä vaivata.

Córdobassa joen vastarannalle vasta rakennetaan isompia asioita. Sevillassa on kuuluisa kaupunginosa Triana. Kävelyn päätteeksi ja kaupungin hyvästelemiseksi söimme siellä ihanan aterian aika fiinissä modernissa Abades Triana –ravintolassa laajalla terassilla aivan joen äärellä. Kaupunki näkyi hienosti joen vastarannalla.

Illan koittaessa ihmiset viihtyvät ulkona, ja jokimaisema olikin huikea. Päivisin yleensä mieluummin hakeudutaan sisätiloihin hellettä ja polttavaa aurinkoa pakoon.

Andalusiaan on pitkä matka: matkalla

Vastoin tapojamme suunnittelimme kauan haaveillun Andalusian matkan kunnolla ja ajoissa. Päivämatkat ja yöpaikat katsottiin kartasta. Hotellit varattiin netistä. Yksi ravintolapöytäkin on jo varattu.

Espanja on pitkä ja leveä, ja Barcelona ja Andalusia sijaitsevat sen vastakkaisissa nurkissa. Niinpä matkaa tehtiin kaksi kokonaista päivää ja kolmannen alkua, ennen kuin tienvarressa todettiin alue saavutetuksi.

Ensimmäisenä matkapäivänä pääsimme liikkeelle vasta pakattuamme ja huushollin suljettuamme. Kohteena oli sopivalla kohdalla sijaitseva pieni Cariñenan kaupunki Aragonissa (3,5 tuhatta asukasta).  Osoittautui, että kylä on samannimisen viinialueen keskus ja bodegoja on loputtomasti.

 

Poistuimme moottoritieltä puolimatkassa ja katselimme maisemia lähempää ja hitaammin. Tiet olivat poikkeuksellisen hiljaisia ja huonokuntoisia. Maisema poikkeaa Barcelonan kaduista mahdollisimman paljon (kuva).

Perillä löysimme edullisen pikku hotellimme, Mesón de Pacon (kuva). Siistiä ja palvelu pelasi, omalla arkisella tavallaan. Kaupunkikävelyllä kova tuuli pieksi hiekalla kasvoja. Palveluja ja liikkeitä oli tarjolla yllättävästi niinkin pieneksi paikaksi, mutta mitään viinialueisiin tavallisesti liittyvää koristeellisuutta tai viihtyisyyttä ei ollut. Viinibisnes on kuitenkin niin vilkasta, että seutu ei ole kokenut muuttotappiota viime aikoina. Tärkein rypäle on garnacha.

Seuraava yöpyminen osui myös viinikeskukseen. Valdepeñas on monenkirjavan Castilla – La Manchan alueen nimekkäin D.O.-viinialue, ja sen keskuskaupunki on samanniminen. Kaupunki on kooltaan kymmenkertainen Cariñenaan verrattuna, ja ottaa kaiken irti viiniestetiikasta ja –tunnelmoinnista. Kävelykadut on koristeltu sateenvarjoin (kuva). Viihtyisiä aukioita riittää. Mukavia viini- ja tapasbaareja on runsaasti, ja iloista väkeä, usein kolme sukupolvea yhdessä, liikkuu kaduilla ja baareissa.

Meidän baarimme oli nimeltään La Cena Oretana (tai jotain sinnepäin; laalacenaoretana.com). Herkullista kinkkua ja juustoa, paikallisia viinejä, ja yllätystapaksina kala-annos ja ihana kesäkurpitsakiehkura.

Kaupungista ulos ajettaessa oli taas tilaisuus ihailla avaria maisemia (kuva). Nokka kohti Córdobaa.

Lammaspaimenkoulu Pyreneillä

Saavuimme taas syyskautta aloittamaan Barcelonaan. Finnairin lento saapuu illalla sopivaan aikaan: ehtii vielä hyvin päivälliselle. Lento oli ajoissa, talossamme hissi oli kunnossa ja kotona kaikki hyvin. Ikkunoita auki ja ulos.

Kantapaikkamme on kiinni elokuussa, joten turvauduimme ketju-Tagliatelleen, jonka pizzat ovat oikein hyviä. Porukkaa alkoi taas saapua ravintolaan enemmän klo 22 jälkeen, kun meillä oli jo pizzat melkein syötynä. Meilläpäin, yläkaupungissa, kadut olivat hiljaisia ja autioita. Turisteja ei juuri käy täälläpäin, ja oma väki on kesälomilla.

Mieheni ostaa aina lentomatkoille luettavaksi International New York Timesin. Minäkin velvollisuudentuntoisesti selasin lehteä. Sattuikin olemaan iso juttu Espanjasta. Lammaspaimenkoulut tukevat hiipuvaa perinnettä.

Tarina on tällainen: Parikymmentä vuotta sitten Pyreneille tuotiin EUn LIFE-ohjelman tuella karhuja Sloveniasta, kun oma kanta kävi vähäiseksi. Paikalliset lampaankasvattajat eivät tästä tykänneet, koska karhujen pelättiin käyvän lampaiden kimppuun.  Farmarit saivatkin sitten myös EU-rahaa paimentamisen vahvistamiseksi ja paimenten lukumäärän kasvattamiseksi.

Nyt Kataloniassa toimii lammaspaimenkouluja. Kuukausi istutaan koulunpenkillä opiskelemassa, neljä kuukautta ollaan työssäoppimassa kokeneen paimenen kanssa.  Tulijoita olisi enemmän kuin voidaan ottaa, monet yliopistotutkinnon suorittaneita. Jutussa haastateltiin nuorta naista, joka harkitsi väitöskirjan tekoa mutta päätyikin lammaspaimeneksi.

Toinen haastateltu aloitti oman maatalousyrityksensä koulutuksen innoittamana ja tuottaa nyt muun muassa mató-juustoa. Paimeneksi päätyvät voivat ansaita lähes 3000 euroa kuussa (toki EU-tuella), mikä on aika paljon maassa, jossa minimipalkka on 756 € ja korkeakoulututkinnon suorittaneet voivat päätyä töihin alle 1000 euron kuukausipalkalla.

Illalla uusi ravintolatuttavuus Igueldo. Herkkuja modernin niukassa ympäristössä. Mukana ravintolan löytänyt ystävä eli mieheni nuorempi kollega, jolla oli paljon laitoshuolia ja –juoruja.

Barcelonan pikavierailulta retki Tortosaan ja Ebron deltaan

Työn merkeissä tehty pikavierailu Barcelonaan ajoittui viikonvaihteen yli ja osui jonkin paikallisen pyhimyksen tai muun juhlapäivän kohdalle. Kukaan ei tiennyt, mistä merkkihenkilöstä tai tapahtumasta oli kyse, mutta juhlapäivät otetaan vakavasti joka tapauksessa. Yliopistolle ei ollut menemistä, paikka oli kiinni. Siis oli lähes pakko suunnitella pikku retki.

Sunnuntaina puoliltapäivin päätimme lähteä, ja pohdimme kohdetta. Meillä oli vielä muutama Katalonian viinialueista bongaamatta.  Päädyimme Terra Altaan. Sitten piti varata hotelli ja ravintola. Ravintolat varsinkin ovat joko kiinni tai täynnä sunnuntai-iltaisin. Onnistuimme. Pakkaamaan, ja kahden maissa olimme jo maantiellä.

Terra Alta on Tarragonasta lounaaseen, aikaisemmin hyvinkin vaikeakulkuisten maastojen takana. Nautimme vuoristoteistä mutta oikaisimme hiukan, koluamatta kaikkia viinikohteita ajoimme Tortosan kaupunkiin. Kaupunki on Ebro-joen rannalla. Tarkistin väkiluvun: alle 40.000. Näistä 23 % on maahanmuuttajia lähes sadasta maasta.

Kävelimme kaupungilla päivällisaikaa odotellen. Hiljaista oli. Melkein kaikki nuo lähes 100 maan porukat olivat piilossa. Tietysti juhlapäivänä on syöty tuhti lounas, josta väki oli vasta toipumassa.

Söimme ravintola Cristalissa joen rannalla. Viihtyisä, moderni, suosittu paikka, ja mikä tärkeintä, ruoka oli ihanaa. Söimme alkupaloiksi erilaisia mereneläviä ja pääruoaksi mustaa riisiä. Viinimme oli Terra Alta Raig de Raim, rypäleet Garnacha y Macabeo. Päivällisen jälkeen kaupungilla oli vielä hiljaisempaa kuin alkuillasta.

Aamulla poikkesimme kaupungin keskellä mäellä sijaitsevaan linnoitukseen (kuva), Castillo de Suda, joka on nykyään Parador-ketjun hotelli. Näytti hienolta, mutta me yövyimme paljon halvemmalla.

Jatkoimme matkaa Ebro-jokea alas Delta de l’Ebre-alueelle. Sen korkeus merenpinnasta on noin nolla metriä. Siellä on kansallispuistoalueita, riisipeltoja, joissa riisi on polviaan myöten vedessä (kuva), hiekkarantoja ja pikku kaupunkeja. Sinne järjestetään luonto- ja linturetkiä.

Ebro-joki virtaa läpi pohjoisen Espanjan. Esimerkiksi Zaragozassa se on iso valtaväylä. Sen sivujoet tuovat vettä ja maata muun muassa Pyreneiltä. 

Isoin kaupunki alueella on Deltebre, noin 12.000 asukasta. Ajoimme alueen kärkeen Riumar-nimiseen rantakaupunkiin, jossa oli komeita omakotitaloja ja uusia rakenteilla (kuva). 

Hiekkaranta oli dyynien takana (kuva), ja rannassa oli useita chiringuitoja (kuva), joista yhdessä söimme pikku lounaan.

Barcelonassa kantapaikkoja ja uusia

Mieheni tutkimusyhteistyö aiheutti miellyttävän alkukesäisen vierailun kattoterassille. Ilta-aurinko valaisee edelleen rinteisiin nousevaa tuttua kaupunkikuvaa. Keskikaupunki on edelleen täynnä turisteja. Mutta katumme, joka on ollut rakennustyömaa kaikkine katuporineen pari vuotta, on nyt valmis! Vähemmän ajoväyliä, leveämmät jalkakäytävät, kadun keskellä rivi palmuja ja jalkakäytävillä hennompia nuoria lehtipuita. Näitä laitettiin paikoilleen joulun alla.

Muutoksia odotetaan yhteiskuntaan. Espanjan kunnallisvaalien tulokset ovat vähintään yhtä kiinnostavat kuin Suomen eduskuntavaalien. Seuraamme tulevana syksynä innokkaasti paikallispolitiikan muotoutumista uusien puolueiden vallassa.

Heti ensimmäisenä iltana menimme kantapaikkaamme La Burrataan syömään. Finnairin lentoaikataulut ovat erinomaiset päivällisen kannalta: hyvin ehtii iltayhdeksän maissa syömään lähipizzeriaan.

Vanhojen paikkojen ja tapojen kohtaaminen on kodikasta, ja hienoa on tehdä uusia löytöjä. Mieheni italialainen kollega kutsui tutkimusseurueen ja minut uuteen italialaiseen ravintolaan. Paikan nimi on Raffaeli ja se sijaitsee Gràcian kaupunginosan alareunassa, Calle Luis Antúnez, 11. Paikka, tarjoilijat, kokit, ruoka, juoma ja seura: kaikki mainiota. Lyhyen politiikkakatsauksen jälkeen keskustelu syventyi perusteellisesti työpaikkakuvioihin.

Kuulun edelleen vilkkaaseen naisverkostoon, Barcelona Women’s Networkiin. Tälläkin vierailulla osallistun niihin tapahtumiin jotka kohdalle sattuvat. Olin espanjankielisen kirjakerhon, Club de Lecturan tapaamisessa. Tapaamispaikat ovat kirjakauppojen yhteydessä olevia kahviloita, tai kirjakaupan nurkkaan on järjestetty meille pöytä ja tuoleja. Sinänsä on huomattavaa, että näitä kirjakauppoja riittää aina uusia.

Tällä kertaa tapaaminen oli Librería-Café LAIEssa Pau Claris –kadulla. Kaupassa on valtava valikoima kirjallisuutta maailman eri kolkista. Toisessa kerroksessa on viihtyisä kahvila, jonka perällä on tilava terassi. Siellä istuimme ja ihmettelimme kaunista säätä.

Kerroin löytäneeni uuden dekkarikirjailijan, siis uuden minulle. Ensimmäisissä kirjoissa maksetaan vielä pesetoilla joten ihan uusista teoksista ei ole kysymys. Kirjailija on Alicia Giménez Bartlett. Tapahtumapaikka on Barcelona, paitsi milloin tapaus vie Madridiin, Moskovaan ja ehkä vielä muuallekin. Sankari on etsivä Petra Delicado, äksy, kahdesti eronnut, itsenäisyyttään varjeleva nainen. Hänen työparinsa on eläkeikää lähestyvä poliisi Fermin Garzón. Epätodennäköinen ystävyys on herkullista luettavaa.

Miehen tutkijakollegan viihdyttämiseksi päädyimme yhteen kantapaikkaamme, jazzklubi Jamboreehen Plaza Realilla. Siellä on aina jotain kiinnostavaa, nyt harvinaista herkkua eli bluesia. Yleensä täkäläiset ovat liian hilpeitä joten blues ei toimi. Steve de Swardt Grup on inkkarin näköisen 73-vuotiaan Zimbabwesta kotoisin olevan barcelonalaisen ryhmä.

Konsertin jälkeen suuntasimme pintxoille tuttuun kohteeseen, Orioon Ferran-kadulla. Leipäpalasille rakennetut suupalat ovat herkkua pikkunälkään, mutta turhauttavat, jos mielessä olisi niin sanottu kunnon ateria.

Kotoinen kattoterassi on taas ollut päivällisten ja iltaviinien näyttämönä. On siellä pyykkiäkin kuivatettu.

Vaihteeksi Málagassa

Hiihtolomaksi emme varanneet mukaan suksia. Málaga on noin tuhat kilometriä etelään Barcelonasta (en muuten suosittele käyttämään tätä blogia tarkkojen faktojen lähteenä), joten sopi odottaa lämmintä ja aurinkoista helmikuun säätä.

Málaga on yksi Euroopan vanhimmista kaupungeista. Asialla olivat jo muinaiset foinikialaiset. Satama on joskus ollut hyvinkin tärkeä ja vilkas. Nyt rannassa ravintoloita ja puistoja sekä modernia koristelua (kuva), ja pian avataan Centre Pompidou –museo.

Centro Histórico

Varasimme turistiasunnon keskeltä laajaa historiallista keskustaa, Centro Históricoa. Asunnon nimi oli Malama ja se sijaitsi mukavasti pienen, hiljaisen umpikujan varrella. Nätti ja viihtyisä asunto, korkeat huoneet, ikkunat aukeavat pikku parvekkeille.

Keskusta on kokonaan kävelyaluetta. Vanhoja taloja on kunnostettu, joten vaikutelma on iloisen kaunis. Sisältä monet talot on laitettu kokonaan uusiksi, ja huoneistoja myydään varsinkin ulkomaalaisille asuttaviksi tai sitten turistiasuntoina vuokrattaviksi.

Tästä trendistä huolimatta katukuvaa leimaavat paikallistenkin ihmisten käyttämät liikkeet ja ravintolat, ja kaduilla liikkuva ja vilkkaasti keskusteleva väki vaikuttaa paikalliselta. Tämä on hieno asia verrattuna vaikkapa Barcelonan vanhan kaupungin ja Ramblan turistimylläkkään ja matkamuistomyymälöiden viidakkoon. (Kuva)

Flamencoa, sinfoniaa ja jazzia

Kaupungissa on yli puoli miljoonaa asukasta, ollaan siis Helsingin kokoluokassa. Niinpä ravintoloita ja kulttuuria riittää. Kaiken keskus tuntuu olevan Teatro Cervantes. Sinfoniaorkesteri esiintyy siellä. Varasimme jo etukäteen liput viikolle sattuneeseen konserttiin, joka oli hieno elämys. Huomasimme katujulisteista flameco-biennalin avajaistilaisuuden ja saimme siihenkin liput. Pinnasimme alkuosan, joka koostui juhlapuheista, ja menimme varsinaiseen esitykseen. Huippuluokan tanssia ja musiikkia, ja innostunut, arvostava yleisö.

Tästä innostuneina menimme samaan teatteriin vielä toiseenkin flamencoesitykseen. Loistavaa taidetta. Silmäniloa vahvistivat puvut, jotka mukailivat flamencoperinnettä mutta edustivat ilmeisesti paikallisten muodinluojien nykynäkemyksiä. Tämän tilaisuuden lopussa lavalle ilmestyi parivuotias pikkupoika mustassa jakussa, punaisissa flamencokengissä ja valtava kiharatukka heiluen. Jalan polkeminen, takin liepeen nykiminen ja pyörähdykset olivat jo hyvin hallussa tällä pikkunassikalla. Kaveri lienee oppinut rytmit jo sikiöaikana ja treenannut harjoitussalin nurkassa äidin ja isukin kopistellessa.

Yleisö eläytyi, pidätti henkeään hurjasti kiihtyvien koputussarjojen aikana, ja hurrasi tanssijoiden suoriutuessa lähes mahdottomista sarjoista. Illasta oli varauduttu nauttimaan: puvut, korut ja kampaukset viittasivat päättäväiseen juhlintaan. Onnittelin itseäni siitä, että matkapuvustooni kuului farkkujen, sammareiden, villatakin yms lisäksi myös nätti mekko ja jakku.

Kaupungissa on normaalisti tarjolla vakituisia flamcencoesityksiä ravintoloissa ja klubeilla. Näihin emme ollenkaan ehtineet perehtyä, kun satuimme paikalle harvinaisempien huippuesitysten aikaan.

Jazzclubejakin on kaupungissa. Kävimme Clarencessa, jossa piti oleman tarjolla bluesia. Espanjalaiset taitavat olla liian iloista väkeä pystyäkseen tuottamaan kunnon bluesia, ja nytkin hiukan petyimme. Ilmeisesti kaikki tuska ja murhe kanavoidaan flamencolauluun.

Ravintoloita

Mesón de Cervantes on huippusuosittu. Siellä saa puolikkaita annoksia, joten on helppo maistella useampia ruokia. Herkullisia, jännittäviä hampurilaisia ja salaattia saa Noviembressa. Arvostettu kalaravintola Los Mellizos näytti valittavaksemme eri kaloja. Valmistauduimme Alhambran käyntiin arabiruokaa tarjoavassa Al-Yamalissa. Perjantaipizzat nautimme italialaisessa Pizza Romanticossa.  Ja saimme vielä ihania merinäköaloja AC Palaciossa, 15. kerros.

 

Nähtävyyksiä

Alhambran linna Granadassa on Espanjan suosituin nähtävyys. Teimme sinne päiväretken bussilla, oppaineen kaikkineen. Kauneutta on kaikessa: rakenteet, näkymät ja koristeet sekä puutarhat ja vesialtaat on kaikki suunniteltu tuottamaan hieno esteettinen elämys. (Kuvia)

Picasso-museo on kauniissa palatsissa. Lisäksi kaupungissa on Picasson kotimuseo, hänhän syntyi kaupungissa ja vietti siellä lapsuutensa ja nuoruutensa.  Centro de Arte Contemporáneo de Málaga kannatta myös käydä. Siellä on hienossa tilassa kiinnostavia vaihtuvia näyttelyjä, ja vieressä kaunis, trendikäs ravintola Óleo, jossa itse nautimme vain kahvit. Pitänee palata lounaalle. Edelleen museoita: Museo Automovilístico

esittelee historiallisia autonamuja ja teemaan sovitettuja vaatteita entisen teollisuuskiinteistön tiloissa. Museo sijaitsee rannan tuntumassa länteen keskustasta. Kävelimme sinne rantakatua sunnuntaina juuri ennen lounasaikaa, ja näytti siltä, että koko muukin kaupunki oli rantakadulla tai viereisissä puistoissa nauttimassa aurinkoisesta päivästä.

Ilmoja piteli

Odotetusti sää oli aurinkoinen ja melko lämmin, vaikka viileämpi kuin normaalisti siihen aikaan, kuulemma. Päivisin noin 15-17 astetta, yöllä selvästi alle 10. Mutta asuntomme oli varmaankin ollut tyhjillään pitkään, ja silloinhan sitä ei lämmitetä. Kesti muutaman päivän kesyttää kämppä lämmintä ilmaa puhaltavilla lämppäreillä, joita ei jätetä päälle kun poistutaan, eikä myöskään yöksi. Yöllä laitteen meteliä ei jaksaisi kuunnella.

Kaapista löytyi ylimääräinen lämmin täkki, ja ruokapöydän muovituoleille levitettiin torkkupeittoa ja huivia lämmikkeeksi. Herkästi paleleva mieheni kaipasi suomalaisilta mökeiltä tuttua styrox-vessanrengasta, kylpyhuoneessahan ei mitään lämmityslaitetta ole, ja pääsi kokeilemaan kesän purjehdukselle tarkoitettuja angoraisia lämpövaatteita, joita annoin hänelle joululahjaksi. Kyllä etelässäkin pärjää, kun varustautuu.

Mitäs nyt? Kattoterassilta Suomeen

Kaksoiselämämme toinen puoli eli ”normaalielämämme” Helsingissä on taas käynnistynyt Barcelonassa vietetyn syyskauden jälkeen. Luvassa vuosi lisää tätä meininkiä eli syksyksi taas siirrymme Barcelonaan.

Miltä nyt sitten tuntuu? Kun hyvästelin ystäviä ja toivotin hyviä jouluja, aloin melkein ärsyyntyä usein toistuvasta kommentista. ”Ai sinä joudut palaamaan Suomeen? Voi sääli. Mahtaa olla kamalaa mennä sinne kylmään.”

Olen tietysti nauttinut Barcelonan lauhasta syksystä ja riittoisasta päivänvalosta. Mutta että kamalaa?? Minusta on vaikeaa tehdä edes lievempiä paremmuusvertailuja elämäni kaupunkien välillä.

Kun muinoin nuorina opiskelimme joitakin vuosia Bostonissa, koimme ensin sinne mennessämme kulttuurishokkeja ja törmäsimme moniin vaikeuksiin ja outoihin asioihin. Suomeen palatessamme efekti oli vielä tyrmäävämpi. Iso, kansainvälinen kaupunki pohjoisessa Espanjassa ei ole vaikea eikä haastava paikka elää, varsinkaan kun elämän peruskuviot eli puoliso ja työt kulkevat mukana. Kun ei myöskään tarvitse enää järjestellä lapsille koulua tai hoitopaikkaa, on kaikki hyvin helppoa. Barcelonassa kaikki toimii ja kelloa käytetään. Uuden elämän aloittaminen ja integroituminen katalonialaiseen yhteiskuntaan olisi tietysti vallan toinen juttu.

Vastaavasti paluu Helsinkiin on helppo: emme ole paluumuuttajia rakentamassa kuvioitamme alusta asti. Ystäviin on pidetty yhteyttä, kaikki eivät ole edes huomanneet, että olemme missään olleetkaan.

Tuleehan tässä kuitenkin vertailluksi, vaikka ei ykkössijaa jaettaisikaan. Ilmasto on erilainen, mutta ei kuitenkaan kokonaan. Vuodenajat on molemmissa. Kesän kuumuus kestää Barcelonassa pitempään, ja sehän rasittaa kovasti paikallisiakin. Syksy on pitkä ja leuto, eikä pimeä käy päälle siinä määrin kuin Suomessa. Päivät lyhenevät, mutta eivät poistu kokonaan kuten Helsingissä!

Talvella Barcelonassa ei normaalisti ole pakkasta, mutta palella saa sielläkin. Asuntomme on ylimmässä kerroksessa (meillähän on kattoterassi), ja ulkoseiniä on kolme. Eristys on vaatimattomampaa kuin mihin Suomessa on totuttu. Lämmitysjärjestelmä puhaltaa kiltisti, äänettömästi ja miellyttävästi lämmintä ilmaa (tarvittaessa myös kylmää), mutta lämpö ei jää meille asumaan. Huonekalut ja esineet pysyvät kylminä. Kylppärissä ei ole ollenkaan lämppäriä! Itse asiassa hytisemme kylmissämme Barcelonassa enemmän kuin Helsingissä.

Suomessa todetaan usein, että julkiseen keskusteluun täällä mahtuu yksi asia kerrallaan. Barcelonassa ei tarvitse pelätä tajunnan räjähtämistä liian monien aiheiden voimasta. Espanjan ykkösuutiset ovat jauhaneet koko syksyn Katalonian kansanäänestyssuunnitelmia, niiden torppaamista, siitä huolimatta järjestettyä mielipidetiedustelua, ja keskusvallan vastustusta hanketta kohtaan. Paikalliset lehdet sitäkin enemmän. Sävyni ei olisi näin hapan, jos keskustelussa olisi käsitelty mahdollisen itsenäisyyden etuja, sen vaikutuksia moniin asioihin ja eri ihmisiin, siihen liittyviä periaatteellisia ja käytännöllisiä haasteita sekä sen tuomia uusia mahdollisuuksia. Mutta pitkät puheet voi kiteyttää lyhyesti: Juupas (Katalonia) – eipäs (Madrid). – Ebola sentään teki lyhyen mutta intensiivisen vierailun uutisaiheeksi, kun espanjalainen sairaanhoitaja Teresa sai tartunnan. Tunnin mittaisen pääuutislähetyksen täytteeksi käydään läpi myös lukuisia korruptioskandaaleja ja niihin liittyviä oikeusjuttuja.

Espanjalaiset moittivat itseään takapajuisiksi ympäristöasioissa ja niiden ottamisessa huomioon. Kuitenkin esimerkiksi aurinkoenergian erilaisia sovelluksia kehitetään innokkaasti. Barcelonan julkinen liikenne on kattava, siisti, mukava ja helppo käyttää. Kaupunkia kehitetään edelleen kevyelle liikenteelle suotuisammaksi ja tarjolla on polkupyöriä, joita voi tarvitessaan napata käyttöön telineistä. Jätteiden kierrätysjärjestelmä saa punastumaan nolostuksesta, kun muistaa sekalaiset pöntöt pihojen perillä Helsingissä (vaikka olen kyllä erittäin iloinen siitä, että pönttövalikoima on jo kattava). Myös ongelmajätteet ja muut harvemmin poistettavat on helppo viedä viikottain kiertäviin lähipisteisiin.

Kulttuuria on molemmissa kaupungeissa tarjolla vähintään tarpeeksi. Barcelonassa on syksyisin muutaman kuukauden mittainen jazzfestivaali, jonka kyytiin kyllä ehtii hitaampikin. Muutenkin jazzia on siellä helpompi nauttia kuin Helsingissä. Toisaalta sinfoniaorkesterit ja ooppera ovat Helsingin vahvuus, Barcelonassa tarjonta on suppeampaa eikä ainakaan kiinnostavampaa. Nyt tuntuu siis hyvältä hypistellä kausilippua Musiikkitaloon ja katsella oopperan kalenteria.

Molemmissa näyttää siltä, että ravintolat uudistavat ilmettään ja ruokalistaansa kevyempään suuntaan. Muodollisuus ja hienostelu väistyvät, tilalle tulee helpompaa ja kohtuuhintaisempaa tarjontaa. Lienee fiksu suuntaus, jos tarkoituksena on houkutella ihmisiä syömään ulkona usein, odottamatta hopeahääpäiviä, syntymäpäiviä tai muita merkkitapahtumia. Tästä yhteisestä trendistä huolimatta Helsingissä ulkona syöminen edellyttää hiukan enemmän juhlamieltä ja poikkeuksellista tilannetta kuin Barcelonassa, koska hinnat ovat täällä selvästi korkeampia.

Viikonloppumatkoillamme Kataloniassa poikkeamme usein lounasaikaan sämpylälle tai salaatille jonkin pikkukylän baariin. Tuore rapea leipä täytetään toiveittemme mukaan tilauksesta. Yksinkertaista, edullista ja herkullista. Ja paikallisvärillistä. Turha yrittää tätä Suomessa.

Myös kotikokkina voi kaivata Välimeren rannalle. Lähikorttelin kauppahallin kalatiskien tarjonta on jatkuva ilonaihe. Siellä en koskaan osta lohta, vaikka siitä täällä pidänkin, kun on tarjolla vaikka mitä ihanaa. Sesongin kasvikset ja hedelmät lähiseuduilta tuotuna ovat jotain ihan muuta kuin sinänsä värikäs ja monipuolinen täkäläinen heviosasto.

Molemmat ovat kauniita kaupunkeja, joissa puisto-osasto toimii kiitettävästi. Barcelona saa kyllä pisteitä siistimmästä katukuvasta. Roskia on vähemmän, katuja siivotaan ahkerasti. Välipäivinä kävimme Helsingissä katsastamassa alennusmyyntien tarjontaa. Poistuessamme vaatekaupasta Espalla yksi meistä liukastui ja pyllähti rapulle istumaan. Ei onneksi käynyt kuinkaan. Vastuullisena ihmisenä hän raotti kaupan ovea ja kertoi ystävälliseen sävyyn, että rappu on liukas, mutta ei tässä mitään hätää. Myyjä hymähti jotain siitä, että kiinteistöihmisten pitäisi hoitaa asia. Tapaus toi mieleen kotikatumme Barcelonassa: kauppiaat luuttuamassa kauppansa edessä olevaa kadunpätkää puhtaaksi.

Nyt olemme juhlineet perusteellisesti perhejoulua ja ottaneet uuden vuoden vastaan ystävien kanssa. Vaikea kuvitella sellaista ilmastoa tai kalatiskiä, joka korvaisi kaiken tämän, jos siis pitäisi valita jompikumpi. Onneksi ei tarvitse, ja kaupan päälle tulee vielä uusia ystäviä uusissa kuvioissa.